Kalenteri | Foorumi | Zine | Galleria

Alan kulttuuri turussa.

Author Archive

Haastattelussa Bad Jesus Experience!

without comments

Turussa kevättalvesta 2017 vieraillut Bad Jesus Experience DIYTurku-toimitukseen hampaissa. Videon kappale “Pelko” on taltioitu matkapuhelimella ja juovuksissa kyseisestä konserttitapahtumasta.

 


Aloitetaan nyt sillä, että keitäs te olette? Minä en tunne teistä kuin yhden ja senkin hyvin etäisenä hahmona johon törmään jostain syystä vain kun olen örrimörrityrmäkännissä ja käyttäydyn kuin idiootti.

Mikko: soitan bändissä kitaraa ja mitäpä siihen muuta lisäämään. Itsekään en törmää ihmisiin muulloin kuin urpokännissä.

Sanna: Tässä bändissä huudan, mökään, ähisen ja örisen mikrofoniin. Pääsääntöisesti en muista ihmisten nimiä enkä kasvoja, joten loppujen lopuksi voisin olla kännissä koko ajan.

Teemu: Soitan rumpuja, mutten örise.

Mika: Olen tälläinen nuori mies, diggaan hardcorepunkkia ja harrastan sekoilua. Bassoa soitan ja taustoja lauleskelen.

Löytyykö bändin henkilöstöltä millaisia orkestereja menneisyydestä?

Mikko: Sannan ja mun menneisyydestä löytyy Tuomiopäivän lapset. Itsellä myös hevimenneisyys Vomiturition nimisestä bändistä sekä kaikenlaisista sekavista kokoonpanoista, joista mainittakoon vaikka Postitus- ja käsittelykulut. Antaa Mikan droppailla coolimpia bändejä.

Teemu: Humppaa tullut lähinnä soiteltua. Mika voi hoitaa skenepisteet.

Sanna: Meinasin unohtua. Olen soittanut bassoa orkesterissa Nahkaa. Ai että. Mika, laita ny ne skenebändit.

Mika: Täh? Voiko coolimpaa olla kuin Tuomiopäivän Lapset ja Vomiturition?? No ei voi. Tai no ehkä jos ois soittanut vielä noiden lisäksi Aivoproteesissa. Tiedä nyt noista skenehommistakaan. Oon kyllä ollut onnekas kun olen saanut soitella monien todella hyvien tyyppien ja musiikillisesti lahjakkaiden ihmisten kanssa ainakin sellaisissa bändeissä kuin Stillborn, Totuus, Aortaorta, Kyklooppien Sukupuutto, Crassus ja Yhteiskunnan Ystävät?

Bad Jesus Experience. Pakko sanoa, että nimi ei suoraan vetänyt puoleensa. Tästä syystä sen alkuperä kiinnostaa erityisesti. Mistä tuo tulee ja miksi?

Mikko: Alkoholilla oli osuutta asiaan. Kauan ennen bändin perustamista istuttiin jossain jollain porukalla aamukrapulakaljoilla ja hörötettiin tyhmille jutuille. Puhuttiin ehkä krapulasta ja siihen liittyvistä pahoista jeesuskokemuksista. Joku, ehkä minä, käänsi tuon englanniksi ja se kuulosti hyvältä. Päätin, että jos joskus on bändi, niin siinä on nimi. Se on kyllä tiedossa, että eipä tuo nimi juuri kuuntelemaan kutsu.

Mika: Toi on just hyvä nimi. Teki heti vaikutuksen.

Milloin te aloititte? Liittyykö bändin perustamiseen joku anekdootti?

Mikko: 2009 keväällä kolisteltiin ekat soinnut. Mitään erityisempää tarinaa ei asiaan liity. Minä, ja nyt sivuun vetäytynyt rumpalimme Emmi, oltiin jo pari vuotta jauhettu sitä kuinka olisi kivaa tehdä jotain meteliä. Oli pakko ryhtyä sanoista tekoihin kun reenis löytyi. Sannan mukaan tulo oli vähä niinku päätetty ja Mikakin valahti siihen ihan itsestään kännissä Meksikon koneesta.

Sanna: Muistan tämän. Haimme Mikan kentältä. Oltiin ajettu ehkä 400 metriä, kun takapenkiltä kuului ilmoitus, että BJE:llä on muuten basisti.

Mika: Joo, toi mun värväys oli kyllä koominen tilanne. Vähän niinkuin se suomalainen tv-sketsi missä perhe hakee suomeen tulevan vaihto-oppilaan kentältä, joka yrjöö ja sammuu ja iskä laittaa vaihtarin takakonttiin ja toteaa “ei taida tämä Dennis tennistä pelata”

Aamulla oli kyllä vähän sellainen mitähän nyt taas fiilis. Mukavaa on kyllä ollut.

Ja jos nyt saa myöhemmistäkin vaiheista mainita, niin on tuon meidän nykyisen rumpalin Teemun liittymisvaiheet naurattanut kanssa jälkeenpäin. Eka meikä tenttaa pari tuntia että mikäs jätkä jätkä oikein on ja sitten ekoissa treeneissä kaikki on hirveissä muuseissa kyyläämässä musanatseina Teemun soittoa biiseissä, mitä se jytkyttää ekaa kertaa koko bändin kanssa ja ite vedetään päin honkia. Well done.

Ensimmäinen pitkä julkaistiin syksyllä 2010. Se on jonkin verran myöhempää tuotantoa suoraviivaisempi tai brutaalimpi sisällöltään. Mitä mieltä olette tuosta levystä tänään?

Mikko: No ei sen kuuntelu ainakaan hävetä tai vituta. Sopivan käppänen meininki siinä kait edelleen on. Siihenkin asiaan olen tyytyväinen, että ainakin omaan korvaan kaikki kolme tehtyä levyä on sopivan erilaisia.

Mika: Eka on käppänen levy hyvällä tavalla. Siinä on hyviä biisejä. Tuohon seuraavaan kysymykseen anekdoottina että ekan levyn studiosessioiden rumpuosuuksien jälkimainingeissa silloinen rumpalimme Emmi jamitteli studiolla ja eräs Aki oli siinä mentoroimassa, niin silloin taisi palaset loksahtaa kohdilleen jatkoa ajatellen, jos nyt oikein muistan.

Teidän tavaramerkkinne, äkäinen, tiukka ja äkkiväärä, kuitenki vikkelän tyylikkäästi rullaava hardcore löysi meidän kaikkien rakastaman muotonsa toiselle julkaisulle (syksy 2012). Miten tämä soundi löytyi?

Mikko: Mitään erityistä soundia tai tyyliä ei olla koskaan haettu. Biisejä tehdään ns. ”sokea kana & jyvä” -metodilla, välittämättä liikaa siitä, että kuinka HC tai punk jokin juttu on.

Mika: Tuolloin treenattiin todella paljon ja uskoisin tuon edellisen vastauksen jutun vaikuttaneen asiaan myöskin. Ehkä siinä tuli pieni vauhtisokeus myöskin osalle meistä heh heh…

Minulle tuo III oli ensimmäinen johon vasta tutustuin. Myönnän. Harmitti. Olisin halunnut mukaan jo aiemmin. Tästä levystä tärkein kysymykseni liittyy ehdottomasti kanteen. Miten Herra Storm päätyi kansikuvaan?

Mikko: Syitähän on monia. Ensinnäkin Jonte pitkän linjan kulttuurivaikuttajana ja ystävänä nauttii bändissämme suurta arvostusta. Kannen voi siis ottaa jonkinmoisena kunnianosoituksena. Toiseksi Jonten jylhän charmantti olemus sopii mielestämme ihan minkä tahansa teoksen kanteen. Kolmanneksi kansi on samassa linjassa bändin nimen kanssa, eli se tukee hyvin harjoittamaamme kaupallista ja taiteellista itsemurhaa. Neljänneksi tämäkin idea tuli kännissä.

Sanna: Juhannuksena Ykin takapihalla grillikatoksen suojassa. Satoi vettä.

Mika: Voi kun tietäisit mikä se toinen vaihtoehto ois ollut… Itse olin tyystin unohtanut koko kansi aiheen ja nuo ei suostunut paljastamaan mikä se on ennen kuin levy oli pihalla ja olihan se mahtava yllätys nähdä Storm kannessa. Hieno kansi. Hieno mies.

Toinen tämän levyn osalta mieltäni askarruttanut kysymys liittyy kappaleeseen ”Kännissä vauvauintiin”. Miten tälläinen tarina syntyy?

Mikko: Pyysimme erästä tuoretta isää kanssamme oluelle joskus aikoinaan. Hän kieltäytyi, vedoten vauvauintivelvollisuuksiin. Tuumin, että ainahan sinne voi mennä kännissä. Näin ei käynyt, mutta mielikuva kuitenkin nauratti ja jäi päähän pyörimään.

Minä ainakin odotan jatkoa. Milloin voimme odottaa IV -nimistä levyä kauppoihin ja interwebsiin?

Mikko: Parempi olla asettamatta mitään aikatauluja, joita ei kuitenkaan pysty pitämään. Kivaa olisi, jos saisi vuoden loppuun mennessä sen verran biisejä kasaan, että olisi jotain asiaa studioon. Jos näin ei käy, niin sitten ei.

Sanna: Kansitaide on jo melkein valmis.

Mika: Biisejä tuntuisi tulevan ja mikä hienointa linja näyttäisi olevan taas jotain muuta. Vaikka mistäs sitä tietää mitä sieltä vielä tulee, tuossahan saattaa käydä vielä ihan miten vaan. Teemukin tuo vielä oman lusikkansa soppaan, niin mielenkiinnolla odotan kyllä studiosessioita.

Sitten loppuun tärkeät ruoka- ja musiikkimakukyssärit! Ruokalajit top3 ja tärkeimmät levyt kautta aikojen top3. Go! Iso kiitos. Toivon näkeväni teitä livenä taas pian!

Mikko: Ruusukaali, munakoiso ja tofu yhdessä tai erikseen. Ja sinne Turkuun vielä erityismainintana, että Paavon seitan on kovaa kamaa. Musiikista Diamanda Galàsin koko tuotanto tai sitten Dropdeadin diskografia LP, Rudimentary penin Death Church ja The Ex:än Starters alternators tai sitten jotain ihan muuta.

Teemu: Seitan, punajuuriruoat ja peruna joka muodossa. Viimeaikoina oon kuunnellut Jaakko Teppoa ja Gangstarria. Parhaita levyjä en osaa listata.

Sanna: Top3 on kyllä hankala. Tofu ja seitan sekä sienet/pähkinät/marjat/banaani/avokado/kaurahiutaleet/ruusukaali/tahini

Mika: Tällä hetkellä nyhtistostadat, tofu yms wokit ja salaatit. Sitten noi hedelmät ja pähkinät yms on kanssa lähellä sydäntä. Paavolle terveisiä myös täältä!. Tänään vaikka, Mellakka Ei../Itsenäisyyspäivä, Tuomiopäivän Lapset – tupla ja Doom – Police Bastard, huomenna jotain muuta.

Iso kiitos haastattelusta Miro!
Seuraavat keikat on kevään aikana pääkaupunkiseudulla, nähdään!

Kippis, BJE

Suuren suuret kiitokset myös teille itseni ja koko sivuston puolesta!

Written by mirosol

March 7th, 2017 at 8:51 am

Kolumnit: Korvakuulokkeet

without comments

En muista mikä vuodenaika se oli. Enkä edes tarkkaa vuotta. 90-luvun alkupuolta elettiin kuitenkin. Kulutin korvakuulokkeista enemmän Subhumansin EP-LP:tä, kuin sen ikäiselle pojalle olisi ikinä suositeltavaa. Toisaalta, muistan edelleen Religious Wars:n sanat ulkoa, että eipä tuo pelkkää tappiota ollut. Noihin aikoihin kulutin myös silloisen kotikaupunkini kirjastoa ja sen kattavaa musiikkiosastoa lähes päivittäin. Tutuksi tulivat monet artistit, jotka joiltain osin vaikuttavat elämääni ja kuuntelutottumuksiini vielä tänäkin päivänä. Ajattele juuri toisella kymmenellä olevaa nassikkaa joka kuulee elämänsä ensimmäistä kertaa Neil Youngin Keep on Rockin in the free world:in, JMKE:n Tulevik on tunni aja pärast:n tai Garbagemenin Ufoes in Alderaan:in. Suunnattomia määriä levyjä pyöritettiin sekä musiikkiosaston hyvin varustelluissa kuunteluhuoneissa, joita sai varata käyttöön, että kotona lainauksen johdosta. Koska tyhjiä C-kasetteja ei ollut rajattomasti, niin vain parhaat äänitettiin kotona jatkokuuntelua varten. Muistakaa nyt, että tähän aikaan internetiä tai kotitietokoneita ei ollut olemassa ja keräilyharvinaisuuksia etsittiin TV2:n Hakupalat-ohjelman kautta. Olen aikojen saatossa löytänyt suuret määrät itselleni tärkeää musiikkia levyn kansien perusteella. Hyvin usein mielenkiintoinen, kaunis tai erikoinen kansi kuvastaa myös sisältöä, muttei se mikään sääntö ole. Jostain syystä olin käsityksessä, että tämän näköisen kannen ja bändin nimen täytyi olla edes jollain tasolla punkkia. Kannoin levyn kotiin muiden mukana ja asetin soittimeen. Tässä kohtaa olisi voinut olla loogista pakata levy takaisin vietävien joukkoon ja unohtaa koko asia. Mitään korrelaation logiikkaa levyn sisältö ja omat odotukseni eivät noudattaneet.

Jos et jaksanut klikata kansikuvalinkkiä, niin kyseessä oli siis joensuulaisen Kumikamelin albumi Ufojen lunnaat. Punkin sävyjä oli kyllä läsnä, mutta kierolla tavalla oltiin paljon lähempänä sen ajan mukaisia taiderokkareita, kuten Sweetheartia tai Brüssel kaupallista. Tietty perinteisemmässäkin punkissa voimakkaasti läsnä oleva tee-se-itse-mentaliteetti oli Kumikamelin soundissa mukana. Nämä onnistuivat vielä sotkemaan mukaan vahvasti iskelmällisiäkin elementtejä. Ja mikä tärkeintä. Koposen groteskit tekstit olivat minulle jotain täysin uutta ja ennen kuulumatonta. Niissä ei puhuttu rakkaudesta, eikä sodista. Niissä muistutettiin todellisuuden absurdiudesta, ihmisen pahuudesta ja tietysti yliluonnollisesta. Mukana oli myös paljon ja erityisen voimakkaita sanaleikkejä. Niin voimakkaita, että juhlakansan joukkoon putoilevat, palavat natsit peittoavat minun kirjoissani jopa suomipsykedelian kuninkaan, Tommi Liimatan varhaisen (joka on mielestäni hänen nerokkainta tuotantoaan) tuotannon. Jotain kovin viehättävää levyssä oli. Mutta olihan se myös liikaa vasta peruspunkkiin perehtyvälle teinille. En ottanut kopiota ja palautin levyn Lahden kaupunginkirjastoon.

Joitakin vuosia myöhemmin olin ajautunut tampereen kaupunkifestivaaleille Tammerfesteille. Jostain syystä olin istumassa Koskikeskuksen ja kosken välisellä kaistaleella ja katsomassa Kumikamelin keikkaa keskellä kesäistä päivää. He aloittivat esiintymisensä toteamalla; “Me olemme lastenmusiikkiorkesteri Kumikameli” ja soittamalla perään kappaleen “Teurastusta ja synkkää mieltä”.

Saatan olla sekaisin vuosissa, mutta mitä luultavimmin sain siskoltani joululahjaksi “Senssit” CD:n paljon tuota Tammerfestiä myöhemmin. Tämä albumi viimeisteli suhteeni orkesteriin ja sen musiikkiin. Levyssä on muun muassa “kääntökannet”, eli pinkin sydänteeman tilalle levystä saa black metal -teemaisen vain kääntämällä kansivihkon keskiaukeaman kohdalta ympäri ja tekemällä saman takakannen paperille.  Seuraavat albumit La Serenada ja Avara luonto hankin itse levykaupasta välittömästi kun ne sinne saapuivat. La Serenadasta muodostui minulle merkittävä levy ja se sai paljon soittoaikaa kotonani. Sensseistä eteenpäin bändin soundi alkoi olla vakaampi, eikä sitä kotikutoisuutta enää ollut huomattavissa samoissa määrin, kuin Ufojen lunnailla ja sitä edeltäneillä äänitteillä. Tekstien groteskit sävyt pysyivät kuitenkin julkaisusta toiseen, tehden bändistä aina omaperäisen ja muuhun kotimaiseen musiikkiin nähden vertailukelvottoman. Kumikamelin pitämistä huumoriorkesterina en ole ymmärtänyt ikinä. Ainakaan minulle se ei ole sitä ollut koskaan. Muistan myös kuinka silloisen työpaikan yhteiskäyttötietokoneella kuuntelin kuppakaiuttimilla ennakkoon Gary Glitteriä Kumikamelin sivuilta. Uutta albumia odotettiin hartaudella. Myös silloin bändin sivuilla olleita MIDI-tiedostoja on ikävä. Oi, millaisia remixejä niistä tänään saisi aikaan. Avara luonto avasi minulle myös ensimmäisen nurjan puolen Kumikamelin ymmärtämisessä. Muiden suosikkibändien musiikin ja kokemukset saattoi jakaa kavereiden kesken. Kenellekään muulla ei tuntunut olevan mielenkiintoa Kumikamelin kuuntelemiseen.

Olin jo aikuistunut iältäni merkittävästi, kun Oparin Aarteet ilmestyi. Tällä albumilla esiintyi mielestäni aiempaa aina raskaampia sävyjä, sekä tekstin groteskius tuntui nousseen uudella intensiteetillä tapetille. Edellisen levyn halvahko vitsi junteista paikattiin levyllisellä ehkä parasta Kumikamelia. Tämäkin levy näytteli isoa osaa elämässäni. Kävin jopa juopottelemassa itseni tolkuttomaksi levyn julkkarikiertueen Kårenin keikalla. Samalla keikalla oli muistaakseni esiintymässä myös joku huumoribändi. Näihin päiviin mennessä olin haalinut käsiini jo lähes kaikki julkaisut, muutamaa harvinaisempaa alkupään singleä lukuunottamatta.

Seuraava levy ilmestyi seesteisemmän, mutta silti kasvuvaikeuksista kärsivän minun elämääni 12 vuotta ennen tämän artikkelin kirjoittamista. Kinahmo jatkoi suoraan siitä Oparin aarteet jäi, mutta tällä heitettiin vielä yhden pykälän isompi vaihde silmään. Lopputuloksena lähes neroutta heijastava punk-jyrähdys. Ei tätä tietenkään mihinkään Hero Dishonestiin päästä vertaamaan, mutta hardcore on hyvä sana kuvaamaan teosta. Kinahmon jälkeen ilmestynyt Simsalabim näki myös paljon levysoitintani. Tällä albumilla perinteisempi Kumikameli sekoittui Kinahmon metallisempaan tulkintaan. Simsalabimin myötä minulle alkoi avautua toinen Kumikameli-levyjen haitallinen sivuvaikutus. Havaitsin nimittäin kuuntelevani näitä levyjä aina kun olin yksin ja kovassa humalassa. Yksin tyrmäkänni ja nämä levyt = ahdistus. Kumikamelin soundi ja tekstien synkkyys oli kuin kielletty hedelmä, jota uskalsi kuunnella vasta kun oli jo valmiiksi turruttanut itsensä, eikä maailman kylmyydeltä päässyt vessan kynnystä pidemmälle karkuun vaikka miten yritti. Simsalabim oli myös tehosoitossa niihin aikoihin kun tein yhtä elämäni vaikeimmista ja surullisimmista eroista. Eli tähän levyyn ei liity juuri hyviä tai lämpimiä muistoja. Kun kännikuuntelu ja ahdistus eivät tuntuneet loppuvan, ei ollut tehtävissä kuin yksi asia. Kannoin koko omistamani diskografian harvinaisuuksineen Iki-Poppiin ja ryyppäsin rahat.

Satunnaisten altistumisten ohella en ollut pariin vuoteen tekemisissä Kumikamelin musiikin kanssa. Kunnes eräs internet-julkaisu (kepeät mullat, Rokkizine) järjesti kilpailun Kumikamelin uuden albumin, Voima ja kunnia -julkaisun kunniaksi. Osallistuin kilpailuun ja herra paratkoon, voitin levyn. Seuraavan kahden vuoden aikana hankin myytyjä levyjä osin takaisin. Osa oli helpommin saatavilla ja osaa ei löytynyt sen koommin silloin, kuin vieläkään, mistään. Voima ja kunnia -levyn soundin ja tekstin raakuus kuitenkin aiheutti pahan taantumisen, enkä nähnyt muuta ulospääsyä kuin kantaa taas kaikki Kumikameli-albumit levykauppaan. En muista mitä tein niillä rahoilla. Nykyisin levyjen myyminenkään ei tahdo auttaa, kun meillä on spotifyt ja youtubet.

Olin jo päässyt ihan mainioon balanssiin Kumikameliriippuvuuteni kanssa. Pystyin kuuntelemaan silloin tällöin levyllisen ilman sivuvaikutuksia. Tukimielessä ostin Kumikamelin Bandcampistä 2015 julkaistut käärmeteemaiset EP:t, mutta ne jäivät alkuun aika vähälle kulutukselle. Kunnes.

Toukokuun päivä. On lämmin ja kelit muistuttavat enemmän heinäkuun parhaita viikkoja kuin toukokuuta. Olen lounastauolla ja selailen Turun Sanomia. Yllättäen silmiini osuu Ari Väntäsen kirjoittama Toppo Koposen haastattelu. Haastattelun yhteydessä kerrotaan, että Kumikamelilla on tänä vuonna ikää 30 vuotta ja että 15. studioalbumi on julkaistu. Ja että Kumikameli esiintyy samalla viikolla paikallisella klubilla. Toivon hetken, että olisin ollut kuulemassa Väntäsen ja Koposen keskustelun. Arvaan, että siinä on ollut vanhojen metsämiesten kaltaista keskinäistä arvostusta, unohtamatta huumoria. Koposelle ominaista, mustan absurdia huumoria on päätynyt myös painettuun lehteen. Uusi albumi, Verta ja suolia päätyy minulla kokeiluun. Jotain on tapahtunut tekstien kirjoittajan elämässä. Ihan kuin hän olisi päässyt jostain musertavasta menneisyyden tapahtumasta yli. Levyllä on jopa rakkauslaulu. Ensimmäinen selkeämpi rakkauslaulu. Eihän se ottanut kuin 15 levyä ja 30 vuotta.

Päätän mennä katsomaan keikan, vaikka samana päivänä olisi myös Mara Ballssin turun debyytti. Mara tulee aika varmasti seuraavan vuoden aikana turkuun uudelleenkin. Kumikamelia en jostain syystä pääse näkemään kovin usein. Onhan esimerkiksi edelliskerrasta yht’äkkiä vierähtänyt vasta 14 vuotta. Sitä ennen taidan käydä keikkapaikan läheisessä puistossa nauttimassa tölkillisen hyvää olutta. Mikä tarkoittaa sitä, että minun on lähdettävä nyt. Nähdään kohta puolalanpuistossa ja sitten Gongissa.

Sitä en tiedä mihin minä tämän albumin myötä joudun. Keikan odotan ainakin olevan hyvä.

P.S. Kumikameli vierailee Turun Gongissa lauantaina 28.5.2016. Kumikamelin henkilöstöä seikkailee myös duossa nimeltä Tekramütisch. Suosittelen vahvasti tutustumaan.

Written by mirosol

May 28th, 2016 at 2:12 pm

Posted in Kolumnit

Tagged with ,

Avaimet Elämään – II (CS)

with 2 comments

AE2
Avaimet Elämään
– II CS (ei levymerkkiä, 2016)

Kaikenlaista. Kun seinäjoella asustava tuttu jakoi keväällä (se oli ehkä kevättä)  2014 löytämäänsä Avaimet Elämään -kappaletta sosiaalisessa mediassa olin kuin päähän lyöty jaetun julkaisun nerokkuudesta. Aika kuitenkin meni eteenpäin sille ominaisella tappavalla tahdilla ja tuo nauha jäi osittain unohduksiin – nerokkuudestaan huolimatta. Kun heti vuoden vaihduttua lukuun 2016 sähköpostiini kilahti linkki orkesterin uuteen julkaisuun, en ajatellut kirjoittavani siitä. Tai oikeastaan en ajatellut mitään muutakaan. Jossain kohtaa tämän kahden vuoden aikana olin jo törmännyt tämän kasetin previkkajulkaisuun kappaleesta “Nahkabyysat”. Muistan kuunnelleeni sen hartaudella ja miettineeni, että samanhenkistä, loistavaa neo-garagepunkkiahan tämä, mutta jotenkin biisi ei noussut samoihin sfääreihin kuin nimikkoralli silloin 2014. Näin ollen tuo sähköpostin pingahdus sai minut vain avaamaan linkin uuteen selaimen välilehteen ja unohtamaan sen.

Ja se oli virhe. Kun pari päivää myöhemmin avasin selaimen, oli tämä välilehti edelleen tallessa ja nyt avoinna. No kokeillaan. Nyt, tätä kirjoittaessa tämä nauha on soinut yhtäsoittoa jo useamman päivän. Mikä se sitten on, mikä tekee Avaimet Elämään -orkesterista loistavan, tai jopa nerokkaan?

Ensimmäisenä soundit. Riittävästi rosoa ja paistinrasvaa. Soundin täysin kasettimainen yleisilme, joka tuo suoraan mieleen monet Slovenlyn julkaisut. Toisena tekstit. Lyriikoissa on tarpeeksi inhorealismia ja todellisuutta, mutta kuitenkin pitäytyen kaukana kaikesta itsesääliin vajoamisesta – katsoen kaikkea elämän älyttömyyttä sivusta, itsensä ulkopuolelta.  Jopa silloin kun aihe koskettaa vain ja ainoastaan kirjoittajaa itseään. Tästä täydellisenä esimerkkinä olkoon kasetin avaava “Hautapaikka”. Lisäesimerkin paikkaa hoitaa “Sekin tunne”, joka vaikuttaa vahvasti ensimmäiseltä julkaisulta tutun “Avaimet elämään”-kappaleen jatko-osalta. Kolmantena soitto. Riittävästi riittävän hyviä ja tyylikkäitä sooloja. Näitä kaikkia kolmea kohtaa varjostaa järkyttävä tyylitaju, mikä ottaa vielä lisää potkua Bandcamp-sivun tägeistä “gay” ja “swag”. Tästä tyylitajusta kertoo ehkä parhaiten tuo jo aiemmin julkaistu “Nahkabyysat”. Kadunvarsistondis on lähes käsinkosketeltava. Vaikkei Avaimet Elämään -orkesterin musiikki tarjoakaan mitään täysin uutta ja ihmeellistä, se on loistava esimerkki miten bändi toimii kun rakennuspalikat ovat kaikki tarpeeksi vahvoja. Se nimittäin riittää!

Vertauksia? No se onkin sitten haastavampaa. Nuo aikaisemmin mainitsemani Slovenlyn modernin räkäiset garage-seiskatuumaiset ovat edelleen hyvä tapa saada käsitys mistä on kyse. Tähän lisätään ripaus suomipunkkia Ratsiasta Kakkikseen, teelusikallinen “Anteeeks”ia ja “? and The Mysteians”sia. Kun tämä komeus flambeerataan jo muutenkin ääreistyylikkäässä jytä-revivalissa, niin aletaan olla aika lähellä.

Totta puhuen, vaikka parempaa mikkeliläistä bändiä saa etsiä, ei tämä kuitenkaan tarkoita, että orkesteri olisi täydellinen. Muutamia pahasti häiritseviä sudenkuoppia löytyy. Aloitan neutraalimmasta päästä. Mikäli bändi pystyy tekemään vain noin 10 kappaletta kahdessa vuodessa, se tulee väkisinkin jäämään monilla unholaan arkikulutuksesta, vaikka lunastaakin helposti paikkansa niche-genren kotimaisten uranuurtajien joukossa. Toisaalta. On täysin mahdollista, että näin nerokkaan materiaalin tuottaminen nyt vaan ottaa sen 2 vuotta per 10 kappaletta. Keikat? Asun tietty itse aika kiven alla ja olen kiinnostut, no, juuri mistään, mutten silti ole kuullut bändin tehneen keikkoja. Kolmas ja pahin. Bändi tarvitsee graafisen ilmeen. Kansitaiteet ja muu ulkomusiikillinen grafiikka vaikuttaa olevan ikävästi hukassa. Ensimmäisen, bändin nimellä varustetun julkaisun aikaan näytti, että tietty lyijykynäromantiikka olisi valittu suunta, mutta ei. Se(kin) loistaa poissaolollaan.

Toivottavasti tätä bändiä saa kuulla vielä tämänkin jälkeen lisää. Ja vielä enemmän tahtoisin todistaa tämän lavalla oluttuoppi kourassa. Sitä odotellessa saatan olla kotona turpa täynnä pitämässä bileitä näiden kuuden rallin tahtiin. Tai sitten lähden ulos. Onhan tämä kuitenkin päämajakaupunki.

Written by mirosol

January 8th, 2016 at 11:42 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , , , , ,

Keikat: Telmu – Perjantain punkrokit Portissa 6.3.2015

without comments

Sitä aina joskus saapuu työviikon jälkeen kotiin ja miettii mitä sitä tänään tekisi. Kalenteri tällä sivulla on usein hyvin avulias näissä tilanteissa. Erityisesti nyt kun keikkojen taajuudessa ei ole samaa pahaa vajatta, kuten muutama vuosi sitten vielä ikävästi oli. Tälle kyseiselle perjantaille oli merkintä Telmun järjestämästä Perjantain punkrokit Portissa. Kattauksena minulle ennestään vieraat Sinful Society ja The Sayonaras. Lisäksi Tuttujen miesten Älgkvot, jota en myöskään ollut kuullut aiemmin. The Sayonarasin tsekkasin heidän Soundcloud-tililtään ja pidin kuulemastani. Koska kyseessä oli kuitenkin tarpeeseen tuleva työviikon jälkeinen ulkoilutus, niin oman makuni mukaisesti “ihan sontaa” en olisi jaksanut lähteä tutkailemaan. Iltapäivän nokkaunien jälkeen keitin sopivat kahvit, puuhailin vielä omiani ja suuntasin ulos. Tarkoituksena oli mennä vielä kaverin kanssa treenikselle virittelemään omia soittovermeitä ennen illan keikkaa. Varustettuna kaljapussein, kolvein ja uusin kaiutinkaapelein päädyimme treenikselle. Ihan vaan huomataksemme, ettei kumpikaan meistä ollut tajunnut katsoa tilan varauksia. Näin ollen päädyimme istumaan treeniksen ulkopuolella ryystäen kaljaa ja kertoillen huonoja juttuja. Kellohan ei ollut vielä niin paljoa, että suoraan baariin olisi jaksanut siirtyä. Mutta kaljan tissuttelu ja kevyt jutustelu on sen verran mukavaa touhua, että kello eteni siivillä. Soittojärjestystä kaiveltiin vielä tutuilta ja sitten liikkeelle.

Olen pitänyt Portista sekä baarina, että keikkapaikkana paljon siitä asti kun siellä ensimmäisen kerran vajaa vuosi aikaisemmin kävin. Henkilökunta on miellyttävää väkeä, hanassa on aina jokin vähän parempi tuontiolut (tätä kirjoittaessa Brewdogin Punk IPA, ei kannata jättää väliin) ja keikkanurkka on jotenkin kotoisan oloinen. Näin ollen ilta ei voisi mennä kovin pahasti pieleen, vaikkei bändeistä mikään onnistuisi osumaan omaan makuhermoon. Ovella portieerille iloinen tervehdys ja suoraan alakertaan, jossa Sinful Society oli jo pitkällä setissään. Pääsylipun lunastus ja samalla pöydällä oli tyrkyllä Älgkvotin kasettijulkaisua ja The Sayonarasin tuoretta CD:tä. Jälkimmäisen nappasin mukaani välittömästi, sillä nuo netissä tsekkaamani kappaleet ovat tällä levyllä mukana. Tiskiltä vielä menovettä tuopillinen ja tutustumaan Sinful Societyn tarjontaan. Kasari-hardrock vaikutteisesti punkkia vetävä trio kerrassaan loistavalla naislaulajalla. Hyvä ja taitava rokkibändi, jonka pelkään vielä kompastuvan tuohon 80’s ihannointiin. Ajatellaan nyt vaikka Social Distortionia, Judas Priestiä ja Stoogesia sekaisin. Enemmän kuitenkin tuota osastoa, kuin 00-luvun actionrockia, josta siitäkin on selviä vaikutteita havaittavissa. Tsekkaamisen arvoinen bändi, vaikkei minuun kovin suurta vaikutusta tehnytkään. Livenä kuitenkin selvästi parempi, kuin youtubesta löytyvät treenidemot antavat ymmärtää.

Yläkerrasta IPAa mukiin ja odottelemaan Älgkvotiä. Tässä kokoonpanossa on tuttuja naamoja orkestereista kuten Yleislakko ja Abus, vaikka muuta tuttua ei ollutkaan. En ollut tsekannut musiikkia etukäteen, kun logon perusteella olin valmis laittamaan bändin luokkaan “Darkened crust”. Kun keikka alkoi, niin kävi hyvin pian selväksi, että tästä ei ole kyse. Miehet vetivät hirvittävän hyvällä raivolla vanhankoulun hardcorea, eikä melodioista tai jyrkistä  kitara/bassokoukuista ollut puutetta. Valitettavasti oma ruotsinkielen taito ei riittänyt saamaan enempää selvää tekstistä. Kasetin nappasin keikan jälkeen mukaan, joten tähänkin saatetaan saada korjaus piakkoin. Jos taas vertauksia kaivetaan, niin uskaltaisin lähteä vetämään Älgkvotin kohdalla sellaisia nimiä esiin, kuin Zero Boys, Regulations ja The Vicious. Metalliharkot on jätetty muille ja bändi potkii kovaa, raakaa ja rehellistä punkkia. Ja tekee sen aivan helvetin hyvin. Ehdottomasti näkemisen arvoinen yhtye. Ei kannattane antaa sen logon vaikuttaa niin paljon… Hyvä energinen keikka hyvältä bändiltä. Soundeista en puhu sen enempää. Mitään liian isoa vikaa niissä ei koko illan aikana ollut. Mutta kun on tälläinen “tonefreak” ja äärimmäisen tarkka soundeista itse, niin rutistavaa löytyy aina. Menoon se ei tietenkään vaikuta mitenkään.

Sitten taas taukoa ja lisää IPAa naamariin. Odotukset The Sayonarasin kohdalla olivat suht ristiriitaiset. Kuulemani biisit olivat todella hyviä punk/pop/garage-ralleja. Mitä jos bändi ei rullaakkaan samaan tapaan? Ostinko cd:n turhaan? Raikas IPA alkoi jo olla merkittävästi läsnä verenkiertojärjestelmässäni kun tämä trio kapusi valoihin. Selvyyden kaikkiin kysymyksiin sai pian. Ei. Soitto kulki suurella tyylitajulla ja tarttuvilla melodioilla. Yksinkertaisimmat ja vetävimmät kertosäkeet nappasivat jo muitakin mukaan tanssiin. Vaikkei tupa ollut ihan täynnä, niin erityisen hyvään menoon tämä ryhmä sai yleisön temmottua. Mitään täysin uutta ja ihmeellistä bändi ei tarjonnut, mutta loistava paketti, joka pitää punkit, popit ja garaget juuri täydellisessä tasapainossa. Ja kun helppoa tarttumapintaa tarjoaa kuulijalle, niin mikäs siinä! Mikäli jaksavat tehdä nyt keikkoja paljon, niin tämä ensimmäinen julkaisu tulee varmasti löytämään kuluttajakunnan. Erityisen hyvä uudehko bändi.

Telmun tapahtumaksi koin markkinoinnin olleen mitoitettu aika alakanttiin. Onneksi oli kuitenkin tämä DIYTurku-kalenteri. Ilman sitä en olisi tiennyt keikasta mitään. Ja onneksi nyt tiesin. Tämän missaaminen olisi saattanut harmittaa. Kaikki bändit olivat hyviä ja hanasta valunut Punk IPA myös. Täydellinen päätös työviikolle. Kiitos bändeille, järjestäjille ja kavereille. Hetken vielä tuolilla keikkumista kuin humalaiset apinat konsanaan ja sen jälkeen baarista ulos. Portin viehättävyyttä baarina ja keikkapaikkana lisää myös 24h ruokapaikan läheisyys. Ei tarvi aina olla se pitsa kainalossa, kun saapuu kotiin ulkoilun jälkeen. Se voi joskus olla jotain vähän terveellisempääkin.

Kuvassa on muuten The Sayonaras. Kuvan otti Retku.

Written by mirosol

March 7th, 2015 at 4:56 pm

Arviot: Taipuva Luotisuora – 8 (LP/CD)

without comments

Luotisuora-8

Taipuva Luotisuora – 8 (CD/LP Kaakao, Nordic Notes 2013) 11 vuoden ikään varttunut Luotsikka on päässyt jo kahdeksanteen osaan odysseiassaan. Vaikkei UUU:lla kymmenlukujärjestelmästä mitään tiedetäkään, niin 8 on neljän vuoden aikana koottu kokonaisuus soundeja, tunnelmia ja kokeiluja. Suurin osa onnistuneita palloja, joiden ei toivoisi jämähtävän pelkästään Ozric-fanien nurkkiin. Tuotanto on äärimmäisen ammattimaista, toisinaan nöyrän kirjoittajan korville liiankin kliinistä, steriiliä jopa. Silti siellä täällä nousee analogisen sähkön rusahdus, joka hivelee korvaa – ei jääpuikoin, vaan kostein huulin. Ihan eroottiseksi ei päästä, ja se tuskin on ollut tarkoituskaan. Taidoissa ja tuotannossa ei siis moitittavaa löydy. Vaikkei genre tosiaan osu ihan normaalisti kuuntelemani musiikin ytimeen, tämä on mukavaa kuunneltavaa. Black Sabbathin miehet soittamassa Metallican keikan juuri ja juuri ehtiäkseen pois alta kun kosminen disko jyrähtää käyntiin kaikenkarvaisten tanssijoiden tunkiessa lattialle. Yllättäviä käänteitä sisältävä leijunta johtaa espanjalaiselle rantakadulle kahvilan pöytään. Seesteisen arkiaamun cafe lattea siemaillen keskeyttää vain keskikokoinen limanuljaska, joka vanan jättäen liukuu tiskille tilaamaan kolme traktoria ja yhden kaivinkoneen. Matka mammutin selässä sähköhyttysiä väistellen on pitkähkö, mutta palkitseva. Kaikkien sattumusten jälkeen reki hidastelee vielä kaustisen läpi ja. Loppuu kesken. Pituutta on reilu 45 minuuttia, ja silti. Normaalisti minulle on 28 minuuttia liikaa, mikäli biisejä on vähemmän kun 15. Tällä kertaa lähes petyin kun soitin pysähtyi 46:28:aan. Jos negatiivista haluttaisiin kaivaa, niin tunnelmien lisäksi mitään pysyvää muuten niin nerokkaista sävellyksistä ei tunnu jäävän parilla pyörätyksellä käteen tai takaraivoon. Instrumentaalilevyjen ikuinen dilemma. Teeppä siinä sitten ikivihreä kestohitti ilman laulua. Absoluuttinen Nollapiste on taatusti kuunneltu, sillä sieltä on jäänyt mukavasti popimpia progejuttuja hihoihin. Toinen mukava lisä on tuo vanhan hevin mukailu. Sitä on aiempiin levytyksiin verrattuna enemmän. Vaikka modernia progeilua soundipolitiikka tarjoaakin, silti tunnelmat sijoittuvat futuristisiin näkymyksiin joiden kuvittelisi kuuluvan jonnekkin välille ’71-’80, mennyttä vuosisataa. Ehdottomasti toimivaa soundtrack-progeilua. Luotsikka ei selvästikään tee erikoista musiikkia itsetarkoituksellisesti, vaan omituisuudet tuntuvat luontevilta ja metrolaitureiden puhtailta. Kotimaista koukkua, junnausprogea parhaimmillaan.

Written by mirosol

February 27th, 2013 at 1:42 pm

Vuosi loppuu.

with one comment

Ja siitä syystä pyysin muutamia aktiivisempia käyttäjiä listaamaan kuluneen vuoden parhaat julkaisut ja muutakin sai tietysti halutessaan listata. Melko kummallinen vuosi oli tämä kyllä….

Jankke
Levyt Top 5:
Häiriköt – Tulevaisuus on musta 7″
Yleislakko – Maailmanpolitiikan arkipäivää LP
Ephemeral Foetus – s/t ep
Alert! Alert! – s/t 7″
Noituus – s/t 7″
Ja keikat Top 4:
No Rest Pub Port Arthurissa
Häiriköt Klubilla (ai nii, Ne Luumäet ei oo viel vetäny??!)
Käpykaarti Teviksellä
Umpio Pub Port Arthurissa

Niilo Pielinen
Levyt:
Can – The Lost Tapes – 2012 (germany)
Hail Spirit Noir – Pneuma – 2012 (greece)
Major Kong – Doom For The Black Sun – 2012 (poland)
Kylmä Sota/Ydintuho – split EP – 2012 (finland)
Ancient Oak – Embrace of death – 2012 (russia)
Hexvessel – No Holier Temple – 2012 (finland)
To Open the Passages in Dusk – 2012 (finland)

Vekenator
Top 10 albumit:
1. Aura Noir: Out to die
2. Nekromantheon: Rise, vulcan spectre
3. Kebu: To jupiter and back
4. Grunt: World draped in camouflage
5. Ulver: Childhood’s end
6. Unsane: Wreck
7. Dream Death: Back from the dead
8. Dead Can Dance: Anastasis
9. Can: Lost tapes
10. (Jaettu sija) Arktau Eos: Ioh-Maera JA Unworeldes
11. Martire: Brutal legions of the apocalypse
12. Viisikko: IIII
13. Vomitor: The Escalation
14. Satan’s Satyrs: Wild beyond belief
15. Wrathprayer: The sun of Moloch
Top 10 seiskat:
1. Beastmilk: Use your deluge
2. Beastmilk: White stains on black wax
3. Eyehategod: New Orleans is the new Vietnam
4. Black Sun/Throat: Split
5. Perikato: Jälkiteollinen painajainen
6. Kylmä Sota/Ydintuho: split
7. Terveet Kädet: Ääretön joulu (Uusintapainos)
8. Eyewitness: Päättäjät on kännissä E.P.
9. Kovaa Rasvaa: S/T
10. Circle: End of time

Hatshoe
Parhaat levyt:
Perikato: Jälkiteollinen painajainen 7″
Kovaa rasvaa 7″
En mä tiiä mitkä levyt on julkastu tänä vuonna! Mä sanon vaan noi kaks.

Mögälix
Vuoden levyt asiasta selittää vanha kurttuinen ukko
Mirosol laittoi minullekin viestiä, että listaisin vuoden 2012 kovimmat levyt.
Rupesin sitten miettimään että mitäs voisin listata. Minä joka hankin aika vähän levyjä. Ja niistäkin mitä hankin on suurinosa julkaistu jo vuonna käpykaarti. Eli meni vaikeaksi. Pähkäsin päässäni kovin, rääkkäsin suorataan aivojani. Ja lopputulos oli…Ööö.. ei mitään.
Mut kyl tietty täytyy mainita noituus: s/t 7” ep, hitto olihan se kuitenkin noituuden eka vinyyli. Ollaanko me nyt sit lähenpänä oikeaa bändiä, minäpä en sitä tiedä, mutta jokunen vuosi kuitenkin mokailtu ja mögäilty, että myönnän tuntui se mukavalta pidellä käsissä sitä muovipalasta joka sisältää mögää. Sen tautta se on mulle vuoden 2012 levy.
Sekä Terveet Kädet: musta hetki, se on kova levy, siitä nyt ei pääse mihkään. Se kans nimettäköön vuoden 2012 levyksi. Voi lyödä lukkoon, ei tarvita äänestystä.
Sitten mitäs minä muuta olen vuoden 2012 aika kuunnellut Iron Maiden: piece of mind, tietysti. Black Sabbath: black sabbath, Master of reality, vol 4. Sekä tää oikeestaa löytyi nyt vuoden 2012 aikana uudestaan sabotage levy, oli unohtanut että täs on näinkin kovia biisejä. Uusia tuttavuuksia on oikeestaan Sodom ja Municipal waste, molemmat kyl iskeneet todella lujaa, huh, huh. Asuuks mun sisällä joku pieni rässääjä?
Niin eikä tietenkään saa unohtaa Delta Force 2: megamosh 2011 levyä, sen minä hankin tossa pääsiäisen aikoihin, vuonna 2012 siis. Se on oikein hyvä ”kohellus” levy, hah. Mana Mana, Musta Paraati niitä ei saa unhoittaa. Hässäkkä, tätäkin minä olen kyl kuulostellut lujasti (kiitos vaan Mirosol, kun tän mulle jostain netistä löysit, kun ei tää tietokone vinyyliä soita). Sitten ihan yksittäinen biisi joka ansaitsee tulla mainituksi Päät: Jetset.
Niin ja Pahat Agentit. Saakelis kun on mukavoo urkupunkkia. Brutopia/ Suohauta split, yks maailman kovimmista spliteistä, ON. Olenhan minä myös Dischargea yms. kuunnellut, mutta jätin nyt itsestäänselvyydet mainitsematta, ok.
Niin onko tässä kirjoituksessa nyt järkeä vai ei, tuskin. Vaan tää nyt oli joku tämmöinen muka listaus. kyllä tiedän että olen pudonnut kuin eno veneestä musiikin seuraamisen suhteen. Ehkä en yritä tarpeeksi tai sitten olen oikein tyytyväinen noihin levyihin mitä mulla on. Tosin kyllä tuolta omasta levyhyllystä löytyy noita ylläreitä, levyjä jotka on kovempia kun muistikaan ja myös niitä joita ihmettelee miksi olen hankkinut. Ja ikävä totuus on että aika surutta noita luonnonvaroja tuhlataan paskoihin levyihin. En edes kerro esimerkkejä, jos et tiedä mitä tarkoitan olet just semmoine urpo joka niitä ostaa.
Tuntuuko sinusta nyt että tuhlaisit aikaasi? Sori, kukaan ei käskenyt lukemaan, rahoja ei palauteta.

tulipahan zegoilua.
-mögälix-

Kukko
Pirun vaikeeta on laatia listaa näin yhtäkkiä, kun ei oo seurannu uusia julkaisuja kovin aktiivisesti, omat kuluneena vuonna luukutelluimmat “uutuudet” on enimmäkseen julkastu jo 2011. Top3:n nyt saa niukasti raavittua kasaan:

Rot in Hell: Termini terrae 7″
Gehenna/Integrity -split 7″
MGLA: With hearts towards none

Bubbling under
Sutekh Hexen: Behind the throne (tai ehkä tää vois jopa kiilata ton MGLA:n paikalle…)

Mirosol:
Hyviä on tullut muutamia muitakin, mutta silti listaan vain nämä neljä, jotka olivat eniten soimassa.
Daylight Robbery – Ecstatic Vision
Grabass Charlestons – Dale & The Careeners
Neil Young & Crazy Horse – Americana
Neil Young & Crazy Horse – Psychedelic Pill

 

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille!

Written by mirosol

December 19th, 2012 at 5:49 am

Posted in Uutiset

Arviot: Yleislakko – Maailmanpolitiikan arkipäivää (2012)

with 2 comments

Yleislakko – Maailmanpolitiikan arkipäivää CD/LP (Blast of Silence 2012) Tervetuloa maailmaan, jossa sana rautaisannos on räikeää aliarviointia. Istuin autossa kun laitoin levyn ensimmäistä kertaa soimaan. Koen jollain tasolla olevani henkilö, joka lukee suhtellisen paljon ajankohtaisista asioista. Kun levyn ensimmäinen kierros loppui ja soitin siirtyi takaisin alkuun, suljin soittimen. Mietittävää nimittäin riittää. Olen seurannut orkesterin edesottamuksia läheltä ja vähän kauempaakin aika pitkään. Voitaisiin sanoa, että minun osaltani keskimääräinen Yleislakkotaajuus vuodessa on noin viiden-seitsemän keikan tuntumassa. Koska orkesteri on harvinaisen tuttu, tästä uudesta levystä kirjoittaminen tuntuu vain luontevalta, kaikkine kehitysasteineen. Aloitetaan ensin puhumalla hieman musiikista. Se kun on se helpoin osuus tässä levyssä. Punkvaihde on kutosella. Edellinen “Vapauden rautaiset raamit” LP oli se yhtyeen taiteellisten kokeiluje levy, jonka myötä ei oikein tiennyt mitä tältä kolmannelta odottaa. No. Oikeastaan neljänneltä, jos mukaan lasketaan se täyspitkän mittainen demo/cdr. Siinä missä jotkut kriitikot osasivat nokkelasti yhdistää bändin Dead Kennedysiin tuon edellisen kohdalla, on todettava, että he olivat aikaansa edellä. Minä kun en DK:n vaikutusta siitä edellisestä saanut millään irti. Nyt sitä on kyllä, vaikka osittain onneksi Jellon äärimmäinen hektisyys onkin asetettu miedommalle lämmölle. Muutenkin turhat ja vähemmän turhat taiteilut on jätetty muutamaa pientä jippoa lukuunottamatta vähemmälle. Suoraa punkkia 77:sta hardcorempaan tulkintaan. Suomipunkkia. Eikä todellakaan huonoa sellaista. Kertosäkeiden melodioissa on useassa paikassa edeltäjiään enemmän särmää, vaikka varsinaisia “lekakertsejä” on edelleen suhteellisen vähän. Soitossa ei ole ongelmia. Kuudes vaihde pysyy päällä mukavasti viimeiseen ralliin asti. Siinä tosin tyydytään “vain” vitoseen ja reiluun ylinopeuteen moottoritiellä. Kappaleiden rakentamisessa on havaittavissa kehitystä monipuolisuuteen oman karsinan sisällä. Lähes kaikki kappaleet kulkevat ja riffeissä on sitä jotain – sitä jotain joka kantaa. Voisiko levy olla vielä parempi? Voisi. Mutta ei se siitä missään nimessä huonoa tee. Ei sinne päinkään. Soundipolittiikka on nykyistä puoluepolittiikkaa vahvempaa. Siinä on tarpeeksi särmää ja räkää, mutta soundeista tai tekstistä selvää saaminen ei ole vain Mögäfriikkien yksinoikeus. Anti-Flagiin en vertaa, mutta selvän saa riittävän hyvin. Ja onhan tuossa levyssä sanalipuke jos tuntuu ettei pysy vauhdissa mukana.

Sitten se itse aihe. Kun pysäytin soittimen ensimmäisen kierroksen jälkeen, oli olo kuin jouluaattoiltana. Niin täynnä, ettei pystynyt liikkumaan. Autossahan tuo on lähes tarpeetonta, mutta silti jouduin pitämään selvän tauon ennen seuraavaa kuuntelukierrosta. Jos mielestäsi Sandbergin punainen kuulakärkikynä ja musta sarkasmitussi olivat teräviä aiemmin, niin väärässä olit. Kantaa otetaan enemmän kuin tämän mittaiselle levylle fyysisesti mahtuu. Totuus ja sarkasmi ovat ne aseet joilla, anteeksi anglismi, miestä vastaan lähdetään. Aiemmat tekstit ovat olleet myös hyviä kannanottoja, mutta minun makuuni kliseiden värikäs käyttäminen on aiemmin johtanut myös muutamiin pop-korneihin, jotka ovat satuttaneet kokonaisuutta. Kynien kunto näkyy tässä suhteessa uudella levyllä parhaiten. Korniutta on karsittu ja sen jättämä tyhjiö on korvattu vähemmän kliseisillä, jopa uusilla sanailuilla ja mustalla huumorilla. Alussa laitetaan valtakunnan hallitus osallistujineen oikealle paikalleen ja sitten käsitellään kaikki kaikki muukin maaseudun tyhjenemisestä avohoidon suosimiseen, sukupuolieroista sotilasliittoihin ja arkitodellisuudesta nyky-yhteiskunnan voitontavoitteluun. Uskontoja unohtamatta. Useammin kuin usein, käytettävät fraasit ovat timanttisia. Sekä loisteeltaan, että kovuudeltaan. Uutuutena mukana on myös selvästi henkilökohtaista pohdintaa. Teksteistä huomaa hienoisen turhautumisen tunteen – Mikä on havinaisen ymmärrettävää, kun katsoo sekunnin avoimin silmin ympärilleen. Kuin levy huutaisi suoraa huutoa, että “Herätkään nyt tuosta unestanne! Kaikki on menetetty ellette herää!” Suurin ja päälimmäinen kysymys on “Miksi annamme tämän kaiken tapahtua?”. Maailma on pientä pohjolaamme myöden suoraan sanottuna kusessa, mutta silti kaikkein köyhinkin kansa haluaa näytellä vähintään keskiluokkaa, ellei rikasta. Samalla unohtaen, mitä ulkona tapahtuu. Yleislakko osoittaa suoraan sormella meitä kaikkia. Nykyajan meno kaipaa levyn, jossa asioista uskalletaan sanoa oma kanta suoraa huutoa. Tämä on sellainen. Voin suositella kaikille. Ainakin niille, joiden mielenterveys kestää todellisuuden käsittelemisen.

Mielikappaleekseni nousee ehdottomasti “Maaseudun tuleivaisuus”, joka on ehdottomasti levyin keveintä antia.

Written by mirosol

November 7th, 2012 at 8:40 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , ,

Arviot: Hasta La Vista Social Club – Melt (2012)

without comments

Hasta La Vista Social Club – Melt CD (2012, Secret Entertainment) Neljäs täyspitkä ja kiuruveden miehet ovat heittäneet vitosen silmään. Asvaltti katoaa neljän pyörän taakse hirvittävällä tahdilla. Välillä pyörähtää mielessä Motörhead, eikä sosdissiä tai rancidia voi jättää kokonaan pois laskuista. Edeltäjäänsä, vuonna 2009 julkaistua “Lake Lark White Trash”iä vielä isomman kuuloinen Melt on vaihtanut liigaa siitä kun bändiin tutustuin joskus 2006 AD. Nyt nimittäin on rahkeita lähteä vastavirtaa, lepakkomiestä ja teeveeoota pitemmälle. Enkä silti koe olevani yhtään vieraantunut. Vaikka suuren maailman meininki onkin levyllä käsin kosketeltava, ei tämä jätä kylmäksi niitäkään jotka innostuivat kahdesta ensimmäisestä teoksesta. Oikeasti. Yksityskohtaisesti katseltuna lätty lähtee massiivisella introlla huimaan rullaukseen. Kaksi ensimmäistä rallia määräävät tahdin. Kolmannella raidalla tahti hidastuu, mutta hittipotentiaalia on sitäkin enemmän. “Poisoning” on todella hieno raita, jonka kanssa luulisi bändin pääsevän vielä pitkälle. Eikä tämä loppulevykään heikkoja lenkkejä juuri väläyttele. Teksteistä en joko saa kiinni, tai niissä ei ole ihan niin voimakasta elämänmakua mitä nuoremmalta Herra Kärkkäiseltä on olen tottunut kuulemaan. Eikö sillä enää ole niin paha olla kuin aiemmin?!? Soitostakin on jotain mainittava. Sehän ei siis koskaan ole ollut millään tasolla heikkoa näiden miesten osalta. Nyt tarkkuutta ja sydäntä vielä entistä enemmän. Vanhempi Herra Kärkkäinen. Nyt jumalauta. Kertokaapas joku kotimainen kitaristi, joka edes etäisesti mahtaa tälle sällille jotain? Bendaukset on siellä missä niiden kuuluu olla, enkä suorilta keksi mitään negatiivista sanottavaa kitaroinnista. Sydäntä on enemmän kuin Duane Eddyllä konsanaan. Ei taida olla huono juttu, että bändillä on ikää kymmenkunta vuotta. Rytmiryhmässä joitain vuosia sitten tapahtuneet muutokset eivät ole vaikuttaneet ainakaan negatiivisesti soitantaan. Syvantojakin löytyy, eli levyllä on sekä riehakkaampaa paahtoa, että syvällisempää tulkintaa. No rules -rallilla kokeillaan jotain uutta ja Panteramaiset trashmetal-jipot nostavat hymyn huuulille. Lonely again on yksinkertaisesti kaunis hardrock balladi. Albumin lopettava Final Isolation potkii minua koviten. Joka tapauksessa, Walk with the gods, Poisoning, Gimme time ja Final isolation ovat kaikki timanttisia kappaleita jotka taatusti tulevat soimaan taloudessani lähikuukausina useaan otteeseen. Isompaa soundia kuin aiemmin. Kerrassaan nautittava kokonaisuus kovaa rokkia. Sitä en osaa sanoa, tuleeko tämä kestämään aikaa samaan tapaan kuin oma suosikkini 34 Minutes before total Devastation (joka muuten on edelleen ihan v:n kova levy). Toivotaan niin.

Lisämainintoina sanottakoon vielä, että käytettyjen soitinten kirjosta lisäplussaa. Ja juuri tajusin, että tuo Poisoning kuulostaa monessa kohtaa ihan Leatherfacelta.

Written by mirosol

October 18th, 2012 at 10:16 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , ,

Arviot: Hisko Detria – Static Raw Power Kraut CDr (2012)

without comments

Hisko Detria – Static Raw Power Kraut CDr (2012) Alkuun riemastun: Uusi päiväunilevyni on täällä. Tiedättehän sen väsyneen olotilan kun (työ)päivän päätteeksi jaksaa tasan laittaa jonkun sopivan levyn soimaan ja retkahtaa sohvalle koira kainalossa. Neljän minuutin introhenkisen leijunnan jälkeen sitä on sitten jo lähdetäänkin jyrkemmin sekavien päiväunien maailmaan. Ja vauhti vaan kasvaa. Hienoahan tämä! Voihan pyörivät spiraalit. Soundipolitiikka on hallussa. Läskiä on ja koko kuultavan äänen spektri on hivelee korvia pullasudilla. Sitä voi ihan fiiliksen mukaan keskittyä elämään basson elävien kuvioiden maailmassa, tai komppikitaroiden junamaisessa raiteiden vaihtelussa. Toinen kitarahan soittaa jatkuvaa sooloa tai vaihtoehtoisesti käsittämättömän pitkää liidiä. Ensimmäisen “Nothing Happens”-teoksen lopussa tarjottimellinen hampurilaispapereita valahtaa yksityiskohtaisesti kosmisen fly-in hampurilaisravintolan roskiksen laitoja pitkin poistoputkessa aurinkoisen niitylle maatuen välittömästi. “Poserslave” kappaleessa nimittäin kierretään ympäri aurinkoista peltoa milloin milläkin kulkuvälineellä maisemien vaihtuessa. Maan pysyessä visusti paikallaan. Se mistä pidän tässä levyssä erityisesti, on tuo soundimaailma. Seuraava lauseeni saattaa suurella todennäköisyydellä lisätä numeerisesti vihamiesteni määrää; nyky-Circlen ja hengenheimolaisten luotaantyöntävä metallisuus ja liioiteltu tarkkuus loistavat nerokkaasti poissaolollaan. Internetissä lukemani pseudorealistinen kirjoitelma orkesterin synnystä ja alkumetreistä johtaa samalla tavalla metsään kuin yritykseni kuvailla orkesterin soundia. Hyvää junnausta 70-luvun saksalaiseen tyyliin. Putket huutavat punaisina ja fuzz ei ole vieras termi. Sen sijaan tuo ylitarkka psykedelia ala Ozric Tentacles on edelleen poissa ja hyvä niin. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Lauluja. 70-lukutyylistä hevilaulantaa. Kiemurtelen. En enää tiedä miten päin pitäisi olla. Onko tuo nyt vaan miksattu liian pintaan vai mitä tässä tapahtuu. Äänitysteknisesti olen laulusta hieman eri mieltä orkesterin kanssa. Matalaa osastoa puuttuu ja minun korviini tuo nyt vaan on liian kovaa. Hieno kappale jää ikävästi trumpettilahkeisen kiharatukkasoundin jalkoihin. Viimeisenä sitten käsitellään blues-junttausklassikko “On the Road Again”, josta en keksi muuta negatiivista kuin tuon saman näkemyseron laulua koskien. Yhteenvetona sanottava kuitenkin, että tässähän on ainesta. Genre on melko marginaalinen, mutta näillä tunnelmanrakennustaidoilla yleisön löytämisestä ei voi tulla kynnyskysymys. Hieno uusi bändi. Kertakaikkiaan.

Written by mirosol

April 28th, 2012 at 11:02 pm

Posted in Levyarviot

Tagged with , ,

Arviot: Katujen Äänet – Terveisiä lähiöön 7”

with 2 comments

Katujen Äänet – Terveisiä lähiöön 7” EP (Airiston Punk-Levyt 2011) Sääli sinänsä. Soundit osuvat kuin miljoona volttia, eikä biiseissä ole oikein mitään negatiivista – paitsi..  Tuntuu kuin olisin kuullut tämän joskus aiemmin. En ole. Tämä nyt vaan kuulostaa sekoitukselta Luonteria, Luumäkiä, vähän ehkä jopa Häiriköitä ja pariakymmentä muuta kotimaista punkrokin nimeen vannovaa bändiä. Ja nimenomaan vuosien -88 ja -99 väliltä. Nyt ehkä vaan rokataan vähän tiukemmin kuin nuo mahdolliset arvaaamani esikuvat. MC5 ja muu toimintarokki pilkistelee siellä täällä muun maukkaan garagepunk-vaikutteen rinnalla. Ei sillä. Kyllähän maailmaan musiikkia mahtuu ja piekseehän tämä kaiken maailman Robinit verille jo ennen ensimmäisen kitaraliidin alkua. EP:n nimi on osuvasti “Terveisiä lähiöön”, joka toimii kantavana yleisteemana kaikilla neljällä rallilla. Joillekkin näiden valitettavan keskinkertaisten tuuttausten tekstit saattavat olla, ja varmasti ovatkin, kuin sinappi uunimakkaralle. Ehkäpä näiden teemojen kanssa ei ole menty tarpeeksi syvälle, tai toisin sanoen, liian pitkälle. Raaka todellisuuden viima tuntuu vain kepeältä tuulahduksella pitkin naamaa. Soiton ja biisien puolesta Katujen Ääniltä voi olla odotettavissa tulevaisuudessa tiukkaakin settiä. Live-elämyksenä veikkaan orkesterin tarjoavan enemmän – Tämä kun on vielä tällä hetkellä kokematta. Suhteellisen asiallinen lähtökohta ja tsekkaamisen arvoinen seiska niille, jotka keräilevät suomipunkin erikoisuuksia. Ei nyt vaan osu yhtään tässä osoitteessa. Keikka olisi kuitenkin hyvä nähdä ennen jyrkempää tuomiota..

Written by mirosol

March 20th, 2012 at 9:39 pm