Kalenteri | Foorumi | Zine | Galleria

Alan kulttuuri turussa.

Archive for the ‘Tapahtumaraportit’ Category

Heavy Days in Doomtown – DIY-festarointia Tanskanmaalla

without comments

Jossain vaiheessa netin syövereistä alkoi ilmestyä linkkejä uudesta doom-festarista Köpiksessä. Tarjonta muokkautui jonkun verrankin matkan varrella, mutta lopputulos pisti kehräämään ilosta: The Wounded Kings, Solstice, Devil, Pilgrim, Jex Thoth jne. Suomi-osastoa edusti Lord Vicar, Jess and the Ancient Ones ja Profetus.

Tapahtuman sivuilla korostettiin moneen kertaan DIY-aatetta festarin toteuttamisessa. Tämä näkyi kiitettävästi myös lipun hinnoissa: torstain aloitusklubi, perjantain ja lauantain festarointi plus koko sunnuntain kestävä päätöstapahtuma höystettiin vielä t-paidalla ja kahdella posterilla, ja huimaksi yhteishinnaksi tuli 60 euroa. Ei tarvii esim. Ruisrääkin porttia lähestyä noilla käteisvaroilla.

Toukokuinen Köpis siis kutsui, ja eikun kartasta etsimään mistä löytyy ”alternative venue” Stengade. Paikan lähelle päästessä ei ollut epäselvyyttä ollaanko oikeassa paikassa. Mustat pikkutornit odottivat portilla tulisoihtuineen ja pentagrammeineen, ja paikalle oli kerääntynyt jo erinäisiä doomareita ja crusteja silmät odotuksesta kiiluen. Hymy oli herkässä, kun festarit startattiin yläkerran pienellä taidenäyttelyllä valkkaritarjoilun kera, ja seuraavaksi pihaan roudataan drinksukärry, josta myydään ihanaisia sateenvarjodrinksuja vajaalla puolellatoista eurolla. Ei ollut nimittäin halpa kaupunki tuo Köpis, terassilla 0,2 desin kaljat saattoi olla 5 euron hintaisia. Toisen käden tietojen mukaan festarin järkkääjät olisivatkin varautuneet tekemällä kolmella pakulla juomahamstrausreissun Saksan puolelle. Takaisin tullessa rajalla crustiletka oli ilmeisesti herättänyt epäilyksiä ja parin pakun antimet olisivat jääneet tulliin…

Bändeistä torstaina olivat vuorossa kelpo keikan tehnyt Suma, joka saapuu kesäkuussa myös Turkuun. Sumaa seurasi Cauchemar, kanadalaista menoa, joka äityi välillä suorastaan eeppiseksi heviksi. Burning Savioursista voi mainita, että ruotsalaiset sitten osaa tämän genren, soundin ja melodiat.

Perjantai starttasi ei-niin-hyvin nukutun yön jäljiltä, eikä edes omaa ansiota, vaan hotellin sijainti ”eläväisellä alueella” aiheutti erinäistä kaupankäyntiliikennettä kadulla. Strippibaareista taas raikasi kasarihitit. Vaan menoksi, nyt pitäisi löytää legendaarinen Ungdomshuset. Tai numero kaksi, edellinenhän suljettiin mielenosoitusten ja mellakkapoliisien saattelemana muutama vuosi sitten. Paikka vakuutti jo heti sisääntulollaan ja lukuisilla graffiteillaan, kunhan sinne eksymisen jälkeen löydettiin. ”North-west” –suunta tuotti pikkuisen päänvaivaa, kun ei tullut tota kompassiakaan matkaan ja katu ei näy kartalla.


Ungdomshuset oli kuin valmiiksi rakennettu juuri festareita varten. Kaksi rakennusta kulmittain, joissa molemmissa bändit vuorottelivat. Väliin jäi pieni piha jossa oli puunkannoista rakennettuja penkkejä, cocktail bar (mojitojen ja gin-tonicien kera baarista löytyi myös jointti-lista ) ja vegaaniruokakoju. Aika asiallisia seitanburgereita by the way. Hollantilainen Herder aloitti raivokkaalla energialla. Perään Sinister Creation, ei oikein vakuuttanut tämä. Mutta sitten. Pilgrim. Kuinka mahtavaa tunteella laulamista ja loistavia biisejä. Ranskan Aguirre jäi välistä kun piti sosialisoida pihalla. Porukka oli mahtavaa, koko festarin ajan oli suorastaan ihailtavan hyvä, yhteisöllinen tunnelma. Patcheja, farkkua, rastaa, niittiä ja tatuointeja tulvi pihan täydeltä. Seuraavaksi starttasi norjalainen Devil, wohou, näillä lähti heti kunnon meininki. Brutusta ehti tämän jälkeen katsomaan harmittavan vähän. Festariohjelma oli kyllä rakennettu asiallisesti niin, että kaikkia bändejä ehtii oikeasti katsoa ainakin sen osan. Mutta Brutuksen olisi voinut katsoa kokonaankin, oli kovasti viihdyttävä, ja laulaja melkoisen liekeissä. Saattoi se olla pikkuriikkisen kännissäkin. Jex Thoth oli yleisesti varmaankin illan odotetuimpia, etenkin miespuolisten keskuudessa, mutta kolme kertaa aiemmin nähneenä ei oikein intoutunut enää. Joka keikalla rutiinit on suunnilleen samat, ja biiseihinkin on tullut jonkun sortin ähky. Sinänsähän biisit on loistavia ja eka keikalla olin aivan myyty. The Wounded Kings olikin sitten mannaa korville, hypnoottinen naisääni, musiikki vaikuttavaa ja kaunista. Täältä suoraan toiseen vakuuttavaan esiintymiseen, eli hämyisässä sinisessä valossa hautakynttilöiden kera esiintynyt Profetus oli funeral doomia puhtaimmillaan. Illan päätti Jess and the Ancient Ones. Oli omasta mielestäni jotenkin heikko esitys, vaikka periaatteessa palasten pitäisi olla kohdallaan. ”What is this, karaoke band” pohdiskeli irlantilainen kaverimmekin. Ei muuta kuin yöbussiin. Ja niitä muuten kulkee oikeasti läpi yön.

Kun perjantaina eksyiltiin kävelyosuudella, lauantaina sekoiltiin jo lähtöpysäkin sijainnissa. Jos eksyy Central Stationin kulmilla, ei ehkä näillä suunnistustaidoilla kannata lähteä metsään… Torstain kesäkeleistäkin oltiin jo perjantaina päästy eroon, eli koko vaatekerta olikin lähtiessä päällä, eikä siinä ollut yhtään liikaa. Eka bändi starttasi, ja melko nopeasti voi havaita ettei se ainakaan ole ohjelmaan merkitty italialainen Black Oath, jos ei ne sitten ole oppineet ruotsia. Black Oath olikin sitten seuraavana vuorossa, muita ohjelmamuutoksia ei juurikaan ollutkaan. Pyramido oli energinen ja veti kunnon asenteella. Griftegård ei ollut itselle tuttu aikaisemmin, mutta tätäpä pitää kuunnella lisää, ei myöskään ihme jos bändiä verrattu Candlemassiin. Aina plussaa jos laulaja vetäisee biisit saarnapöntöstä. Seuraavaksi oli vuorossa perinteikästä ruotsalaista doomia eli Ocean Chief. Itselleni illan odotetuin oli kuitenkin Solstice, eikä pettänyt tämä bändi. Tunnelmallista ja kovaa menoa, vaikuttavaa laulamista, loistavia biisejä. Yleisössä todistetusti kirposi myös liikuttumisen kyyneleitä. Seuraava jäikin sitten välistä, mutta sitten tuli Lord Vicarin vuoro. Perjantaina oli jo havaittu hyväksi ratkaisuksi tsekata osa bändeistä ylhäältä parvelta. Jopa meikän fyysikon lahjoilla pystyi toteamaan että ylhäällä oli lämpimämpää kuin puoliavonaisessa alakerran keikkatilassa. Siihen bonuksena vähän kynttilöitä niin avot. Suomi-perspektiivistä nähtynä osuikin silmiin se että kynttilöitä yleensäkin poltetaan huolettomasti valvomattomalla yläparvella, tai että oluet myydään lasipulloissa. Ei kaiken tosiaan aina tarvitsisikaan olla niin hysteerisen tarkkaa. Juttelimme erään leidin kanssa joka oli jokusia vuosia sitten muuttanut Australiasta Tanskaan, juuri musiikin ja hyvän asenteen vuoksi. ”You have freedom and you have responsibility” totesi hän, ja oli hieno huomata että kun ihmisille annetaan mahdollisuus, se myös toimii käytännössä. Suomalaisia ei muuten paikalla montaakaan ollut, bändien lisäksi ne kolme mukavaa festariseuralaista, jotka paikan päällä nähtiin, olivat myös, tsadaa, Turusta.

Niin, Lord Vicar, keikka oli loistava ja meininki kova. Olen nähnyt myös bändiltä keikan jossa näin ei ollut, joten oli ilo nähdä tämä. Bändillä onkin kovasti kysyntää tällä hetkellä kaikilla mahdollisilla Euroopan doom-festareilla. Altar of Oblivionista ehti nähdä hetken, hyvin toimi, Nootgrush tuli missattua kun oli ulkona niin kovasti asiaa. Ei nyt muista mitä, mutta varmaan jotain hyvin tärkeetä se oli. Worship päätti illan. Toimivaa hidastelua, ja jännällä tavalla tietyissä kohdissa tuli mieleen Swans, vaikkei musa ole samanlaista edes. Joku puhumistyyppisen laulun ja rauhallisen musiikin yhdistelmä auttoi asiaa.

Sunnuntaihin olikin sitten oikein panostettu. Koko päiväksi riitti ohjelmaa, tällä kertaa Christianiassa. Päiväkeikat aloitti Lynched, irlantilaista folkia, joka sopi kuin nakutettu idylliseen puutarhamaiseen Cafe Månfiskareen. Ulkotiloissa siis, onneksi ilma suosi. Oresund Space Collective, tuo Turussakin kerran esiintynyt (Kolerahautausmaan viereisen talon valtauksessa, keikka päättyi poliisien väliintuloon) spacejamittelubändi jatkoi. ”We have thirteen albums but we don’t have any songs”, totesikin pääjehu Doctor Space. Paikan coffee shop –luonteen vuoksi paikassa ei saisi ilmeisesti kuvata, mutta pitihän näistä symppiksistä nyt pari kuvaa napata.

Space-tunnelmista olikin hyvä siirtyä hillittömyyksiin. Ohjelmassa vuorossa oli leffanäytös, Wes Cravenin The Last House on the Left. Leffa olikin sopivan tajuton rentoon sunnuntain alkuiltaan. Paikka oli myös mahtava, vanha tunnelmallinen rakennus, puolittain baari ja puolittain elokuvasali, jonka lattia oli valkoista hiekkaa. Älkää kysykö miksi. Kesken elokuvan avonaisesta ovesta juoksenteli koira sisään, eikä se tietenkään ketään mitenkään häirinnyt. Irtonaisia koiria ja mahtavia itsetehtyjä fillareita riitti myös Christianiassa noin ylipäätäänkin. Leffan jälkeen pitikin hetken värjötellä ulkotiloissa ennen kuin pääsi päättämään festaria rockklubi Loppenille. Hiukan aikaisemmin olisivat voineet startata päätösklubin, ovet aukesi ysiltä ja eka bändi soitti kympiltä. Ehkä paikan tapa ettei siellä vielä kasilta bändit rieku. Bändejä odotellessa sai nauraa vedet silmissä kavereiden kolikoista kehittämälle muistipelille, jonka säännöt olivat lievästi mysteeriset. Torchlight oli ok, sitä seuraaava Kongh toimi loistavasti. Aldebaranin eka puoltuntinen oli hypnoottista hidastelua, mutta omasta väsymyksestäkin johtuen kokonainen tunnin keikka oli tuohon kohtaan ihan liikaa. Coffins pääsi alkamaan vasta puoli kahden jälkeen, joten vaikka keikka oli vallan mahtava ja energinen, väsymys yllätti ennen keikan loppua ja peti kutsui. Siinä kohtaa oli silti sellainen viikonloppu takana ettei puuttuvat pari biisiä enää kokonaisuutta haitanneet. Ei muuta kuin arkea päin.

Tapahtumaraportit: Solidaarisuustapahtuma 22.02.2012.

without comments

Solidaarisuustapahtuma järjestettiin Turussa salaisessa paikassa Autonomiselle kulttuuriyhdistykselle ja sakkorahaston perustamiseen. Ohjelmaan kuului livekeikkoja, avoin runostage sekä TVO-dokkari. Tapahtuman tulot muodostuivat lipunmyynnin lisäksi herkullisten seitankebabien myynnistä, ja tuotto tullaan käyttämään pääasiassa talonvaltaussakkojen maksamiseen.

Tapahtuma aloitettiin katsomalla viime vuoden lopulla ensi-iltaansa saanut TVO-dokumentti, jossa esitellään TVO:n historiaa ja toimintaa perustamisesta häätöön saakka. Kaikille turkulaisesta vaihtoehtokulttuurista kiinnostuneille suositeltavaa katsottavaa. Illan aikana seinälle heijastettiin myös kuvia Autonomisen kulttuuriyhdistyksen ja talonvaltausliikkeen tapahtumista vuosien varrelta.

Pohjavireen keikka kuulosti paremmalta kuin koskaan. Riinan heleä ääni täytti koko tilan ja päästi kauniit melodiat oikeuksiinsa. Jounin synaosuudet toivat lisäväriä Veikan kitaroinnin ohella. ”Mukava, ja suorastaan harras tunnelma oli” kommentoi Riina keikan jälkeen. ”Oli mukava tuoda musiikkiaan esille uudelle yleisölle, ja oli myös hienoa olla osa illan monipuolista esiintyjäkaartia” hän jatkaa.

Iida Umpikuja ja Mikko Mies esiintyivät kokemuksen tuomin varmoin ottein, mutta silti edelleen herkkänä ja elämänmakuisesti. Keikalla kuultiin myös Iida Umpikujan uusia, entistä surumielisempiä kappaleita. Keikka huipentui yhteissoittoon Pohjavireen kanssa. Bändit olivat valmistelleet suomenkielisen coverin Rage Against the Machinen Killing in the Name Of-biisistä. Herkkien bändien suunnanmuutos rajumpaan tyyliin villitsi yleisön, ja ”haista paska, en tee mitä käsketään!” sekä ”RUNKKARI!”-huudot raikuivat myös yleisön suista.

Folk Against the Machine eli Iida Umpikuja ja Pohjavire

Illan yllätysbändi koostui kolmesta muusikosta. Taitavaa, koskettavaa ja sympaattista. Tämän jälkeen viereisessä huoneessa alkoi avoin runostage johon osallistui innokkaasti monenlaisia runoilijoita, konkareista ensikertalaisiin. Tunnelma oli avoin ja rohkaiseva.

The Reflections oli uusi tuttavuus. Hyvän kuuloista ja tummanpuhuvaa postpunkkia, vaikka oikea genremääritelmä kai oli cold wave. Tekniset vaikeudet laulun suhteen hiukan harmitti, mutta oikein miellyttävä kokemus oli. Rumpuryhmä Bogolo puolestaan riuhtaisi juhlakansan villiin tanssiin. Rankimpienkin punkkareiden polvet notkuivat ja lihakset lämpenivät Yleislakon keikkaa varten.

Yleislakon keikalla vallitsi tuttuun tapaan melkoisen hurja meininki. Yleisö osasi vanhat biisit ulkoa mutta kuultiinpa myös upouusi punkralli Hallitukseen. Basisti Torre kehui keikan jälkeen yleisöä: ”Taideslummissa ja myös täällä on aina ollut mukava soittaa koska yleisö lähtee niin hyvin messiin. Rokkipoliisiosastoa ei ole.”  Yleislakon ja viimeisen bändin välissä runostage käynnistettiin jälleen.

Viimeinen bändi esitteli itsensä Juustohöyläperiaatteeksi. Keikan aikana liikuttiin raskaista äänimaisemista ja näytelmätekstin lukemisesta musiikinteorian kautta skapomppuiselle maailmanympärimatkalle joka päättyi TVO:lle. Vielä myöhäänkin ihmiset jaksoivat vielä kerran lähteä tanssiin ja tunnelma oli katossa.

Kokonaisuudessaan hyvä ilta. Alussa säätöä äänentoiston kanssa ja illan aikana lieviä järjestyshäiriöitä muutaman sekoilijan vuoksi, mutta mitään vakavaa ei tapahtunut ja asiat edistyivät kohtalaisen hyvässä yhteishengessä.

 

Riina, Anna ja Torre

Tapahtumaraportit: Punkfutis + Besthöven, Kontatto, Noia, Eyewitness

with one comment

Oma punkfutis-aamuni lähti käyntiin kello 07:30 kännykän herättäessä aamukahvin juontiin. Pienimuotoista stressiä aiheeseen liittyen oli ilmassa, joka näkyi erittäin huonosti nukuttuna yönä. Yhdeksältä oli baariprojektin uskollisen autokuskin määrä kurvata pihaan ja poimia tavarat kyytiin. Edellisiltana pieneksi iltapuhteekseni pätkin pitkin viikkoa raksalta pöllityt lankut ja ilokseni huomasin, että tarpeet riittivät juuri kahden käppämaalin rakentamiseen. Tämä oli hyvä juttu, sillä ylimääräinen aika aamulla ennen kyydin saapumista meni Forecan sivuilla F5-näppäintä kurittaen. Ei auttanut, siltikin näytti sääennuste aika pelottavalta.

Muutaman koukkauksen ja kamojen poiminnan jälkeen pääsimme suunnittelemaamme paikkaan Kupittaan puistossa. Matkalla pohdiskeltiin, että lähes kaikki oli mietitty loppuun asti, mutta dj-kamoille ei ollut minkäänlaista pöytää varattuna. Kamat siis autosta kiireen vilkkaa puistoon ja auto pöydänmetsästykseen. Itse jäin odottelemaan ja kasailemaan kamoja. Ilma näytti uhkaavalta samoin kuin nurmikentän toiselle laidalle pysähtyneet autot, joista tädit alkoivat kantaa tuoleja ja sunmuuta roinaa ulos. Tätien suunnitelmaksi paljastui koko päivän kestävä koirien jalostuskoetapahtuma tai joku vastaava. Aloin siis kiltisti kiikuttaa kamoja hiukan kauemmaksi, jotta piskit saisivat jalostua rauhassa.

Aiemmin viikolla ostamani kallis porakone osoittautui hyväksi ostokseksi ja maalien rakentaminen kävi nopeasti. Hieman tuo ostos kukkaroa kirpaisi, mutta perustelin itselleni, että pitäähän miehellä työkaluja olla ja vielä viimoisen päälle sellaiset. Agregaatti ja telttakatos saapuivat hiukan myöhässä ja viimeksi mainittu hyvinkin myöhässä ainakin sen takia, että jääkylmä tihkusade alkoi jo hiukan vituttamaan. Teltta osoittautua aikamoiseksi härveliksi ja kovasti jo veikkailtiin, että saadaanko kovasti tuulta alleen ottavaa kapistusta repiä läheisten puiden latvasta pois päivän päätteeksi.

Vähitellen kamat alkoivat olla kasassa, musiikit soimassa ja kello lähennellä kello yhtä, jolloin oli määrä ensimmäisen pelin alkaa. Ensimmäisenä pelivuorossa oli Yleislakko vastaan Raivoraittius, joka tarkoitti sitä, että kun oli rakennuspuuhat saanut juuri ja juuri ohi, täytyikin jo alkaa pelaamaan jalkapalloa. Jalkapalloa olin pelannut viimeksi joku pari vuotta sitten, enkä muutenkaan ole mikään joukkuepelien ystävä. Puolitoista vuotta kestänyt urheilukieltokaan yhtään helpottanut asiaa. Kunto on kuin paavilla. Pelin ensimmäinen kymmenen minuuttia tuntui aivan ikuisuudelta ja mä olin aivan paska jalkapallonpelaaja. Ennen peliä ajattelin olla rouhea jätkä ja pelata niittiliivi päällä, mutta pakkohan tuo oli heittää jossain kohtaa pois kuten myös paita. Läski hikosi. Toisella puoliskolla taisin saada sattuman kaupalla jalkani pallon eteen siten, että pallo ohjautui maaliin. Oho! Voitettiin peli, vaikka salaa toivonkin, että olisi hävitty ja päästy huilaamaan loppupäiväksi.

Jalkapallomatsiruokaa, eli tässä tapauksessa vegaanista hodaria syödessä alkoi kummasti tehdä mieli olutta. Juopotuttanut ei kuitenkaan, joten lainasin pyörää ja kävin cittarista hakemassa parit alkoholittomat kaljat. Takaisinpäin fillaroidessa oli todella hienoa nähdä pelit täydessä tuoksinnassa ja kaikki ne ihmiset. Siinä konkretisoitui juttu, jota oli järjestämässä. Oli saanut jotain aikaan.

H.A.P.A.N. vastaan Kashmar

Puoli tuntia ennen toista omaa peliä musat loppui ja grilli sammui. Agregaatista oli bensa loppunut, eikä kukaan ollut varautunut moiseen. Eipä auttanut muu kuin lähteä autoilemaan bänditoverin kanssa. Onni onnettomuudessa, sillä autoilureissu olisi muutenkin pitänyt tehdä Raunistulan suuntaan, jotta saisi kitara- ja bassonupin illan keikkaa varten. Olisikohan siinä maksimissaan parikymmentä minuuttia mennyt kun oli jo grilli kuumana ja punkki raikasi taas.

Parit pelit jäi tässä säädössä väliin, mutta sen verran selvisi, että me pelaisimme Alley Godsia vastaan. Etukäteen osasi jo arvata kuinka peli tulee päättymään, mutta pelailtiinpa nyt kuitenkin. Saatiin yksi maali, mutta sekin taisi mennä oman maalivahdin käsistä. Hieman lyhyt siis tuo kenttä, mutta enpä ainakaan itse olisi pidempää matkaa jaksanut juosta. Hävittiin peli ja yhteistuumin päätettiin, että turhaan olisi pelata enää pronssipeliä. Ei olisi jaksanut ja saipahan siinä sitten enemmän aikaa mestaruuspelille. Mukavampi kuitenkin ratkaista tasan päättynyt mestaruuspeli esimerkiksi rankkareilla, kuin kivipaperisakset-mittelöllä, jota oli tarkoitus soveltaa tasapelien ratkaisuun.

Viimeisessä pelissä vastakkain olivat Alley Gods ja Mugshot. Itseasiassa kumpaisenkin bändin joukkueessa taisi olla vain kaksi bändin jäsentä ja loput värvättyjä vahvistuksia. Itsehän en jalkapallosta tajua yhtään mitään, mutta aika tiukalta ottelulta tuo vaikutti. Alley Gods tuon mestaruuden sitten loppujenlopuksi vei ja saivat hienon diy punkfutispalkinnon! Katsotaan kuka ensi vuonna palkinnon lunastaa. Toiveena ja aikomuksena olisi vastaavat kinkerit järjestää myös tulevina vuosina.

Vuoden 2011 mestaruuden voittanut Alley Gods vastaanottaa pääpalkinnon DIYTurku Zinen toimitukselta

Voittaja saatiin siis kruunattua ja hommaa alettiin ajaa alas. Kamat saatiinkin yllättävän nopeasti kasaan ja autoihin pakattua. Telttakatostakaan ei tarvinnu puun latvasta hakea, vaan hökötys oli lähestuloon purkanut itseitsenä. Keikkapaikalla hommat olivat myös jo hyvin käynnissä soundcheckkien muodossa. Hiukan paikkojen järjestämistä sekä kaljojen kylmään laittamista ja pystyikin avaamaan lipunmyynnin. Kerrankin porukka oli ajoissa paikalla, sillä useimmat varmasti tulivat suoraan puistosta kaljoittelemasta. Tiivis aikataulu oli ehkä sittenkin hyvä juttu. Kukaan ei ehtinyt kotiin laiskottelemaan.

Illan aloitti rumputeknisistä syistä Noia. Turun nuoriso-osasto sai siis iltavuoron soittojärjestystä jaettaessa. Noia ei itelle kauhean tuttu bändi ollut entuudestaan. Toki jotain levyjä netistä varastanut, mutta niistä sen kummemmin ole innostunut. Keikka sen sijaan oli aivan helvetin kova. Kovempi kuin ite Venom! Rumpali nauratti, koska se oli niin perus Italia-hanun näköinen piikkilankatatskoineen. Seuraavana soittaneen Kontatton keikkaa olin todella kovin odottanut. Levyltä toimii ja livenä toimi aivan julmetun hyvin. Eikä siis pelkästään äärettömän kovan rumpalin asioista, vaan koko bändien esiintyminen oli erittäin intensitiivistä ja energistä. Toisaalta tuo rumpuja pieksevä neito soittaisi yksinäänkin suohon suurimman osan nykypäivän hc-bändeistä. Itse herra Besthövenkin saatiin lavalle Olho Seco -coverin ajaksi. Muutenkin tyylikkäitä coverivalintoja kuultiin illan aikana: Wretchediä ja Besthövenin aikana Disclosea ja Anti Cimexiä. Voi olla, että tuli jotain muutakin, mutta nämä ainakin puurokorvineni olin kuulevinani.

Noia

NOIA

Besthöveniä olin odottanut kuin kuuta nousevaa, mutta jotenkaan nyt ei lähtenyt ihan täysillä. Johtuen luultavasti siitä, että oli jo pari aivan uskomattoman hyvää keikkaa alla. Huono tuo ei missään tapauksessa ollut. En tiiä oliko pääpirulla järjetön krapula vai onko esiintyminen aina noin flekmaattista ja poissaolevaa. Taustaryhmä hoiti hommansa kuitenkin hieman isompi eleisesti. Eyewitnessistä kuulin ekaa kertaa kun bändin rumpali kyseli josko ottaisin heidän tulevaa demoaa myyntiin distrooni. Toki lupauduin ottamaan ja samalla lupauduin hoitamaan heidät keikallekin. Nykypäivän Turussa kun uusien bändien näkeminen on todella harvinaista. Siis ihan oikeasti uusien, eikä vain samojen jätkien uusia bändejä ja projekteja. Osaltaan TVO:n häätö on vaikuttanut tähän asiaan. Uusia ja lupaavia bändejä on taatusti treenikämpät täynnä, mutta eipä niitä missään pääse näkemään tai kuulemaan, kun useimmat lavat avautuvat vain tunnetummille bändeillä. Tämähän on pitkällä tähtäimellä ajateltuna aika helvetin tylsää, että samat vanhat moneen kertaan nähdyt bändit veivaa joka keikalla.

Kuitenkin, Eyewitness veti meikäläiseltä jalat alta, kuten varmasti vei monelta muultakin. 16-vee jätkät veivasivat nopeeta punkkia sellaisella raivolla ja puhtaalla innolla, että moni pitkänlinjan bändi jäisi kevyesti kakkoseksi. Ja kukapa edes suostuisi soittamaan tälläisen lineupin jälkeen? Nämä jätkät kuitenkin hoitivat homman sen verran hyvin, ettei jäänyt arvailujen varaan vastaus illan kovimmasta bändistä. Nuorissa on sittenkin tulevaisuus. Tämä oli todella hyvä päätös erittäinkin onnistuneelle sunnuntaipäivälle. Kiitos kaikille asianosaisille.

Kuvat: Torre