Kalenteri | Foorumi | Zine | Galleria

Alan kulttuuri turussa.

Archive for the ‘Kolumnit’ tag

Kolumnit: Korvakuulokkeet

without comments

En muista mikä vuodenaika se oli. Enkä edes tarkkaa vuotta. 90-luvun alkupuolta elettiin kuitenkin. Kulutin korvakuulokkeista enemmän Subhumansin EP-LP:tä, kuin sen ikäiselle pojalle olisi ikinä suositeltavaa. Toisaalta, muistan edelleen Religious Wars:n sanat ulkoa, että eipä tuo pelkkää tappiota ollut. Noihin aikoihin kulutin myös silloisen kotikaupunkini kirjastoa ja sen kattavaa musiikkiosastoa lähes päivittäin. Tutuksi tulivat monet artistit, jotka joiltain osin vaikuttavat elämääni ja kuuntelutottumuksiini vielä tänäkin päivänä. Ajattele juuri toisella kymmenellä olevaa nassikkaa joka kuulee elämänsä ensimmäistä kertaa Neil Youngin Keep on Rockin in the free world:in, JMKE:n Tulevik on tunni aja pärast:n tai Garbagemenin Ufoes in Alderaan:in. Suunnattomia määriä levyjä pyöritettiin sekä musiikkiosaston hyvin varustelluissa kuunteluhuoneissa, joita sai varata käyttöön, että kotona lainauksen johdosta. Koska tyhjiä C-kasetteja ei ollut rajattomasti, niin vain parhaat äänitettiin kotona jatkokuuntelua varten. Muistakaa nyt, että tähän aikaan internetiä tai kotitietokoneita ei ollut olemassa ja keräilyharvinaisuuksia etsittiin TV2:n Hakupalat-ohjelman kautta. Olen aikojen saatossa löytänyt suuret määrät itselleni tärkeää musiikkia levyn kansien perusteella. Hyvin usein mielenkiintoinen, kaunis tai erikoinen kansi kuvastaa myös sisältöä, muttei se mikään sääntö ole. Jostain syystä olin käsityksessä, että tämän näköisen kannen ja bändin nimen täytyi olla edes jollain tasolla punkkia. Kannoin levyn kotiin muiden mukana ja asetin soittimeen. Tässä kohtaa olisi voinut olla loogista pakata levy takaisin vietävien joukkoon ja unohtaa koko asia. Mitään korrelaation logiikkaa levyn sisältö ja omat odotukseni eivät noudattaneet.

Jos et jaksanut klikata kansikuvalinkkiä, niin kyseessä oli siis joensuulaisen Kumikamelin albumi Ufojen lunnaat. Punkin sävyjä oli kyllä läsnä, mutta kierolla tavalla oltiin paljon lähempänä sen ajan mukaisia taiderokkareita, kuten Sweetheartia tai Brüssel kaupallista. Tietty perinteisemmässäkin punkissa voimakkaasti läsnä oleva tee-se-itse-mentaliteetti oli Kumikamelin soundissa mukana. Nämä onnistuivat vielä sotkemaan mukaan vahvasti iskelmällisiäkin elementtejä. Ja mikä tärkeintä. Koposen groteskit tekstit olivat minulle jotain täysin uutta ja ennen kuulumatonta. Niissä ei puhuttu rakkaudesta, eikä sodista. Niissä muistutettiin todellisuuden absurdiudesta, ihmisen pahuudesta ja tietysti yliluonnollisesta. Mukana oli myös paljon ja erityisen voimakkaita sanaleikkejä. Niin voimakkaita, että juhlakansan joukkoon putoilevat, palavat natsit peittoavat minun kirjoissani jopa suomipsykedelian kuninkaan, Tommi Liimatan varhaisen (joka on mielestäni hänen nerokkainta tuotantoaan) tuotannon. Jotain kovin viehättävää levyssä oli. Mutta olihan se myös liikaa vasta peruspunkkiin perehtyvälle teinille. En ottanut kopiota ja palautin levyn Lahden kaupunginkirjastoon.

Joitakin vuosia myöhemmin olin ajautunut tampereen kaupunkifestivaaleille Tammerfesteille. Jostain syystä olin istumassa Koskikeskuksen ja kosken välisellä kaistaleella ja katsomassa Kumikamelin keikkaa keskellä kesäistä päivää. He aloittivat esiintymisensä toteamalla; “Me olemme lastenmusiikkiorkesteri Kumikameli” ja soittamalla perään kappaleen “Teurastusta ja synkkää mieltä”.

Saatan olla sekaisin vuosissa, mutta mitä luultavimmin sain siskoltani joululahjaksi “Senssit” CD:n paljon tuota Tammerfestiä myöhemmin. Tämä albumi viimeisteli suhteeni orkesteriin ja sen musiikkiin. Levyssä on muun muassa “kääntökannet”, eli pinkin sydänteeman tilalle levystä saa black metal -teemaisen vain kääntämällä kansivihkon keskiaukeaman kohdalta ympäri ja tekemällä saman takakannen paperille.  Seuraavat albumit La Serenada ja Avara luonto hankin itse levykaupasta välittömästi kun ne sinne saapuivat. La Serenadasta muodostui minulle merkittävä levy ja se sai paljon soittoaikaa kotonani. Sensseistä eteenpäin bändin soundi alkoi olla vakaampi, eikä sitä kotikutoisuutta enää ollut huomattavissa samoissa määrin, kuin Ufojen lunnailla ja sitä edeltäneillä äänitteillä. Tekstien groteskit sävyt pysyivät kuitenkin julkaisusta toiseen, tehden bändistä aina omaperäisen ja muuhun kotimaiseen musiikkiin nähden vertailukelvottoman. Kumikamelin pitämistä huumoriorkesterina en ole ymmärtänyt ikinä. Ainakaan minulle se ei ole sitä ollut koskaan. Muistan myös kuinka silloisen työpaikan yhteiskäyttötietokoneella kuuntelin kuppakaiuttimilla ennakkoon Gary Glitteriä Kumikamelin sivuilta. Uutta albumia odotettiin hartaudella. Myös silloin bändin sivuilla olleita MIDI-tiedostoja on ikävä. Oi, millaisia remixejä niistä tänään saisi aikaan. Avara luonto avasi minulle myös ensimmäisen nurjan puolen Kumikamelin ymmärtämisessä. Muiden suosikkibändien musiikin ja kokemukset saattoi jakaa kavereiden kesken. Kenellekään muulla ei tuntunut olevan mielenkiintoa Kumikamelin kuuntelemiseen.

Olin jo aikuistunut iältäni merkittävästi, kun Oparin Aarteet ilmestyi. Tällä albumilla esiintyi mielestäni aiempaa aina raskaampia sävyjä, sekä tekstin groteskius tuntui nousseen uudella intensiteetillä tapetille. Edellisen levyn halvahko vitsi junteista paikattiin levyllisellä ehkä parasta Kumikamelia. Tämäkin levy näytteli isoa osaa elämässäni. Kävin jopa juopottelemassa itseni tolkuttomaksi levyn julkkarikiertueen Kårenin keikalla. Samalla keikalla oli muistaakseni esiintymässä myös joku huumoribändi. Näihin päiviin mennessä olin haalinut käsiini jo lähes kaikki julkaisut, muutamaa harvinaisempaa alkupään singleä lukuunottamatta.

Seuraava levy ilmestyi seesteisemmän, mutta silti kasvuvaikeuksista kärsivän minun elämääni 12 vuotta ennen tämän artikkelin kirjoittamista. Kinahmo jatkoi suoraan siitä Oparin aarteet jäi, mutta tällä heitettiin vielä yhden pykälän isompi vaihde silmään. Lopputuloksena lähes neroutta heijastava punk-jyrähdys. Ei tätä tietenkään mihinkään Hero Dishonestiin päästä vertaamaan, mutta hardcore on hyvä sana kuvaamaan teosta. Kinahmon jälkeen ilmestynyt Simsalabim näki myös paljon levysoitintani. Tällä albumilla perinteisempi Kumikameli sekoittui Kinahmon metallisempaan tulkintaan. Simsalabimin myötä minulle alkoi avautua toinen Kumikameli-levyjen haitallinen sivuvaikutus. Havaitsin nimittäin kuuntelevani näitä levyjä aina kun olin yksin ja kovassa humalassa. Yksin tyrmäkänni ja nämä levyt = ahdistus. Kumikamelin soundi ja tekstien synkkyys oli kuin kielletty hedelmä, jota uskalsi kuunnella vasta kun oli jo valmiiksi turruttanut itsensä, eikä maailman kylmyydeltä päässyt vessan kynnystä pidemmälle karkuun vaikka miten yritti. Simsalabim oli myös tehosoitossa niihin aikoihin kun tein yhtä elämäni vaikeimmista ja surullisimmista eroista. Eli tähän levyyn ei liity juuri hyviä tai lämpimiä muistoja. Kun kännikuuntelu ja ahdistus eivät tuntuneet loppuvan, ei ollut tehtävissä kuin yksi asia. Kannoin koko omistamani diskografian harvinaisuuksineen Iki-Poppiin ja ryyppäsin rahat.

Satunnaisten altistumisten ohella en ollut pariin vuoteen tekemisissä Kumikamelin musiikin kanssa. Kunnes eräs internet-julkaisu (kepeät mullat, Rokkizine) järjesti kilpailun Kumikamelin uuden albumin, Voima ja kunnia -julkaisun kunniaksi. Osallistuin kilpailuun ja herra paratkoon, voitin levyn. Seuraavan kahden vuoden aikana hankin myytyjä levyjä osin takaisin. Osa oli helpommin saatavilla ja osaa ei löytynyt sen koommin silloin, kuin vieläkään, mistään. Voima ja kunnia -levyn soundin ja tekstin raakuus kuitenkin aiheutti pahan taantumisen, enkä nähnyt muuta ulospääsyä kuin kantaa taas kaikki Kumikameli-albumit levykauppaan. En muista mitä tein niillä rahoilla. Nykyisin levyjen myyminenkään ei tahdo auttaa, kun meillä on spotifyt ja youtubet.

Olin jo päässyt ihan mainioon balanssiin Kumikameliriippuvuuteni kanssa. Pystyin kuuntelemaan silloin tällöin levyllisen ilman sivuvaikutuksia. Tukimielessä ostin Kumikamelin Bandcampistä 2015 julkaistut käärmeteemaiset EP:t, mutta ne jäivät alkuun aika vähälle kulutukselle. Kunnes.

Toukokuun päivä. On lämmin ja kelit muistuttavat enemmän heinäkuun parhaita viikkoja kuin toukokuuta. Olen lounastauolla ja selailen Turun Sanomia. Yllättäen silmiini osuu Ari Väntäsen kirjoittama Toppo Koposen haastattelu. Haastattelun yhteydessä kerrotaan, että Kumikamelilla on tänä vuonna ikää 30 vuotta ja että 15. studioalbumi on julkaistu. Ja että Kumikameli esiintyy samalla viikolla paikallisella klubilla. Toivon hetken, että olisin ollut kuulemassa Väntäsen ja Koposen keskustelun. Arvaan, että siinä on ollut vanhojen metsämiesten kaltaista keskinäistä arvostusta, unohtamatta huumoria. Koposelle ominaista, mustan absurdia huumoria on päätynyt myös painettuun lehteen. Uusi albumi, Verta ja suolia päätyy minulla kokeiluun. Jotain on tapahtunut tekstien kirjoittajan elämässä. Ihan kuin hän olisi päässyt jostain musertavasta menneisyyden tapahtumasta yli. Levyllä on jopa rakkauslaulu. Ensimmäinen selkeämpi rakkauslaulu. Eihän se ottanut kuin 15 levyä ja 30 vuotta.

Päätän mennä katsomaan keikan, vaikka samana päivänä olisi myös Mara Ballssin turun debyytti. Mara tulee aika varmasti seuraavan vuoden aikana turkuun uudelleenkin. Kumikamelia en jostain syystä pääse näkemään kovin usein. Onhan esimerkiksi edelliskerrasta yht’äkkiä vierähtänyt vasta 14 vuotta. Sitä ennen taidan käydä keikkapaikan läheisessä puistossa nauttimassa tölkillisen hyvää olutta. Mikä tarkoittaa sitä, että minun on lähdettävä nyt. Nähdään kohta puolalanpuistossa ja sitten Gongissa.

Sitä en tiedä mihin minä tämän albumin myötä joudun. Keikan odotan ainakin olevan hyvä.

P.S. Kumikameli vierailee Turun Gongissa lauantaina 28.5.2016. Kumikamelin henkilöstöä seikkailee myös duossa nimeltä Tekramütisch. Suosittelen vahvasti tutustumaan.

Written by mirosol

May 28th, 2016 at 2:12 pm

Posted in Kolumnit

Tagged with ,

Kolumni: Turku huutaa keikkapaikkoja

without comments

Kaikki turkulalaisethan jo tietävät miten kusinen tilanne meillä on keikkapaikkojen suhteen. Turussa ei ole pitkään aikaan ollut paljoa keikkapaikkoja tai punkkkareiden omia hengaustiloja joissa voisi nähdä porukkaa, vaihtaa levyjä, kuunnella uusia levyja ja juoda kaljaa. Tilanne on nyt tänä keväänä muuttumassa mielestäni oikeastaan KRIITTISEKSI. Vanha ja alkuperäinen TVO suljettiin tilalle tulleen pyöräkellarin ja pesutuvan takia 2010 ja sitten saatiin uusi tila ihan vierestä. Keikkatoiminta ei kuitenkaan noissa tiloissa voinut jatkua samassa muodossa, koska anniskeluoikeuksia ei paikkaan saanut ja julkisia tilaisuuksia ei voinut järjestää. No se “uusi” tevis menee myös jonkinlaiseen remppaan ja tätä myöden loppuu myös pienimuotoinen toiminta noissa tiloissa. Ymmärtääkseni näiden remonttien jälkeen emme enää saa tiloja keikkatiloiksi, muuta kuin käyttöömme jonkun toimistotilaksi tarkoitetun paikan jostain kerrostalosta. Terveellä järjellä tajuaa että siellä ei soiteta keikkoja. Tai no ehkä “saaminen” on vähän väärä muoto, koska ei ainakaan tämän uuden teviksen tiloja saatu ilmaiseksi, eikä 24/7 käyttöön, vaan saatiin varata tiloja käyttöön yleensa perjantaiksi tai lauantaiksi. Tilaisuuden järkkääjä maksoi joko lipputuloista tai omasta pussistaan vuokran ja miksaajan. Uudella Tvo:lla toiminta jatkuu vielä toistaiseksi ja enkä ole varma tarkasta remonttiajasta, enkä tarkalleen tiedä kuinka monta alakulttuuritilaisuutta siellä vielä ehditään järjestää, mutta nyt kevään mittaan se suljetaan.

Sitten on S-osis, k-18 klubi Turussa, jossa voidaan järjestää punkkeikkoja ja pienfestareita, mutta sekin suljetaan huhtikuun kolmannella viikolla remonttien takia. Siellä kuitenkin ehditään pitää 2.-3.3. Räkärokki-punk ja hoocee-festarit. Näiden lisäksi Turussa on Klubi ja pub Port Arthurt joissa toivon mukaan saadaan pitää enemmänkin keikkoja -siellä on kuitenkin pidettävä desibelit vissiin alhaisina. Sitten on kulmabaari, jossa ainakin muistaakseni H.A.P.A.N on soittanu. Auran panimosta en tiiä tarkalleen, että miksei siellä saa enää pitää keikkoi, mut mitä oon vähäsesti oon ollu sinne yhteydes, nii aika vittumaiset pitäjät siel on tällä hetkellä. Ja sit on tietty kaikki puistokeikat mutta niihin tulee kytät aika helposti ja muutenkin se on aika arpomista noitten säiden ja muiden suhteen. Sit on Pikku-Torre, mis on kans pidetty kai joskus jokunen keikka. Ei näiden lisäksi ole pahemmin paikkoja jossa pitää keikkoja, eikä varsinkaan keikkoja joille pääsevät myös alaikäiset.Niin ja sitten on vielä treeniskeikat. Treeniksillä on huonoina puolina se että siinä on todellä iso vastuu ja riskit järjestäjillä. Samoin ei ole turvallista pitää keikkoja treeniksillä jos paikkoja menee rikki tai kun täällä tapahtuu treeniksille murtoja, joten ei ole turvallista toitottaa treenisten sijaintia ympäri Turkua.  Plussaa treeniskeikoilla on se että kun ne ovat yleensä suht pieniä tiloja siellä on hyvä meininki pienelläkin yleisöllä. Niillä on myös edullista ja helppoa järjestää keikkoja. Mutta tälle tämän hetkiselle keikkatilanteelle pitäisi tehdä jotain ja nopeasti, muuten Turkuscene kuivuu.

Ei kukaan jaksa perustaa bändejä jos ei pääse keikkailemaan, eikä kukaan innostu punkista jos vaan näkee videoita ja kuvia tai kuuntelee myspacesta kaaosta. Eikä tapahdu mitään uutta jos ei ole keikkoja, ei nää uusia bändejä eikä uusia naamoja. Ja vaikka punklevyt ja -lehdet ovat mahtavia niin kylla se on keikalla ihan eri meno. Ja sitten nuoriso jota voisi edes vähän kiinnostaa kunnon musa, mutta kun ei oo keikkoja niin menee lady gaga ja wesc kavereittensa mukaan. Ja onhan se näille vanhoillekkin punkkareille varmaan vähän turhauttavaa kun on keikkoja kerran kuussa. Mutta ei auta vinkua jos ei asialle tee mitään. Ei ne asiat parane jos vastustaa ja vihaa kaikkea muttei tee mitään asian parantamiseksi. Treenikeikkoja pitäisi mun mielesta ruveta pitämään enemmän, koska niitä on helppo järjestää, eikä voi oikeastaan jäädä rahallisesti tappiolle ja niille on vielä toistaiseksi ok puitteet.

Mun mielestä se on vähän ihmeellistä ja ikävää että Turussa on niin paskassa jamassa keikkapaikkojen suhteen kun kyllä suomessa punkkareita on. Jos katsotaan vuosittain puntalassa käyvien määriä. Ja Tampereella on klubeja ja Vastavirta ym. ja Helsingissä on myös paljon keikkoja ja keikkapaikkoja esim. Lepakkomies. Ja kun näissä muissa paikoissa on keikkoja 2-4 joka viikonloppu on bändejä ja punkkareita paljon enemmän ja ennen kaikkea nuoria. Tuntuu että Kuopiossakin on enemman punkkeja kuin Turussa vaikka se on paljon pienempi mesta. Mikä siis mätää Turku on ihan yhtä suuri kaupunki kuin Tampere tai Kuopio tai Oulu ja täällä on ihan yhtä paljon rakennuksia kun muuallakin, eikä Turussa asuvat punkkarit varmaan ole yhtään sen tyhmempiä tai avuttomampia. Ja kyllä Turussakin on tarpeettomina olevia huoneistoja ja varastoja vaikka muille jakaa. Turun seurakunnallakin on leiritiloja, varastoja, toimistoja ja kaikkea eikä kaikki tilat ole todellakaan käytössä ja ylimäärästä tilaa on vaikka kuinka paljon mutta kyllä kaupunki niille nyt tilaa antaa kun nehän kertovat satuja ja uskovat taruolentoihin, en oikeen ymmärrä mutta ei mun varmaaan kaikkea tarviikkaan ymmärtää olen vasta nuori tyhmä poika. Ja ei seurakunnat ole ainoita joilla on tiloja. On muillakin tyhjiä varastoja ja halleja ja kellareita jotka ovat tyhjillään, se on tyhmää miksi meillä ei ole tiloja jos turku on täynnä tyhjiä tiloja joita puretaan ym.

Jotkut punkkarit ovat taas todella viitsimättämiä ja laiskoja kun eivät jaksa lähteä yli 10 metriä keikkapaikoille, jos sanoo että tevis on liian kaukana keskustasta niin sitten on asenne keikkojen lisääntymistä vastaan. Olen käynyt Raision nuorisotyöntekijöiden kanssa sopimassa että Raision pommarissa saa pitää keikkoja, mutta sinne sisään ei saa tuoda juomia ja siellä keikkojen pitäminen olisi täysin ilmaista. Eli jos siellä nyt vaan kävisi tarpeeksi porukkaa niin siellä olisi jatkossa hyvä pitää keikkoja. Mutta sitten taas jotkut on naama norsunvituilla ja valittaa että Raisio on liian kaukana. Hei c`moon! Bussi maksaa puolentoista bissen verran ja pysäkiltä on 200 metrin kävely, ei oo pahaa ja ei sekään nyt varmaan ole mikään ylitsepääsemätön että siellä keikkatilassa ei saa juoda. Lopetetaan keikat vaan sen verran aikasemmin että ehtii vielä helposti baariin ja voi ulkopuolella juoda, että vähän lämpee.  Jotkut voi ajatella että ei tarvita enmpää kun pari klubi keikkaa kuussa ja thats it, mutta miettikää 5-15 vuoden päästä kun ette enää jaksakkaa kuunnella särösiä kitaroita ja gbh-komppia pikkutunneilla saakka, niin ketä on jatkamassa sceneä jos nyt ei ole pariin vuoteen oikeestaan ikärajattomia keikkoja. Ei ketään, kun on paljon helpompi katsella Jare& VilleGalle Ikärajattomilla keikoilla. Ja jos aattelee niin että ei jaksa lähtee kattoo keikkaa ja dokaamaan jos on ikärajatonkeikka, niin vittu herätkää ja avatkaa silmänne. Ei ne pari nuorta siellä seassa vaikuta yhtään teijän dokaamiseen tai keikkafiilikseen päinvastoin. Eikä nuoret punkkaritkaan jaksa sitä kun kaikki kovat bändit on klubeilla ja sitten pääsee vaan Vimmaan tai tämäntapaseen kattoo ku räkänokat vetaa ramonesii. Ja 80 -luvun alussakin kaikki punkkeikat oli ikärajattomia tai tyyliin k-15 mutta ei vain täysikäsille ja olihan sillä muitakin syitä mutta osaksi sen takia tuli ni paljon nuoria kuvioihin ja nuoria bändejä. Unelmahan elää että Turkuun saataisiin oma alakulttuuribaari jossa olisi kunnolla keikkoja ja muuta toimintaa mutta se on ainakin vielä toistaiseksi vielä haaveilua, mutta toivo elää ainakin mulla.

Eikä tää kirjotus varmaa maailmaa hirveesti paranna mut sain kuitenki purettua vitutuksen johonki. Se on ihan viitsimisestä kiinni, että tulee paremmat tilat. Tälle asialle pitää tehä jotain ja nopeesti. YOU GOTTA FIGHT, FOR YOUR RIGHT

Written by piezu

January 21st, 2012 at 2:51 pm

Kolumnit: Atomiajan harraste

with 4 comments

No. Sitä on muutama viikko taas vierähtänyt. Ja ikäväkseni on todettava, että tällä sivulla on ollut vähän pelottavan hiljaista. Pelottavaa siis siinä mielessä, että.. Tai ajatellaanpas tätä nyt eräänlaisena ajatuskarttana. Jos zineen ei saada suht säännöllisesti uusia kirjoituksia, niin kävijöitä on vähemmän. Jos zinellä on vähemmän kävijöitä, foorumille eksyjiä on vähemmän. Jos foorumille eksyy vähemmän uusia ihmisiä, foorumilla tapahtuu vähemmän. Jos foorumilla tapahtuu vähemmän, niin silloin on vähemmän ihmisiä tekemässä konkreettisia asioita. Olen kuullut monta tapausta, jossa on käynyt niin, että vahingossa foorumille eksynyt ihminen päätyy puuhaamaan konkreettisia asioita muiden foorumilaisten kanssa. Eihän foorumi missään mielessä kuitenkaan mikään absoluuttinen totuus ole, mutta se on kuitenkin ihan hyvä apuväline meille kaikille – oli sitten kyse oman levyn promoamisesta, tai jonkin harrastuksen parissa puuhaavien ihmisten löytämisestä. Alakulttuuri on tässä nyt se juttu kuitenkin. On myös tämän minun itseni myönnettävä, että tätä kautta olen tutustunut liutaan entuudestaan tuntemattomia tyyppejä. Ja vieläpä aivan törkeän hyviä sellaisia. Kaupunkimmehan on siis siitä erikoinen, että se on tarpeeksi pieni, jotta kaikki tuntevat toisensa, mutta samalla tarpeeksi suuri, ettei oikeastaan tunne ketään. Sopivan kokoinen ainakin minun mielestäni. Levyarvioita on muuten kasaantunut muutamat tähän toimittajan pöydälle. Huono tekosyy tuo kiire, mutta sen kortin joudun pelaamaan. No. Kun ehdin kuunnella ja kirjoitella, niin tulollaan on arvioita ainakin Acid Elephantilta, Käpykaartilta, Saarnaukselta ja tämän vuoden Punk-Futismestareiden, Alley Godsin levyistä. Kyllä ne kaikki tässä tulee. Älkää hätäilkö! Ja samaan syssyyn huutelen vielä tässäkin, että lisää kirjoittajia kaivataan. Jos sellainen kiinnostaa, niin viestiä foorumilla ylläpidolle. Ainiin joo. Tulollaan on muuten vielä todennäköisesti neliosainen Baariprojektin haastattelu! Kokoelmalevykin on edelleen hitaasti mutta epävarmasti työn alla…

Kun tuossa tuli noista harrastuksista puhetta, niin olen tainnut kehittää itselleni uuden sellaisen. Lasketaan tämä nyt vaikka yhdeksi syyksi siihen, miksen ole saanut pidettyä zinen julkaisutahtia yllä.. Olen huomannut pitäväni uuden oppimisesta. Tämä mielessä otin syksyllä internetin kauniiseen käteeni ja aloin tutkia aihetta, joka oli pyörinyt mielessä jo pitkään. Kitaraefektit. Ne sellaiset laatikot joista saadaan lisää varianssia soitellessa. Tilasin siis ulkomailta itselleni rakennussarjan, jonka kanssa sain aikaiseksi ensimmäisen itse kootun kitaraefektin. Tämä on klooni Dan Armstrongin Green Ringeristä. Eli tuollainen pseude-ringmodulaattori. Käytännössä oktaaveri. Eli laite, jonka avulla saadaan kitaran ääni kuulostamaan oktaavia matalammalta, kuin se oikeasti on. Maalasin kotelon itse ja askartelin siihen merkinnät siirtokuvaliimaa käyttäen. Sarjassa tuli mukana aikamoinen läjä transistoreita, vastuksia ja diodeja. Nämä sitten kiinni pieneen piirilevyyn. Tunnustan, että tuli 80-luvulta mielenkiintoinen tuulahdus. Muistaako joku tietokoneiden kanssa tuolloin puuhastellut niitä MikroBitti-lehden koodausohjeita? Siis niitä missä oli esimerkkikoodi, joka sitten kirjoitettiin ja ajettiin ymmärtämättä lainkaan mistä on kysymys. Mutta voi sitä riemun tuntua, kun ohjelma toimi. Sama tunne tuli siinä kohtaa kun kannoin askartelemani efektin treenikselle ja laitoin sen kitaran ja vahvistimen väliin. Sehän toimii! Ainoa virhe vaikutti olevan merkkivalodiodi, joka ei toiminut. Tämä johtui siitä, että olin kytkenyt diodin väärin päin. Opettavaista tämäkin. Näin sain hyvältä kuulostavan efektipedaalin suunnilleen puolella siitä hinnasta, mitä laite olisi normaalisti maksanut. Nyt kun projektin onnistuttua alkaa oikein ajattelemaan, niin eipä sillä hinnalla tuossa mitään merkitystä ole. Tekemisen ja onnitumisen riemu on se mikä tuossa on ehdottomasti tärkeintä. Tätä puuhaillessani kumppanini löysi minulle kirpputorilta kirjan. Sen nimi on “Elektroniikka-askartelu – opas atomiajan harrasteeseen”. Alan pikkuhiljaa ymmärtämään, miksi mikäkin diodi, kondensaattori, vastus tai transistori on juuri sillä paikalla missä se rakennussarjan piirilevyllä on. Nyt odottelen postissa linjaboosterirakennussarjan saapumista. Samalla takaraivo vinkuu jo putkivahvistinrakennussarjan hankkimista. Nälkä kasvaa syödessä…

Loppuun vielä yksi kysymys. Olen hyvin onnellinen siitä, että nykyisessä keittiössäni on astianpesukone. Pidän yleensäottaen siivoamisesta ja noin, mutta tiskaamisesta en pidä lainkaan. Se on se kaikkein kamalin kotityö. Kysymys kuuluukin, että miksi sen tiskikoneen ylähyllyn pohja täytyy aina olla /\ muotoinen? Yksikään lasi ei ikinä pysy suoraan pystyssä.

Written by mirosol

December 12th, 2011 at 5:40 am

Posted in Kolumnit

Tagged with ,

Kolumnit: Ruokakaupassa käyminen

without comments

Mukavaa puuhaahan tuo. Onneksi useampia kertoja viikossa pääsee ostoksille ja ohan tuo aina mukava pyörähtää kaupoilla, vaikka ei olisi edes mitään ostettavaa. Valinnanvaraakin noissa lafkoissa on. Ihan  ite saa päättää, että mitä tai ketä poljetaan sillä kertaa. Voi vierailla saksalaisessa halpakaupassa, jossa halvat hinnat on höylätty kassalla puurtavien opiskelijoiden persnahasta tai vaikka poiketa isossa asiakasomistajien puljussa, joka tunkee ahneet lonkeronsa varsinkin päättävien tahojen suuntaan kaikenmaailman lahjuksien muodossa. Vastapalvelukseksi tietty kaavoitukset muuttuvat sopuisampaan suuntaan markettien pystyttämistä silmällä pitäen. Kytillekin lahjovat sapuskat puoleen hintaan. Kivaahan oisi tietty noita lähikauppa-puljuja suosia, mutta kovat hinnat ja naurettava valikoima pitävät asioinnit vähäisissä määrissä. Tai kaikkein kivointa oisi vierailla vastuunsa tuntevissa reilua kauppaa ja luomua suosivissa liikkeissä, mutta näistä saa oman tiedostavan sädekehänsä kiillotuksen lisäksi myös loppuunlypsetyn lompakon kaupanpäällisiksi.

Niin tai näin, kauppaan käy tie kuitenkin. Isoissa marketeissa saa varata eväät matkaan ja pysähtyä tauolle saapashyllyn nurkkaan, jos eksyy sisään sinne hehtaarihalliin väärältä sivulta. Pienissä kaupoissa taasen mummelit tukkivat joka hyllyvälin tehden liikkumisesta hyvin vaikeaa ja hidasta. Ostoskärryähän ei oteta ovensuusta matkaan, koska nuo paholaisen välineet ovat aina tukkeena kaupan käytävillä ja eteneminen on hyvin hyvin hidasta. Tuurilla myös joku neljästä pyörästä kanittaa, tehden viistävän vekottimen työntämisestä yhtä helvettiä. Joissain kaupoissa on niitä perässä vedettäviä koreja. Näillä onnistuu myös tekemään muiden ihmisten elämän hankalaksi. Kukapa ei olisi pienessä tuhnussa rynninyt ruotsinlaivalta pois ja kompuroinut noihin helvetin perässä vedettäviin ansoihin, joita jotkut matkalaukuiksi kutsuvat. Sama homma pätee näihin kaupan koreihin vaikka ei olisikaan laitamyötäsessä. Ihan tavallista normaalien ihmisten koriakaan harvemmin tulee otettua matkaan, kun “enhän mä paljoa osta”. Siinähän sitten kikkaillaan syli täynnä säilykepurkkeja ja leipäpussi pitäisi vielä saada jotenkin ujutettua matkaan.

Jonottaminen on myös yksi helvetin keksintö. Aina joku koputtelee selkään ja kyselee josko pääsisi ohi, kun ei ole vaan ”ku tää yks purkkapaketti (plus jotain muuta pientä)”. Hv. Niitten kassahihnalle laitettavien palikoiden kanssa saa kanssa aina pelata. Kumman vaikeaa tuokin. Jos edessä oleva ei ole laittanut palikkaa ostostensa taakse ja laitat omat siihen perään selkeän välimatkan päähän, on tyypin pakko paniikissa heittää se kapula siihen väliin varmuuden vuoksi. Eihän kassatäti voi millään ymmärtää, että ne parin metrin päässä hihnalla olevat kaljatölkit ei ole enää sen saman mummelin, joka oli ostamassa pullapitkoa ja maitopurkkia. Oletteko muuten koittaneet joskus laittaa sitä kapulaa vinoon omien ostosten jälkeen? Väittäisin, että 80% korjaa sen suoraan, kun alkavat omia ostoksiaan hihnalle lappamaan.

Maksaminen aiheuttaa myös jonkinmoisia pulmia joskus. Selkein tilanne on tietty se jos tilillä ei ole tarpeeksi rahaa. Siinäkin tilanteessa kassatädin täytyy tietty pyöritellä sitä korttia vaikeena ennen kuin ujosti ilmoittaa, että ei oo kortilla myyntilupaa. Kortilla maksamisessa on tietty kanssa sellaisia pulmia, kun ne sirukortinlukulaitteet on pääosin aika hanurista. Magneettijuovan käyttäminen tuntuu olevan jotenkin pannassa noilla, kun kymmenettä kertaa pyydetään tunkemaan se kortti sinne laitteeseen, josko rakkine olisi saanutkin jonkin ihmeparantumisen sillä kertaa. Käteisellä maksaminen on aina suositeltavaa. Pikkukolikkojahan kertyy aina lompakkoon ja niistä pääsee kätevästi eroon, kun ynnäilee ostoksensa jonossa ja laskee juuri oikean määrän kolikoita käteen maksamista odottamaan. Juuri oikea määrä kuitenkin on yleensä aivan väärä ja paniikissa lykkää ne pikkuhilut taskuun ja kaivaa nopeasti sen parinkympin setelin maksamista varten. Nyt on sitten lompakko ja tasku täynnä kolikoita. Ehkä seuraavalla kerralla natsaa niistä kolikoista eroon hankkiutuminen.

Koko rumba huipentuu ostosten pakkaukseen. Kassatäti tietty ohjaa sun kamat juuri siihen loossiin, jossa se edellä ollut mummeli edelleen pakkaa sitä pullapitkoaan ja maitopurkkiaan helvetin hitaasti kassiinsa samaan aikaan kun joku pikkukakara runnoo jokaista sun ostamaa tavaraa. Halu toteuttaa julmuuksia kasvaa. Muovikasseja ei viitti ostella ja kangaskassi jää aina himaan, mutta onneksi kassoilla on aina niitä heldelmäpusseja,jotka leviää viimeistään kun pääset ulos kaupan ovesta. Seuraavana päivänä taas uudestaan!

Written by papu

November 28th, 2011 at 5:39 am

Posted in Kolumnit

Tagged with

Kolumni: Objektiivisen musiikinkuuntelun sietämätön subjektiivisuus

without comments

Hitto miten paljon henkilökohtaiset kokemukset, mieltymykset ja antipatiat vaikuttaa aistittuihin signaaleihin. Ehkä tuntoaistimuksia lukuunottamatta kaikki aistinvaraiset arviot ovat vähintäänkin hankalia. Mitenkä helppoa itsekullekin on mihin tahansa aistimukseen perustuva arviointi, kysyn vaan?

Tekisi heti ensiksi mieli ottaa esimerkki levyarvioista, mutta parempi ehkä miettiä vaikka makuaistimukseen perustuvaa arviointia. Sulle annetaan kourallinen karkkeja ja pyydetään arvioimaan niitä. Heität karamellit kitaasi ja aistit, sanotaan nyt vaikka kirsikan maun. ”Hyi helvetti” olkoon sitten spontaanein ajatus, kun räkäiset namuset maahan ja pidätät oksennusta. Ethän sä voi sietää kirsikan makua! Aika huonoa siinä sitten on katsella niitä limaisia karkkiklönttejä kadulla ja arvioida ko. namusten hyviä puolia objektiivisesti. ”Erittäin hieno samettinen rakenne ja suutuntuma. Raikas jälkimaku, jossa omenan aromit yhdistyvät kirsikkaan ja sitruunaan. Hieman sitkeän oloinen koostumus ja tarttuu turhankin hanakasti hampaisiin, muuten ok. Keskiverto hedelmätoffeisiin verrattuna erittäin raikas ja luonnollinen kirsikan aromi”. Niin joo, arviointi olisi ollut helpompaa karkit suussa, mutta kun oot aina inhonnut kirsikkaa??

Okei, tuo saattoi olla aika äärimmäinen esimerkki, mutta jospa koittais näköaistimusten kautta. Oletetaan nyt vaikka, että olet pitkän linjan punkkariämmä, joka pukeutuu aina isoon bändipaitaan ja pillifarkkuihin. Sulle tuodaan kansainvälisesti arvostetun huippusuunnittelijan viimeisimmästä luksusmallistosta äärimmäisen naisellinen jakkupukuasu hameineen ja hässäköineen sekä pyydetään tekemään arvio. Joopajoo. Tollasta riepua et päälle pukis vaikka maksettais. Olet muutenkin sinut sen faktan kanssa, että ihmiset virallisemmissa edustustilaisuuksissa tuijottaa sun kulahtanutta lempi-Exploited-paitaas, missä lukee kissan kokoisilla kirjaimilla ”Beat the Bastards”. Mitenkä siinä sitten osaat arvostaa suunnittelijan kekseliästä materiaalivalintaa, jossa yhdistyy vallan uudella tavalla hempeän naisellinen harsokangas ryhdikkääseen tweediin? Viimeksi olet haukkonut ihastuksesta henkeäsi, kun olet nähnyt törkeän hienon itsetehdyn farkkuliivin. Naapurin muotibloggaajaguru olisi samantien ylistänyt paitsi materiaalivalintoja, niin myöskin värien käyttöä ja erikoisia leikkauksia…

Kuuloaistimukset lienevät vähintään hankaluudessaan samaa luokkaa. Vai olenkohan mä ainoa, joka saa näppylöitä ja erään tietyn virtsaamiseenkin tarkoitetun elimen muotoisen jutun otsaansa altistuttuaan esimerkiksi työpäivän ajaksi väärän radiokanavan tarjonnalle? Noh, saatan olla tässä suhteessa melko äärimmäinen, mitä ehkä vois koettaa puolustella intohimoisella suhtautumisella musiikin kuunteluun. Hyvässä ja pahassa. Ja voihan sitä moiselta tahattomalta altistukselta suojata itseään myös olemalla tietoisesti kuuntelematta taustamusiikkia ja keskittyä työntekoon. Mutta niistä arvioinneista tosiaan. Oletetaan, että oot vannoutunut hevimies ja sulle annetaan arvioitavaksi popdiiva Martina Tukiaisen viimeisin sinkkujulkaisu, joka nousi heti ilmestyttyään soitto- ja myyntilistojen kärkeen ympäri maailman. Istut mukavasti sohvalle ja laitat levyn soimaan (tai siis ehkä toisin päin, ensin levy ja sitten sohva). Pääset juuri ja juuri intron jälkeen kosketinten ja löysien konerumpujen hennosti säestämän laululintusen ensimmäisen säkeistön puoleen väliin ennen kuin nostat persiin sohvalta, heität arviolevyn ikkunasta, laitat Reign in Bloodin soimaan ja haet jääkaapista kaljan v*tutukseen… Laululintusen pitkäaikainen tuottajafani olisi ihaillut ammattimaista autotunetusta ja ylipäätään tanssittavaa tsipaletta. Ehkä.

Nyt ei oleteta enää mitään. Objektiivinen arviointi eittämättä edellyttää subjektiivista kokemusta ko. asiasta reilun vertailupohjan vuoksi. Mutta kolikon kääntöpuolena tulee mieleen syöpynyt arvoasteikko aiemmin ilmestyneistä teoksista, mikä saattaa myöskin asettaa arvioitavan haastavaan kilpailuasetelmaan? Niin tai näin, suosittelen kaikille jotka jaksoivat vuodatuksen lukea tähän asti, että tulkaa meidän kanssa arvioimaan levyjä! Se on oikeesti perhanan hauskaa touhua ;D

Written by jankke

October 10th, 2011 at 4:42 am

Posted in Kolumnit

Tagged with ,

Kolumni: Päivä ja yö.

without comments

Tässä lähiaikoina olen erehtynyt seuraamaan uutisia. Tai no. Seuraamaan on ehkä huono sana kuvaamaan sitä, että pizzannoutoreissulla pizzerian nurkassa huusi 12 tuumainen televisio Ylen uutisia. Siihen on olemassa tiettyjä syitä, miksi jätin koko television pois suunnilleen neljä vuotta sitten. Otti muutaman kuukauden, että kadunvarsimainonta alkoi ärsyttämään. Kotiin kun ei enää satanut “kaupallisia tiedotteida” mistään. AdBlock plus on muuten verkkoselaimen lisäosa, jota ilman en enää pärjää. Ja “Ei mainoksia” -teksti postiluukun yläpuolella on myös pakollinen. Tällä tavoin ihminen jää lähes kokonaan irti mainonnasta. Kukaan ei kerro sinulle, miksi joku hiustenpesuaine olisi toista parempaa. Valinta, jopa alitajuinen sellainen, palaa ajan myötä ihmiselle takaisin. Se on harvinaisen vapauttavaa. No. Jouduin siis todellisuuden uhriksi. Tehtaita suljetaan, ja sosiaaliset seuraukset ovat täysin suhteettomat. Kokonaisia kaupunkeja jää kuoliaaksi kun markkinatalous pyyhkäisee yli paineaallon tapaan. Sitten teen päivän toisen virheen. Koska tämän kaltaiset uutiset tuppaavat ahdistamaan ja muistuttamaan omasta voimattomuudesta, jätin vain toisen korvani auki uutisille. Pöydällä lojui iltapäivälehti. Tunnustan. En ole koskaan ostanut tälläistä julkaisua. En ikinä. Ja tuskin tulen koskaan ostamaankaan. Tätä alibin ja seitsemänpäivään toimituksellista äpärälasta selatessa tuli eteen paljastunut korruptiorinki suuren kauppaketjun omistajaeduista. Siis käytännössä kaikki on halvempaa poliitikoille ja muille, jotka päättävät ketjua koskevista yhteiskunnallisista asioista. Samassa tuo televisio kertoi, että kilpailuvirasto on aloittamassa tutkinnan koskien kahden suuren kauppaketjun mahdollista kartellia ja väärinkäytöksiä. Mieli kirkastui vähän. Ehkä jotain oikeudenmukaisuutta on kuitenkin olemassa nyky-yhteiskunnassa.

Seuraavana päivänä lähdimme työporukan kanssa puolen päivän nurkilla lounaalle. En muista enää mistä syystä tai minkä aasinsillan kautta tämä korruptioaihe tuli keskusteluumme, mutta totesin, että onneksi kilpailuvirasto ei ole täysin hampaaton instanssi. Työtoverini totesi heti perään, että “Eikö?”, “Jos noille kahdelle kauppaketjulle langetetaan mitä tahansa tuomioita, vaikka miljoonien sakkoja, niin luuletko, että se ei siirry suoraan kuluttajahintoihin?”. Lähes järkyttyneenä jouduin toteamaan, että tämähän on hyvinkin totta. Todellisuuden shokki. Jo toista päivää. Mieleeni palautui edellisviikolla lukemani artikkeli, jossa todettiin suomalaisen päivittäistavarakaupan katteen olevan maailman suurimpia. Ja pohjoismaiden suurin melko näppärällä 52% katteella. Eli käytännössä ostamasi kahden euron leipä maksaa kauppiaalle suunnilleen 98 senttiä. Samalla muistin vielä vanhemman asian. Eräs, olkoonkin nyt tässä nimeltä mainitsematon poliitikko selvitti, että koska helsingissä asuntojen vuokrat ovat nousseet suhteettomiksi, on aiheellista nostaa kaupungin tonttien vuokria – siis oikeasti. Ministeristason ihminen kuvittelee todella, että tonttivuokrien nostaminen on pelkäntään vuokra-asuntojen omistajilta pois? Suoraan kuluttajahintoihin.

Näin tämä meidän amerikkalaistunut sosiaalidemokratia sitten toimii. Osakeyhtiö on aina paremmassa asemassa kuin yksikään tavallinen kansalainen. Sääli sinänsä, että meistä jokaisen täytyy asua jossain ja jokaisen täytyy syödä. Tämä nyt painoi mieltäni, niin purin sen teille. En ole kovin poliittinen ihminen. Kannatan kyllä koko ihmiskunnan älyllistä kehittymistä. Tämä siis tarkoittaa minun katsomuksellani sitä, että muiden polkeminen (käytännössä koko peliteoria), korruptio ja kohtuuton ahneus häviää seuraavan vuosituhannen aikana. Toivotaan niin.

Mennäänpäs sitten asioissa eteenpäin ja tähän minun itseni valitsemaan todellisuuteen.

DIYTurku.net syntyi tämän vuoden keväällä vahingossa. Baariprojektin aktiivi ja ystäväni Paavo pyysi apua webbisuivuasioissa. Baariprojektin sisällä oltiin haaveiltu omasta foorumista, jossa keikkoja ja muita tapahtumia olisi helppo suunnitella. Ja samalla järjestää lipunmyyntivuorot, kuka ajaa mitäkin tavaroita mihinkin ja niin edelleen. Innostuin tietysti. Kyllä yksi nörtti nyt toimivan keskutelualueen saa aikaiseksi. Ehdotin sivumennen, että “mitäs jos laitetaan osa alueista julkisiksi, että muutkin kuin baariprojektilaiset voivat käyttää foorumia?”. Näin tehtiin ja kesäkuun alkupuolella sivusto oli kasvanut suunnilleen nykyiseen mittaansa. Alunperin ei siis oltu suunniteltu Zineä tai Galleriaa. Ne nyt vain jotenkin tulivat siihen. Voin joskus vielä tarinoida sivuston synnystä lisääkin, mutta…

Haaveilen ennemmin lähitulevaisuudesta. Elokuusta lähtien Zinellä on ollut käytössä uusi julkaisurytmi. Uusia artikkeleita kuten levyarvioita, kolumneja, keikka- ja tapahtumaraportteja, haastatteluja ja muita julkaistaan mahdollisuuksien mukaan joka maanantai ja perjantai. Isompien tilaisuuksien kohdalla normaalista aikataulusta voidaan poiketa, kuten nyt viikolla 35 tehtiin PunkFutiksen osalta. Haaveilen tässä hissukseen muutamasta lisäkirjoittajasta, sillä nykyinen neljä on todella vähän tähän julkaisutahtiin verraten. Haaveilen tässä siitä, että julkaisuja tyrkytettäisiin arvioitavaksi sen sijaan, että kirjoittajat käyvät levykaupassa tai distroissa hakemassa rahalla omansa ja kirjoittavat niistä. Haaveilen siitä, että noita arviokappaleita saataisiin aina kaksi, joista toinen menisi arvioijalle ja toinen DIYTurku-arkistoon. Haaveilen siis perustavani DIYTurku-arkiston julkaisuista MRR:n tapaan. Haaveilen, että arkistoa kertyisi joskus niin paljon, että voisimme pitää omaa podcast-tyylistä radio-ohjelmaa vaikkapa kuukausittain. Kovat on siis haaveet. Sivuston hyödyllisyydestä sen sijaan olen vakuuttunut jo nyt. Toistasataa käyttäjää foorumilla – näistä kolmisenkymmentä aktiivisempia, eikä kävijätilastotkaan kovin huonoilta näytä. Lupaan kirjoittaa vuoden kuluttua uudestaan tästä aiheesta. Katsotaan sitten onko haaveilleni tapahtunut mitään. Kappas. Tärkein unohtui. Haaveilen tietysti kunnolla hoidetusta baarista, jossa nykyisen baariprojektin henkilöt järjestävät hyviä keikkoja ja tiskiltä saa oluen lisäksi myös kunnollista kahvia.

Eli siis! Lähettäkää meille julkaisujanne. Kaikki arvioidaan ja arviot julkaistaan. Mielellään kaksi kappaletta, jotta arkistointi voi alkaa!

Uudet kirjoittajat ovat myös enemmän kuin tervetulleita.

Nämä kaksi viimeistä asiaa saatte tällä hetkellä järjestykseen helpoiten, kun otatte heittäen yksityisviestillä minua foorumilla. Käyttäjänimihän on mirosol.

Written by mirosol

September 5th, 2011 at 4:38 am

Posted in Kolumnit

Tagged with ,

Kolumni: Termodynamiikan toinen pääsääntö ja alakulttuuri Turussa

without comments

Tiskatessani eilen astioita minusta alkoi tuntua, että minulla saattaisi olla jotain sanottavaa. Luulisin sen liittyvän jotenkin tähän sivustoon, mutta saatan olla väärässä. Voi myös olla, että kyseessä oli vain harhaluulo, eikä sanottavaa ole. Louskuttelen vain leukojani. Tämä on sitä suomalaista – tai tarkemmin sanottuna turkulaista omanarvontuntoa. Ei voi luottaa edes omien ajatusten painoarvoon. Hyvä niin, toisaalta. Turku on kuulemma Suomen perse ja Suomi ylipäätään on paska maa, josta kannattaa muuttaa mahdollisimman kauas heti kun mahdollista.

Tiskatessani tuossa kauniissa kesäillassa ajattelin termodynamiikan toista pääsääntöä. Ajatuksissani se tosin esiintyi nimellä entropian toinen laki, mutta tarkistaessani hämäriä tiedonrippeitäni wikipediasta, selvisi, että alitajuntani oli omaksunut teorialle jopa väärän nimen.

Sotkuinen tiskipöytä ja miljoonat astiat sikin sokin. Entropialla, eli epäjärjestyksellä on vain yksi luonnollinen suunta. Se kasvaa. Vaaditaan työtä, jotta se saadaan pienenemään paikallisesti. Maailmankaikkeudenlaajuisesti se kuitenkin kasvaa silloinkin, sillä epäjärjestys vain siirtyy viemäriin ja niin edespäin. Lisäksi työtä tehdessäni tuotan hukkalämpöä, joka sekin lisää entropiaa, vaikken häpeäkseni osaakaan selittää miten.

Kun suljettu järjestelmä on saavuttanut suurimman mahdollisen entropian, muutosta ei enää voi tapahtua. Paitsi jos järjestelmään alkaa vaikuttaa jokin ulkopuolinen voima. Tällaisten lakien armoilla me joudumme elämään. Lopulta kaikki nämä lautaset ovat paskana ja kaasuna ja pölynä jossain ja niin minäkin. Toisin kuin astioilla, ihmisillä on kyky toimia omien olosuhteidensa parantamiseksi.  Toinen asia, joka erottaa meidät astioista on se, että me tarvitsemme elämässämme jonkinlaista järjestystä pärjätäksemme. Sotkua rakastavinkin krusti tarvitsee sitä hiukan löytääkseen ruokaa.

Asiat voi pakottaa järjestykseen, niin kuin valtio ja kaupunki ovat monella tapaa tehneet. Pieni joukko ihmisiä päättää mikä on kaikille hyväksi tai pahaksi. Tai järjestyksen voi löytää kaaoksesta neuvotellen ja huomioiden sen, että sitä syntyy myös itsestään ja esiintyy joka paikassa. Ihmisten väliset spontaanit yhteenliittymät ja päivittäisistä tarpeista muodostuneet yhteisöt vaativat työtä pysyäkseen yllä, mutta tuon työn määrä ei ole mitään verrattuna siihen väkivaltakoneistoon, joka vaaditaan pakotetun järjestyksen ylläpitämiseen.

Meitä yritetään saada elämään järjestelmässä, jonka tarkoitus on taata pienelle väestönosalle, johon suurin osa meistäkin osittain kuuluu, kaikki maailman rikkaudet koko muun maailman kustannuksella. Paitsi että tuhoaa koko maailman, tämä järjestelmä myös tehokkaasti pilaa henkilökohtaiset elämämme. Kaikki aika ja tila pyritään valjastamaan pääoman käyttöön. Rikkaillakaan tuskin on kovin kivaa. Mielekästä palkkatyötä on lähes mahdoton löytää. Valtaosa resursseista on järjestelmän käsissä.

Tasapainon nimessä on väistämätöntä, että tämä tilanne ei tule kestämään. Ihmiset ottavat tilansa ja aikansa takaisin vaikka pienissä paloissa tai kuolevat yrittäessään!… tai siis.. joutuvat putkaan ja saavat sakot yrittäessään!… tai kyllästyvät ja hankkivat jonkinlaisen riippuvuusongelman (vaihtoehtoja on monia).

En tiedä mitä eroa on vasta- ja alakulttuurilla, mutta minun mielessäni ne tarkoittavat suunnilleen samaa asiaa: ihmisten luovaa toimintaa virallisista säädöksistä ja instituuteista huolimatta ja/tai niitä vastaan. (Okei, alakultturia voi olla myös postimerkkeily tai natsien sekoilu, niitä mitenkään toisiinsa liittämättä, eli ehkä se mistä nyt puhun, sopii paremmin vastakulttuuri-nimekkeen alle. Käytän kuitenkin termiä alakulttuuri, koska se on yleisesti käytössä esimerkiksi muunmuassa alakulttuuripääkaupunki-hankkeen yhteydessä. Ehkä sanaa vastakulttuuri voisi kuitenkin alkaa käyttää useammin.) Turussa lienee tällaista toimintaa ollut, noh, luultavasti sitä on ollut joka paikassa aina, vaikkeivät ihmiset olisi olleet siitä tietoisia, mutta näkyvämmin ainakin 60-luvulta lähtien. Nykyään Turun alakulttuurikenttä vaikuttaa laajalta, mutta jokseenkin hajanaiselta. Tämä selittyy osittain sillä, että alakulttuurin pariin päätyvät ihmiset ovat usein melko erikoisia. Näin ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla. Kaikkihan me olemme erikoisia, jotkut eivät vain ole tajunneet sitä itsestään tai muista. Joidenkin aivot on onnistuttu pesemään syvemmältä kuin toisten.  Juuri nuo ihmiset kaipaavat kipeiten aivojensa uudelleen ryvettymistä, käsien likaamista ja itse tekemisen riemua. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus toiseen vaihtoehtoon, (en tarkoita sitä lehteä) mutta on tietenkin jokaisesta itsestään kiinni hakeutuuko hän sen pariin vai jääkö kotiin katsomaan Big Brotheria.

Elitismi on perseestä. (Enkä nyt tarkoita Turkua.) (Eikä Turku mielestäni ole perse.) Peräänkuulutan tässä siis helppoa lähestyttävyyttä kaikenlaiselle alakulttuuritoiminnalle. Ensimmäinen askel lähestymisen mahdollistamisessa on tiedotus. Ja kenties helppo keskusteluyhteys, koska monet meistä ovat ujoja. Tämä sivusto voisi toivon mukaan toimia tiedotuskavana toiminnalle mielenosoituksista ja työpajoista teatteriesityksiin, musiikkitapahtumille ja mille tahansa omaehtoiselle aktiviteetille, jonka tarkoituksena on jokin muu kuin tehdä voittoa. Pelkkään punkkiin ei missään tapauksessa ole tarkoitus keskittyä, vaikka sivun perustajien mieltymykset ovatkin vieneet sisältöä siihen suuntaan. Toimiakseen tehokkaana tiedotuskanavana sivuston itse pitää olla tunnettu. Kertokaa siitä siis eteenpäin ja levittäkää linkkiä. Julisteita ja flaiereita voi tulostaa ja levittää tai halutessaan tehdä itse uudenlaisia. Sivuston sisältö tulee pitkälti riippumaan sen käyttäjistä ja siitä, miten aktiivinen foorumista tulee.

Parhaimmillaan tämä voisi olla paikallistason toiminnallinen Avaaz.org. Avaaz on nettiprojekti, jossa kansainvälisiä adresseja kerätään keskitetysti sen sijaan, että jokaista asiaa varten pitäisi rakentaa koko verkosto uudelleen alusta. Tarkoitan, että täällä voidaan luoda pohjaa tosielämän verkostoille, jotta toiminnan organisointi ja ihmisten tavoittaminen olisi helpompaa.

Jos nyt keskitytään enemmän siihen, mikä meitä yhdistää, kuin siihen mikä meitä erottaa, voidaan saada yhteiskunnan marginaalit kuhisemaan entisestään, kunnes niitä ei voi olla enää huomaamatta ja paatuneinkin liikemies kyseenalaistaa näkemyksensä.

Vähän sekavaksi meni tämä tiskaushaaveiluni, mutta koska vain seurailin ajatusteni kompurointia oppimieni ja ajattelemieni asioiden seassa, on joukkoon kenties eksynyt jotain järkevääkin. Loppuun pitää vielä mainita, että maa-alue, jota yleisesti kutsutaan Suomeksi, ei mielestäni ole sen paskempi kuin muutkaan maa-alueet ja kuten todettua, Turku ei ole sen perse.

Written by Hatshoe

August 12th, 2011 at 1:23 pm

Posted in Kolumnit

Tagged with ,