Kalenteri | Foorumi | Zine | Galleria

Alan kulttuuri turussa.

Author Archive

Arviot: Identiteettikriisi – Taas se aika vuodesta (2012)

without comments

Identiteettikriisi – Taas se aika vuodesta CD (Killer Records 2012) Aikamatka 80-luvun alkuun, sen tää levy saa aikaan mun mielessä. Millaisessa nosteessa mahtaisivat olla Ratsian alkuaikoina? Toisaalta on helvetin hyvä juttu, että näinä aikoina kun äärinopeat hc-bändit metronomin tarkkuudella porskuttaa, joku vielä uskoo melodiseen suomipunkkiin ja tekee sitä tunteen palolla. On sille tilausta nykyäänkin!

Levynsä pojat ovat äänittäneet treeniksellä. Paskempiakin treenisnauhoja on kuultu. Koska tämä on ihan “virallinen” julkaisu, niin pitää hiukan soundeista nurista. Ihmetyttää ainakin, että miks rummut on miksattu niin alas? Bändissä kuitenkin soittaa yks kovimmista tämän päivän punkrumpaleista Suomessa. Kitarat helisevät mallikkaasti. Ilmeisesti on ollut basisti hakusessa, koska kitaristien soittamalle bassolle ei levyllä olla paljon tilaa tehty. Soitto kuitenkin sujuu varman oloisesti kaikin puolin.

Näistä 8 biisistä kun ois poiminut kovimmat 4 ja äänittäny ulkopuolisen tuottajantapaisen avulla ja julkaissut seiskana, ni pirun kovan ois saanu! Tälle levylle on tallennettu selkeetä hittimateriaaliakin, kuten Ei osteta mitään yhteistä esimerkiksi. Joku biisi menee ohi vähän tuntumatta missään.

Tekstit on kautta linjan sellaisen naisiin ja elämään pettyneen ja katkeroituneenkin oloisia. Eipä siinä mitään, mutta onhan elämä joskus aika kivaakin. Ainakin nousuhumalassa hetken aikaa 😉 Arvostan eniten tuon hittibiisiksi mainitsemani kappaleen lyriikoita, koska niissä on inhorealistiseksi ja nokkelastikin lytätty orastavan, tuoreen parisuhteen aiheuttama alkuhuuma ja se vastakkainasettelu kaikessa tylyydessäänkin kuullostaa mainiolta ja saa jopa hymyilemään. Toisaalta, joku biisi oli omistettu pakenemiselle helvettiin enkeleitä pakoon ja vaikka kertaus onkin opintojen äiti, niin tällä pakkotoistolla tuli helposti koko biisi skippailtua, kun ko. kielikuva ei kolahtanut. Ja ne YH-äidit sitten, oodi niille olis pitänyt kirjoittaa!

Vähän ristiriitaiset fiilikset jäi tästä. Toisaalta paljon hyvää soiton, säv./sov. ja tyylisuunnan suhteen, mutta jotenkin jäi vähän sellainen olo, että tässä on menty sieltä mistä aita on matalin? Tässä orkesterissa riittäis kyllä paukkuja kovempaankin. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö sellainen seuraavaksi tule. Jään innolla odottamaan lisää ratsiahenkistä Identiteettikriisin punkrokkia!

Written by jankke

January 11th, 2013 at 6:54 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , ,

Arviot: Käpykaarti – Helppoja Ratkaisuja Moniulotteisiin Ongelmiin 7″ (2011)

without comments

Käpykaarti– Helppoja Ratkaisuja Moniulotteisiin Ongelmiin 7″ (Sarasteen pienmuovi, 2011) Nostalgian syövereissä, liikuttuneena, pyyhin kyyneleen silmäkulmasta toisella kädellä. Toisessa kädessä pitelen Käpykaartin uutta seiskaa. Onkos siitä j*malauta jo puolisen vuotta, kun näiden jätkien pitkäsoitto sai tässä zinessä ”Jankke tykkää” – leiman ja siinä sivussa sai tungettua meikäläisen levysyynäriksi?? On se punkrok hurjaa!

Jos se pitkäsoitto oli punkeinta, mitä olin silloin aikoihin kuullut, niin mitäs nyt, kun uuden seiskan materiaali kulkeutuu kuuloelimiin? MIKÄÄN EI OLE MUUTTUNUT! Enkä nyt tarkoita sitä, että taas meikä höpisee Käpykaartista täällä vaan, että Käpykaarti on vieläkin ihan v*tun kova!

Meille, jotka haluamme punkkimme raakana, räkäisenä ja vaarallisena, KK on tälläkin kertaa taltioinut sitä itteään. Edelleenkään soundeilla ei kosiskella soittolistapäälliköitä radiokanavilla, eikä siloitella tietä Emma-gaalaan. Tämänkään julkaisun biiseistä ei löydy ikivihertävää karaokebaarien kestohittiä. Siitä pitää huolen äärimmäiset tekstien sovitukset, jotka saa jopa kuunnellessa hengästymään. On se Satru vaan kova(keuhkoinen) jätkä. Eikä pelkästään Satru erikoisella saundillaan vaan koko miehistö kyllä tietää mitä tekee. Ei ole jätkät tosiaan ekaa kertaa punkkia soittamassa ja sen kyllä huomaa. Vielä tuli roihuaa!

Käpykaartin tekstit ovat edelleen oivaltavia, tiedostavia ja viiltäviä. Aiheita ei tarvitse ammentaa iltapäivälehtilööppipolitiikasta. Tässä huushollissa hengaileva punkveteraani ja allekirjoittaneen oppi-isä oli kuulevinaan Ostosviikonloppu Lontoossa – biisissä 80-luvun lopun Conflictia. Ja oikeassahan tuo on. Itseasiassa kauttaaltaan KK materiaalissa on tietty anarkomainen tunnelma. Asiaa löytyy niin tupakan kasvatuksesta (LP) kuin kotitarvekalastuksesta, eikä ole pelkoa kuulijalla myötähäpeän tuntemisesta kliseisistä tai väkisin-polittisista sanoituksista johtuen.

Tässäpä taas kelpo äänite vimmaista punkkia. Jos kaartilaisista joku joskus lukee tämän, niin ottakaahan yhteyttä. Vois vähän istua iltaa ja jutella maailman menosta!

Written by jankke

January 16th, 2012 at 5:21 am

Arviot: Maniac Miracles – Positive Anger! CD (2011)

without comments

Maniac Miracles – Positive Anger! CD (2011)  Harmittaa vähän, etten päässyt katsomaan MM konkareita sosikselle. Mirosol kuitenkin oli hommannut mulle tämän uuden levyn arvioitavaksi. -98 äänitetty When Do We Care on silloin tällöin omassa soittimessa pyörinyt ja jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta tai sukupuolisidonnaista “samassa – veneessä – oloa” tunnen Myra Maniaciin. Siinä lähtötunnelmat levyn kuuntelulle, positiivisen uteliaat.

Eka / nimibiisi oli pettymys. Synkillä väreillä maalattua rokkia. Aavistuksen popahtavakin maku tuli – kreditoidun taustalaulajattaren pikkuoravasoundista vissiin. Avausraidan jälkeen meininki onneksi paranee, muuttuu punkimmaksi. Soundia on kyllä MM raskauttanut. Siellä täällä aistittavissa the Avengers vaikutteita.

Jostain syystä Myran kuittaamat kappaleet toimii paremmin kuin säveltäjäkolleegansa Flagburnerin. Syy lienee se, että koen F:n biisit melko mahtipontisina “mä en ainakaan pelkää politiikkaa” rock-kappaleina, kun taas Myran biisit soljuvat vaivattomammin. Edelleen voidaan tehdä kahtiajakoa levyn suomen- ja englanninkielisten osien välillä. Lauluosuudet enkkupiiseissä on suorittamista, ei mitään karaokelaulantaa sentään, mutta suomeksi vedettäessä Myra on enempi mukana ja niissä on suloista vimmaa. Hei MM, laulukieleksi suomi ja pändin nimeksi Maaninen Mehuhetki! 😉

Rumpukompistakin piti jotain sanomani, mutta se oivallus on vallan päässyt unohtumaan. Järjettömän väkivaltaisesti kuoliaaksi hakatun Sophie Lancasterin muistoksi oli tehty laulu, se on mainitsemisen arvoinen yksityiskohta. Levy päättyy Tassun tekemään, muuta materiaalia kiukkuisempaan kappaleeseen. Tämän sepustuksen taas päätän ystävälliseen ja vihjailevaan sävyyn: allekirjoittanut lähtisi kyllä mielellään oman soittokoplansa kanssa Maniac Miraclesin kera samalle keikalle soittelemaan!

Written by jankke

October 28th, 2011 at 5:42 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , ,

Arviot: Eyewitness – Machine CDr (2011)

without comments

Eyewitness – Machine CDr (2011) Tämän lähemmäksi ei tunnelmassa voi päästä suomipunkin alkuräjähdyksen aikoja. Ne, jotka ehkä harmittelevat, etteivät ikänsä puolesta ehtineet sitä seuraamaan heti 80-luvun alussa, huoli pois – Eyewitness on täällä!

Nuoret miehet Raisiosta soittavat erittäin perinteistä, raakaa ja vimmaista punkrokkia suomalaisittain, mutta englanniksi. Räkäistä ja vihaista asennetta löytyy siihen malliin, että konkaritkin voisivat ottaa EW:ltä uutta kipinää punkkiinsa. Hc-lokeroon en aikonut tätä ympätä, mutta kun sitä suomipunkin alkuräjähdyksen jälkeistä nousukautta miettii, niin kyllähän Laman ja Appendixin hengessä vanhan koulun suomihooceetä tässä paukutetaan. Vaikka ilahduttavan selvästi vaikutteet Machine ep:ltä erottuvatkin, niin sielutonta tribuutin nimissä kopiointia tämä ei missään nimessä ole. Jätkät ovat saaneet aikaan persoonallista punkkia perinteitä kunnioittaen ja räkäistä vimmaa tulvien.

Tekstit huudetaan piiseihin hieman tiputellen ja sanat melko alkutavupainotteisesti. Se on kyllä ihan ok ja antaa oman leimansa pakettiin. Pakko kuitenkin myöntää, että olis kiva kuulla yks piisi suomeks vedettynä ihan uteliaisuuttani. Ei siks, et meikä ymmärtäis paremmin, vaan et selviäis millainen vaikutus äidinkielellään huutamisella olis Eyewitness meininkiin. Voimaa varmaan tulis vielä lisää, mutta se kuulostaa jopa vaaralliselta, koska nykyiselläänkin soittavat suohon monta kokeneempaa pändiä.

Eyewitnessin rytmiosasto toimii yhteen mainiosti ja sovitukset antaa tilaa koko kolmikon toteuttaa vimmaista punkrokkiaan. Kai muistin mainita, että erittäin vanhan koulun punkrokkia vedetään? Sinällään loistava uutinen, kun kyseessä on nuorta väkeä. Punk ei kuole! Tällä ep:llä paljastettaisiin tosipunkkarit feikeistä niinkuin lykkäämällä herneen akan patjan alle saisi selville prinsessat. Nimittäin, jos tätä kuunnellessa ei tee mieli pittiin ja pogoamaan, niin sitten ei ole punk(kari)henkeä tyypissä pätkääkään!

Written by jankke

October 14th, 2011 at 4:42 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , ,

Kolumni: Objektiivisen musiikinkuuntelun sietämätön subjektiivisuus

without comments

Hitto miten paljon henkilökohtaiset kokemukset, mieltymykset ja antipatiat vaikuttaa aistittuihin signaaleihin. Ehkä tuntoaistimuksia lukuunottamatta kaikki aistinvaraiset arviot ovat vähintäänkin hankalia. Mitenkä helppoa itsekullekin on mihin tahansa aistimukseen perustuva arviointi, kysyn vaan?

Tekisi heti ensiksi mieli ottaa esimerkki levyarvioista, mutta parempi ehkä miettiä vaikka makuaistimukseen perustuvaa arviointia. Sulle annetaan kourallinen karkkeja ja pyydetään arvioimaan niitä. Heität karamellit kitaasi ja aistit, sanotaan nyt vaikka kirsikan maun. ”Hyi helvetti” olkoon sitten spontaanein ajatus, kun räkäiset namuset maahan ja pidätät oksennusta. Ethän sä voi sietää kirsikan makua! Aika huonoa siinä sitten on katsella niitä limaisia karkkiklönttejä kadulla ja arvioida ko. namusten hyviä puolia objektiivisesti. ”Erittäin hieno samettinen rakenne ja suutuntuma. Raikas jälkimaku, jossa omenan aromit yhdistyvät kirsikkaan ja sitruunaan. Hieman sitkeän oloinen koostumus ja tarttuu turhankin hanakasti hampaisiin, muuten ok. Keskiverto hedelmätoffeisiin verrattuna erittäin raikas ja luonnollinen kirsikan aromi”. Niin joo, arviointi olisi ollut helpompaa karkit suussa, mutta kun oot aina inhonnut kirsikkaa??

Okei, tuo saattoi olla aika äärimmäinen esimerkki, mutta jospa koittais näköaistimusten kautta. Oletetaan nyt vaikka, että olet pitkän linjan punkkariämmä, joka pukeutuu aina isoon bändipaitaan ja pillifarkkuihin. Sulle tuodaan kansainvälisesti arvostetun huippusuunnittelijan viimeisimmästä luksusmallistosta äärimmäisen naisellinen jakkupukuasu hameineen ja hässäköineen sekä pyydetään tekemään arvio. Joopajoo. Tollasta riepua et päälle pukis vaikka maksettais. Olet muutenkin sinut sen faktan kanssa, että ihmiset virallisemmissa edustustilaisuuksissa tuijottaa sun kulahtanutta lempi-Exploited-paitaas, missä lukee kissan kokoisilla kirjaimilla ”Beat the Bastards”. Mitenkä siinä sitten osaat arvostaa suunnittelijan kekseliästä materiaalivalintaa, jossa yhdistyy vallan uudella tavalla hempeän naisellinen harsokangas ryhdikkääseen tweediin? Viimeksi olet haukkonut ihastuksesta henkeäsi, kun olet nähnyt törkeän hienon itsetehdyn farkkuliivin. Naapurin muotibloggaajaguru olisi samantien ylistänyt paitsi materiaalivalintoja, niin myöskin värien käyttöä ja erikoisia leikkauksia…

Kuuloaistimukset lienevät vähintään hankaluudessaan samaa luokkaa. Vai olenkohan mä ainoa, joka saa näppylöitä ja erään tietyn virtsaamiseenkin tarkoitetun elimen muotoisen jutun otsaansa altistuttuaan esimerkiksi työpäivän ajaksi väärän radiokanavan tarjonnalle? Noh, saatan olla tässä suhteessa melko äärimmäinen, mitä ehkä vois koettaa puolustella intohimoisella suhtautumisella musiikin kuunteluun. Hyvässä ja pahassa. Ja voihan sitä moiselta tahattomalta altistukselta suojata itseään myös olemalla tietoisesti kuuntelematta taustamusiikkia ja keskittyä työntekoon. Mutta niistä arvioinneista tosiaan. Oletetaan, että oot vannoutunut hevimies ja sulle annetaan arvioitavaksi popdiiva Martina Tukiaisen viimeisin sinkkujulkaisu, joka nousi heti ilmestyttyään soitto- ja myyntilistojen kärkeen ympäri maailman. Istut mukavasti sohvalle ja laitat levyn soimaan (tai siis ehkä toisin päin, ensin levy ja sitten sohva). Pääset juuri ja juuri intron jälkeen kosketinten ja löysien konerumpujen hennosti säestämän laululintusen ensimmäisen säkeistön puoleen väliin ennen kuin nostat persiin sohvalta, heität arviolevyn ikkunasta, laitat Reign in Bloodin soimaan ja haet jääkaapista kaljan v*tutukseen… Laululintusen pitkäaikainen tuottajafani olisi ihaillut ammattimaista autotunetusta ja ylipäätään tanssittavaa tsipaletta. Ehkä.

Nyt ei oleteta enää mitään. Objektiivinen arviointi eittämättä edellyttää subjektiivista kokemusta ko. asiasta reilun vertailupohjan vuoksi. Mutta kolikon kääntöpuolena tulee mieleen syöpynyt arvoasteikko aiemmin ilmestyneistä teoksista, mikä saattaa myöskin asettaa arvioitavan haastavaan kilpailuasetelmaan? Niin tai näin, suosittelen kaikille jotka jaksoivat vuodatuksen lukea tähän asti, että tulkaa meidän kanssa arvioimaan levyjä! Se on oikeesti perhanan hauskaa touhua ;D

Written by jankke

October 10th, 2011 at 4:42 am

Posted in Kolumnit

Tagged with ,

Arviot: Tuhkaus – Maailma päättyy tuhkaan CDr (2009)

without comments


Tuhkaus
– Maailma päättyy tuhkaan CDr (2009)
 Ei maailma olekaan ihan läpeensä paha paikka. Muutenhan Tuhkauskin olisi jäänyt yhden demon projektiksi. Tätä demon arviota kirjoittaessani Tuhkaus on jo ehtinyt saada aikaiseksi 7″ äänitteenkin ja keikkailuakin on harjoitettu eikä loppua vielä näy. Mutta keskitytään siis tähän 2009 tehtyyn demoon.

Noituuteen ei yhtyettä kannata lähteä vertaamaan, vaikka Veikki molemmissa huutaakin, Noituuteen verrattuna Tuhkaus on sinfoniaorkesteri. Tässä zinessä aiemmin ilmestyneessä Tuhkaus 7″ arviossaan mirosol oli kuullut Driller Killerin tapaista tunnelmaa (taisi tosin olla Motörheadin kera). Itsellekin tuli kyllä tätä demoa kuunnellessa erityisesti Driller Killer mieleen ja muutkin Ruotsi-crust bändit, kuten Anti-Cimex ja Avskum. Driller Killerin metallisuus kuitenkin Tuhkauksen tapauksessa korvattu punkrokilla ja mörinäisempi karjuminen Veikin mainiolla “raivohullu teinityttö”-huutamisella.

Jos nyt hieman vielä jatkais Driller Killer vertausta, niin mulle tuli seuraavanlainen mielikuva siitä:

Kuvitelkaa brutaali sotatilanne, jossa kaksi vihollisarmeijaa yrittää tuhota toisensa. Toisessa joukossa taistelevat rinta rinnan Driller Killer, Noituus ja Tuhkaus. Driller Killer on panssarivaunu. Ennenkuin se on edes päässyt kunnolla liikkeelle murskavoimineen, Noituus on käynyt moottorisahalla pilkkomassa puolet vihollisarmeijasta. Siis sen puolikkaan, mikä Tuhkaukselta oli jäänyt viikatteella ja kirveellä lahtaamatta ennenkuin se lähti jo baariin. Jos tuo mielikuva ei jostain syystä muka oikein auennut, niin voisin kyllä toisellakin tapaa Tuhkauksen kuvailla: se on mustaa samettia, joka on helmien ja paljettien sijaan kirjailtu lasinsirpaleilla ja piikkilangalla.

Biisit on lyhyitä ja napakoita, h*lvetin rokkaavaa hc-crustia. Käytän sanaa ro(c)k tässä positiivisessa mielessä, sillä vaikka Tuhkaus ei olekaan crustin saralla keksinyt pyörää uudestaan, eikä tarvitsekaan, niin nimenomaan se ro(c)k nostaa Tuhkaus-crustin mun arvoasteikolla keskivertoa korkeammalle. D-beat vie biisejä sutjakkaasti niinkuin pitääkin. Kitarasoolojakin kuullaan, mutta ne eivät tuo mieleen kreppitukkaisia miehiä jumppatrikoissaan vaan Varukersin. Basisti on ketterä kaveri ja Veikki on kova crust-huutaja, kaikki sen nyt tietää.

Koko ajan ei kaahata sata lasissa, mutta hitaammissakaan vedoissa ei olla tingitty raskaudesta tai raakuudesta. Soundimaailma on täyteläinen, rumpujen pikku sihinät ja kihinätkin kuuluu mainiosti. Veikeitä sampleja oli ripoteltu sinne tänne. Sanoistakin saa hyvin selvää, viimeisessä biisissä (raita 16) huudetaan ihan selvästi, että “täällä sataa, banaaneita sataa!” Hmmmm, vai olikos se sittenkin “Totaalista sotaa!” ??

Written by jankke

September 16th, 2011 at 7:04 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , , ,

Arviot: Versus All – Dark Ages CD (2011)

without comments


Versus All
– Dark Ages CD (Solid Sound, Räkälevyt 2011) 
Mentiin taas mun mukavuusalueen ulkopuolelle, en ole oikein ikinä lämmennyt rancidilaiselle jenkkipunkille. En osaa luetella kymmeniä ko. lajityypin edustajia, joihin VA:a voisi verrata. Pitkän linjan melodisemman jenkkipunkin ystävät voivat kaikin mokomin naureskella partaansa tai vaikka keesiinsä tätä lukiessaan… Niin no, se Rancid ja Wasted tuli mieleen. Siinäkin mielessä neitseelliset lähtöasetelmat, että en ollut aiemmin kuullut koko yhtyettä ja tarkoituksella jätin lukematta muiden tekemät arviot etukäteen.

Joten siinä sitä oltiin Versus All Dark Ages ja minä, kaikkine rancidilaisen jenkkipunkin antipatioineni. Tehkööt vaikutuksen! Parin biisin jälkeen mun jalkaan tais tulla joku kramppi, kun se alkoi jotenkin nytkähtelemään oudosti kompin mukaan?? Sitten kummallisesti kolmannen biisin kohdalla kuulo huononi äkisti ja piti mennä nostamaan äänen voimakkuutta huomattavasti, että kuulee paremmin kappaletta sunnuntai aamuista – omituista. Sitten alkoi kädetkin taputtelemaan omia aikojaan. Yhdeksänteen biisiin mennessä ei onneksi ollut pää räjähtänyt, mutta loppua kohden ilahduttavat kuulohavainnot d-beatin tapaisesta poljennosta ja saksofonin soitannasta saivat mut hymyilemäänkin. Oi! Siideritölkki auki ja levy uudestaan alusta, voi sitä huonomminkin perjantai-iltaa viettää.

Soundeissa ei ollut kuultavissa radiokanaville suunnattua limaista kiiltokuvameininkiä vaan ne olivat mukavan rosoiset ja tarpeeksi räkäiset, ettei mennyt imeläksi.Melodiat tarttuivat räyhäkkäästi. Hieno homma. Vokalisti taitaa puhtaan laulun ja huutaakin komean karheasti. Englannin kieliset tekstitkin tulee artikuloitua niin selkeästi, ettei tarvitse lyriikoita kaivaa tekstitiedostoista. Ilmankin selviää, ettei tämä mitään ääripoliittista materiaalia ole. Hyvin soitettuja ja maustettuja, tarttuvia rallejahan nämä. Pitää olla tarkkana, ettei ala choruksissa huutamaan mukana. Suosittelen erityisesti niille, jotka miettii, että soittaiskos punkista autuaan tietämättömälle uudelle ihastukselleen ensimaistiaisiksi jonkun hc- tai crustlevyn. Soittakaa mieluummin tätä!

Voitte lopettaa partaan ja keesiin tirskumisen, meikä on nyt valmis ja harkitsee antavansa Rancidillekin uuden mahdollisuuden.

Written by jankke

September 9th, 2011 at 5:54 am

Arviot: Vyöry – Joka Sana Löytää Uhrinsa CD (2011)

without comments


Vyöry – Joka Sana Löytää Uhrinsa CD (2011) Voi Vyöry minkä teit. Vähänkö alkoi päätä särkeä kun yritin keksiä jonkun pätevän genren alalokeron mihin teidät vois lykätä. V*tuiks meni. Yritin päästä helpolla ja peilata teitä oman levyhyllyn metalliosastoon. Ei onnistunut. Mutta koska jostain palasista Vyöry pitää kuvailla niin hullun tuuri taas kävi, kun altistui radioaaltojen tarjonnalle ja korvaan pisti Stam1na. Siis se joka ponnekkaasti veisaa siitä kulutusjuhlasta. Sellainen suoraviivainen suomimetalli on ehdottomasti yksi palikka Vyörystä. Siihen sitten muutaman kasapanoksen verran lisää voimaa ja raakuutta, Göteborgin metallijätkien melodisuutta, aavistus synkkää doomia kuorrutettuna misantrooppisilla ja inhorealistisen uhkaavilla teksteillä (ok, yks poikkeus vahvisti säännön tosin) niin eiköhän siinä ole Vyöry.

Kuullostaako sekavalta? Siinä on juuri koko orkesterin vahvuus ja heikkous! Se genrerajoja rikkova kokeilevuus saa kapeakorvaisen purismiin taipuvaisen genrefanaatikon ehkä luovuttamaan.

Levyn materiaalikin on juurikin niin monitahoista. Mietin, että onko biisit tehty pitkällä aikavälillä ja esitetty kronologisessa järjestyksessä? Kun levy parantaa loppua kohden kuin sika juoksuaan. Köykäisempiin biiseihin vokalistin huutaminen istuu mainiosti, mutta oli joukossa  kappaleita joihin olisin enemmän kaivannut kööripoikien miehekkäämpiä mörinöitä.

Maukkaita brutaalimman death metalin riffejä ja kitaravalleja kuultiin, hienoja välikohtia suvantoineen ja toisaalta helmibiisin perässä tuli pitkä outro joka oli kuin prinsessan hääpuvun laahus Xenan persiissä.

Mitäpä sitten Vyöry? Turha melodisuus pois kun se runttaaminen toimii ja eikun metallisoittolistoja hämmentämään!

Ei tämä mitää easy – listeningia ole, mutta ei tällä yhtä paljon saa tylsiä ja turhia tyyppejä ympäriltään häädettyä kuin jos laittaisi Cannibal Corpsea tai Sore Throatia soimaan 😉

Written by jankke

August 29th, 2011 at 5:35 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , ,

Arviot: Noituus – Mögäten maailmanloppuun CS (2011)

without comments


Noituus
– Mögäten maailmanloppuun CS (Räkälevyt 2011)
Tässäpä kasetillinen oppikirjatason esimerkkiä crustista. Jopa enemmän kuin lääkäri määrää, mutta tämä onkin noitatohtorien määräämä annostus. Laitoin Mögäten maailmanloppuun – kassun auton soittimeen yks aamu töihin ajellessa ja tärykalvoille räjähti kutkuttavan räkäistä, kaoottista ja vaarallista crustia. Se ei pelkästään kuulunut vaan myös tuntui ja jopa haisi crustilta. Se on hyvä, akka oli vaihteeksi hyvällä päällä töihin tullessaan.

Vähän alkoi mietityttää, et miks se niin hyvälle tuntui?? Ehkä syynä on mögän tuoma (jopa alitajuisesti kaivattu) vaihtelu tehotuotanto – crustiin tottuneelle korvalle?

Mihin hittoon sitä kitaraakaan muuten tarvitaan? Noituus ainakin menis ihan piloille, jos mukaan ympättäis joku näppäräsorminen saaristolaiskitaristi. Sen verran komeasti basso pörisee ja särisee. Rummut paukkuu niin punkisti, että melkein itkettää ja Veikki huutaa parhaimmillaan kuin raivohullu teinityttö – mahtavaa!

Mulla on ollut sellainen fantasian tapainen ties kuinka kauan, et ois ollut hienoa istua Birminghamin Mermaid – pubissa 80- luvulla (jos oisin ollu täysikäinenkin…) ihmettelemässä Napalm Deathin early days keikkoja. Kyllä tuli nyt mieleen, et sopis se Noituuskin sinne grindcoren kehtoon siinä fantasiassa. Kuunnelkaas itse, ei ole kovin kaukana Nappiksen DEMOiluajoista.

Noituus pitäis määrätä pakolliseksi oppimääräksi tämän päivän crust – yrittäjille ja kuuntelijoille, ettei pääsisi se crustin syvin olemus unohtumaan. Kertakaikkisen miellyttävä kuuntelukokemus (heh) – GRIND THE BASTARDS DOWN!

Written by jankke

August 15th, 2011 at 10:18 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , , , ,

Arviot: Yleislakko – Vapauden Rautaiset Raamit LP (2011)

with 7 comments


Yleislakko
– Vapauden Rautaiset Raamit LP (Räkälevyt, Psychedelica Records, Pupu’s Bistro 2011)
Yleislakko on sellainen bändi, jota on suht alusta asti tullut seurattua sekä livenä että äännitteinä. Jotkut äänitteet löytyy kotihyllystä jopa useampana kappaleena. Tunnustan, että olen fani, mutta arviota olisi tarkoitus tehdä p.ppp..p..puolueettomasti. Voi tätä objektiivisen musiikinkuuntelun sietämätöntä subjektiivisuutta.

Lähtökohdat toisen YL LP:n kuuntelulle olivat jokseenkin jännittävät. Etukäteen olin kuullut kommentteja vallan uudistuneesta meiningistä: “Räppiäkin ne vetää!”. Itse en halunnut levyltä pieniäkään maistiaisia ennenkuin vinyylin saisi soittimeen pyörimään. Hiukan pelotti, että mitä sieltä tulee.

Silmiin pistävin öh eiku siis korviin pistävin ero ensimmaiseen pitkäsoittoon verrattuna on, että uutukainen on pehmeämpi soundeiltaan ja sovituksiltaan – enemmän tilaa soittimille. Musikaalisempi. Eka LP “dänkädänkä”, toka LP “naa-na-naa-na”. Olen vähän vierastanut Yleislakon Dead Kennedys leimaa. Eiköhän pidetä Jello Jellona ja Antsa Antsana, eihän San Fransiscokaan 1982 – 83 ole Turku 2011. Mieluummin tätä uutta levyä varsinkin vertaa vanhoihin Eppuihin.

Ilmaisun laventaminen on tällä levyllä onnistunut ihan helvetin hyvin. Löytyy räppiä, reggaeta, synkistelyä, hc:tä ja onneksi herkullisesti maustettua, hienosti soitettua peruspunkkia. Antsan ulosanti, oli se sitten suullista tai kirjallista, on vimmaista ja palavaa joka suloisesti potkii päähän muka-rankkoja tusinahuutajia ja ennenkaikkea laput silmillä kulkevaa valtavirtaa. Edelleen. Poliittinen teksti on ironialla kuorrutettua ja viiltävää, huumorilla höystettyä propagandaa verrattuna vaikka Satrun Käpykaartille tekemään toteavaan, perusteltuun, myöskin v*ttumaiseen analyyttiseen ulospurkaukseen.

Mikä sitten tekee Yleislakosta niin helvetin kovan? Arvioijan villi veikkaus on, että järjettömän räjähtävä tekemisen halu joka YL jätkien yhdessä soittamisesta huokuu. Tuo luomisvimma ei varmaan ihan heti voi loppua!

Jos joku kuningas Midas niminen tyyppi, vai kuka se nyt olikaan, sai kosketuksellaan kaiken muuttumaan kullaksi, niin Yleislakon kosketus muuttaa kaiken punkiksi. Olen ihan varma, että kun saisin ujutettua niiden treenilistalle pari iskelmää, lastenlaulua ja virttä niin punk rockiksihan ne siellä olisi väännetty alta aikayksikön! Vaikka ihmekös tuo, siinähän ne on pirun hyviä, imemään sisään arkipäivää, lukemaan sen rivien välit ja sylkemään ulos mehukasta punk rockia. Tällä Vapauden rautaiset raamit- levyllä joku kyllä oli ujuttanut sinne Blue1 – mainosbiisin, mutta sen jostain syystä kyllä huomasi ulostulemassa, sillä Ajatuksen ylistys– biisiä kuunnellessa häiritsevän vahvasti arvioijan silmiin piirtyi kuva mahallaan ja kädet levällään makaavasta mainosvauvasta. Tai sitten arvioijan mielikuvitus on tehnyt tepposet. Tai sitten arvioijalla on vauvakuume. Toivottavasti kyse kuitenkin oli siitä, että lentoyhtiömainosriffi siitä biisistä kuului.

No pitääkö tässä sitten pelätä, että tässä ryhmä luovia, lahjakkaita ja kapinahenkisiä punk – muusikkoja tekee tulevaisuudessa levyjä, jotka meiltä keskiverto – juomaantaipuvaisiltakin punkkareilta menee korkealta yli? No tietty ei pelätä, kun pelkääjistä tulee fasisteja, mutta toivottavasti Yleislakko ei ainakaan ala hc – bändiksi.
Kaikenkaikkiaan hieno levy tämä ja ihan tunnistettavaa YL – meininkiä kutkuttavasti uudistuneena!

Written by jankke

July 4th, 2011 at 8:04 pm

Posted in Levyarviot

Tagged with , , ,