Kalenteri | Foorumi | Zine | Galleria

Alan kulttuuri turussa.

Archive for the ‘Levyarviot’ Category

Arvio: The Sound – From the lion’s mouth (1981) LP

without comments

Britit ovat taitaneet vaihtoehtoisen rockin siitä asti, kun sitä ensi kertaa alettiin jossakin kellarissa paukuttaa. Adrian Borlandin luotsaamat yhtyeet muodostuivat punk-vääntämisen ja minimalistisen elektronisen musiikin kautta The Sound -nimiseksi kulminaatiopisteeksi. Kaikki tämä soololevyjä ja sivuprojekteja myöten 1999 miehen mukana junan alle.

The Sound perustettiin 1979 The Outsiders bändin hajoamisen jälkeen ja oli huomattavasti monipuolisempi kokonaisuus. Ensimmäiseen “Jeopardy” pitkäsoittoon verrattuna “From the lion’s mouth” ei ollut enää niin suora ja punkahtava. Mukaan oli otettu vainoharhaisuutta, ahdistusta ja mielipuolisuutta, mikä todellakin kuuluu musiikillisesti. Näitä kolmea teemaa kuljetetaan läpi koko levyn hypnoottisten biisien yltyessä paikoin jopa maanisiin ryöpytyksiin.

Soitannollisesti yksittäiset instrumentit eivät paljoakaan tee, mutta kun kaikki lyödään yhteen, saadaan tarkoin harkittu kokonaisuus. Vaikka kitaralla lähinnä soitetaan muutama isku sinne tänne niin kaikki kitaran kuljettamat osuudet lähes palavat muistiin. Aavistuksen jopa funkahtavat bassokuviot tukevat rumpujen suoraa soittoa todella hyvin. Etenkin rumpujen ja basson soittamat yhteisaksentit ovat onnistuneita. Koskettimilla luodaan vielä laajempaa ambienssia valmiiksi syvälle kokonaisuudelle. Kaiken tämän päälle lyödään  Borlandin ääni. Ja levyn hinnaksi, jos jostain yrittää löytää, Vaatehuoneen Simon tapaan 99. Brittirock-kliseet kahlataan vähän väliä läpi, mutta nämähän olivat osa niistä jätkistä, jotka ne keksivät?

Heikkoja biisejä levyllä ei yksinkertaisesti ole. Mielikuvitusta on käytetty mielinmäärin, kappaleet eivät toista toisiaan ja levyn loputtua tekee mieli kääntää levy ja aloittaa alusta. Sinänsä ristiriitaista, koska levy kulkee todella synkissä tunnelmissa eikä pöydän puhdistaminen auta.

Huippuhetkiä on useita, mutta omiin suosikkeihin lukeutuvat “Fatal flaw”, “Sense of purpose” sekä monumentaalinen “New Dark Age”, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan saa ainakin minut hyppimään tasajalkaa ja huutamaan. Jollakin hipstereille suunnatussa uudelleen julkaistussa cd-versiossa on kappale “Hothouse”, joka todellakin on tarkistamisen arvoinen lätkytys.

Aikoinaan kuulin tämän levyn sattumalta. Kello oli n. 3 yöllä ja pian tajusin kuunnelleeni koko levyn. “From the lion’s mouth” on yksi niistä harvoista musiikillisista teoksista, jotka todella ovat muuttaneet minua ihmisenä. Tämä, tai ainakin “Jeopardy”, pitäisi osua ja upota jokaiseen post-punkin ja vaihtoehtorokkenrollin kuuntelijaan. 70-luvun lopussa oli siis muutakin kuin pikkupoikien Joy Division?

Written by reflection

September 20th, 2012 at 9:04 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , ,

Arviot: Noituus – s/t 7″ ep (2012)

without comments

Noituus – s/t 7 ″ ep (2012)

Minä ja Noituus

Ensimmäinen kohtaamiseni noituuden kanssa sijoittuu lapsuuteen, jolloin ihmettelin miksi isoäitini täydenkuun aikana vaeltaa pitkin taloa tai todistettavasti pystyi näyttämään kädellään kaivon paikan. Rauha hänen sielulleen.

Turku on kumma maa. Kahvaa myöten veloissaan ja katuja kansoittaa opiskelijat ja eläkeläiset. Tekee kaikkensa tukahduttaakseen kaikenlaisen ”kapinan” ja potee Helsingin painajaista, mutta on myös oivaa maaperää kansainvälisen Noituus yhtyeen harjoittaa mögäämistä. Syy miksi nyt kirjoitan tätä on: eräs toverini aivan kuin varkain ehdotti minulle, että tee Noituus ep:n arvio. Asiaa enempää pohtimatta lupauduin. Nyt huomaan, että kirjoittaminen tästä esikois-7″ ep:stä on vaikeaa. Suhteeni bändiin on rauhallinen ja haluaisin pitää sen niin. ”Kovaydin musta sydän korvat vuotaa mustaa verta.” (S.M.F. Noituus). Mämmirundilla minulla oli mahdollisuus tutustua bändin lavatekniikkaan. Basisti Crustix taikoo mögää kitara- ja bassovahvistimien läpi. Tehokasta tekniikan hyväksikäyttöä.

Levy käynnistyy Upo Pesukarhun täysteholinkousohjelmalla ja samalla ohjelmalla riffit runnotaan läpi ilman mitään keinotekoista tai turhaa polkemista. On turhaa kirjoittaa blast beat tai laulaminen, kansia myöten tämä on Noituutta! Olen ennenkin sanonut, että Noituus pitää kuulla, nähdä ja kokea! Ei lukea.

Written by tomppa

July 9th, 2012 at 7:51 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , ,

Arvio: Sad Lovers & Giants – Epic Garden Music -reissue (1982)

without comments

 Aliarvostettujen ja sitä kautta unohdettujen brittibändien ehdottomaan eliittiin
lukeutuva Sad Lovers & Giants aiheuttaa väristyksiä kerta toisensa jälkeen. Bändi
perustettiin 1980 neljän nuoren miehen toimesta Englannin Watfordissa. Koska nykyään kaikki musiikki on lokeroitava, Sad Lovers & Giants soittaa koskettavaa, mutta synkkää post-punkkia/alternative rockia.

 Ensimmäinen pitkäsoitto oli myös Midnight Music -levy-yhtiön esikoisjulkaisu
Epic Garden Music(1982), joka sisälsi kahdeksan kappaletta. Cherry Red Records julkaisi 2000-luvulla Epic Garden Musicin uudelleen ripotellen alkuperäiseen julkaisuun lisää materiaalia, mikä ei ollut lainkaan huono idea. Nyt levyltä löytyy aiemmin vain vinyylisinkkuina julkaistuja kappaleita; hyvä näin, koska sinkkujen hinnat lähentelevät kolminumeroisia lukuja. Omasta mielestäni materiaalilisäys on muutenkin positiivinen asia, koska kokonaisuus jopa eheytyi verrattuna
alkuperäiseen.

 Levyn kappaleiden tunnelma vaihtelee äärimmäisestä epätoivosta jopa hilpeyttä aiheuttaviin hyväntuulisiin maalailuihin. Vokaalit ovat tyylikkäät ja pysyttelevät vain yhtenä osana kokonaisuutta turhaan revittelemättä. Harvoin kuulee kenenkään onnistuvan laulamaan ns. osittain puhutut sanat näin mutkattoman kuuloisesti. Kitarointi on tämän kaltaiseen musiikkiin todella monipuolista ja kasvavat
pienistä huiluäänien ripottelusta jopa fanaattiselta kuullostavaan soittamiseen. Efektejä on käytetty hyvällä maulla läpi koko levyn, mutta mitään ylipsykedeelisiä renkutuksia on turha odottaa. Basso junttaa läpi levyn turhia kikkailematta tukien pääosin rumpuja, jotka soittavat suoria nykyään niin hyväksi todettuja ja kliseisiä brittikomppeja. Kun tähän soppaan lyödään vielä päälle kosketinmatot ja hyvällä maulla käytetyt saksofonit niin klassikkoainekset ovat valmiina.

 Epic Garden Music oli todellakin rohkeasti omanlaisensa post-punk/vaihtoehtorock -kokoonpano verrattuna moniin muihin saman ajan ja tyylisuunnan edustajiin. Sad Lovers & Giants on kaikessa hypnoottisuudessaan ja tyylikkyydessään hieno bändi, jota kuunnellessa ei osaa oikein muuta kuin sytyttää tupakan ja ihmetellä, miten n. 19-vuotiaat tekivät tämän. Lisää tätä päänvaivaa aiheuttaa seuraavana vuonna julkaistu Feeding the Flames pitkäsoitto, joka ei
ainakaan häviä missään Epic Garden Musicille.

 Tämän ensimmäisen levyn huippuhetkiä ovat avausraita Echoplay sekä todella oudon tunnelman omaava Lope. Cherry Red Recordsin uusintajulkaisuun lisätty totaalisen synkkä Things we never did ja tyypilliseltä Sad Loversilta kuullostava
The Tightrope Touch jättävät ristiriitaisen olotilan siinä suhteessa, että voiko näin synkät biisit tosiaan olla näin hyviä? Ainoana huonona puolena omasta mielestäni on Imagination kappale, jonka rummut eivät istu biisiin lainkaan. Mielipiteeni voi johtua siitä, että kuulin ensin uudelleen nauhoitetun version biisistä.

 Parhaiten tämä levy aukeaa kuulokkeet korvilla eli mistään goottityttöjen sarjatuotantorenkutuksesta ei ole kyse. Jos tämän levyesittelyn ja kuuntelun perusteella Sad Lovers & Giants aiheutti kylmiä väristyksiä niin suosittelen ehdottomasti tutustumaan myös The Snake Corps nimiseen bändiin. The Snake Corps perustettiin Sad Lovers & Giantsin hajottua kahden alkuperäisjäsenen toimesta.

Written by reflection

June 30th, 2012 at 7:48 pm

Arviot: Hisko Detria – Static Raw Power Kraut CDr (2012)

without comments

Hisko Detria – Static Raw Power Kraut CDr (2012) Alkuun riemastun: Uusi päiväunilevyni on täällä. Tiedättehän sen väsyneen olotilan kun (työ)päivän päätteeksi jaksaa tasan laittaa jonkun sopivan levyn soimaan ja retkahtaa sohvalle koira kainalossa. Neljän minuutin introhenkisen leijunnan jälkeen sitä on sitten jo lähdetäänkin jyrkemmin sekavien päiväunien maailmaan. Ja vauhti vaan kasvaa. Hienoahan tämä! Voihan pyörivät spiraalit. Soundipolitiikka on hallussa. Läskiä on ja koko kuultavan äänen spektri on hivelee korvia pullasudilla. Sitä voi ihan fiiliksen mukaan keskittyä elämään basson elävien kuvioiden maailmassa, tai komppikitaroiden junamaisessa raiteiden vaihtelussa. Toinen kitarahan soittaa jatkuvaa sooloa tai vaihtoehtoisesti käsittämättömän pitkää liidiä. Ensimmäisen “Nothing Happens”-teoksen lopussa tarjottimellinen hampurilaispapereita valahtaa yksityiskohtaisesti kosmisen fly-in hampurilaisravintolan roskiksen laitoja pitkin poistoputkessa aurinkoisen niitylle maatuen välittömästi. “Poserslave” kappaleessa nimittäin kierretään ympäri aurinkoista peltoa milloin milläkin kulkuvälineellä maisemien vaihtuessa. Maan pysyessä visusti paikallaan. Se mistä pidän tässä levyssä erityisesti, on tuo soundimaailma. Seuraava lauseeni saattaa suurella todennäköisyydellä lisätä numeerisesti vihamiesteni määrää; nyky-Circlen ja hengenheimolaisten luotaantyöntävä metallisuus ja liioiteltu tarkkuus loistavat nerokkaasti poissaolollaan. Internetissä lukemani pseudorealistinen kirjoitelma orkesterin synnystä ja alkumetreistä johtaa samalla tavalla metsään kuin yritykseni kuvailla orkesterin soundia. Hyvää junnausta 70-luvun saksalaiseen tyyliin. Putket huutavat punaisina ja fuzz ei ole vieras termi. Sen sijaan tuo ylitarkka psykedelia ala Ozric Tentacles on edelleen poissa ja hyvä niin. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Lauluja. 70-lukutyylistä hevilaulantaa. Kiemurtelen. En enää tiedä miten päin pitäisi olla. Onko tuo nyt vaan miksattu liian pintaan vai mitä tässä tapahtuu. Äänitysteknisesti olen laulusta hieman eri mieltä orkesterin kanssa. Matalaa osastoa puuttuu ja minun korviini tuo nyt vaan on liian kovaa. Hieno kappale jää ikävästi trumpettilahkeisen kiharatukkasoundin jalkoihin. Viimeisenä sitten käsitellään blues-junttausklassikko “On the Road Again”, josta en keksi muuta negatiivista kuin tuon saman näkemyseron laulua koskien. Yhteenvetona sanottava kuitenkin, että tässähän on ainesta. Genre on melko marginaalinen, mutta näillä tunnelmanrakennustaidoilla yleisön löytämisestä ei voi tulla kynnyskysymys. Hieno uusi bändi. Kertakaikkiaan.

Written by mirosol

April 28th, 2012 at 11:02 pm

Posted in Levyarviot

Tagged with , ,

Arviot: Ekaria – Demo 03/2012 CS / CDr (2012)

without comments

Ekaria – Demo 03/2012 CS (2012) Tätä kirjoittaessa vietetään piinaavaa pääsiäistä ja Ekaria kiertää pitkin ja poikin Suomea sotkien itsensä ja keikkapaikat mämmillä. Palaavat arkeen taas monia kokemuksia rikkaampana ja reippaina uusiin haasteisiin. Vai mitä?!

Ekaria Demo. 6 biisiä raakaa, primitiivistä, pakanallista hardcorepunkkia. Ehdottomasti toimivimmillaan bändi on nopeissa piiseissään. Sävellykset ovat yksinkertaisen toimivia, joita rumpalin ”hutkiva” soittotyyli tukee tehokkaasti. Nauhalta löytyy myös raskaampaa, hidasta soittoa, joka kiinnostaa allekirjoittanutta tässä nyt kovasti. Eipä olis ollenkaan huono juttu, jos bassolle sovitettais enmmän tilaa ja huudolle/taustahuudolle kans. Eli ei valuis kitaran mukana niin orjallisesti. Tällanen hitaampi, raskas kolistelu on bändille oiva voimavara, ei paha lainkaan, jos panostais enemmän huutoon ja roisiin bassokuvioon. Kyllä noi tuplabasarit komeelta kuulostaa, mut minä kaipaan muutakin.

Minä taoin auran, sinä miekan ja haarniskan. Ne lähetit minua vastaan, kun et osannut muutakaan” – Ekaria: Hullu. Oivallista textiä. Nopeat piisit toimii pirun hyvin, ihan nousi karvat pystyyn, kun varhaisiin ruåttalaisiin kuvittelin. Kitaristi on sävellyksistä vastuussa ja sen kyllä hyvin kuulee soiton varmuutena.

Erittäin hyvä avaus. Itselläni tää on kasettina, olen nähnyt myös CDr:n. Suosittelen hankkimaan nyt! Pilaavat seuraavan äänityksen kuitenkin. Eli tässä ois jotain ainutlaatuista. Minun arvioni on vuosien varrella aina ollut jotain muuta kuin ”massan”, joten sanonkin: Jos bändi olisi Etelä-Amerikasta ja tää julkaistu ”ristein käännetyin” vuonna 1986, olis black metal klassikko.

Written by tomppa

April 13th, 2012 at 8:12 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , , , , ,

Arviot: Katujen Äänet – Terveisiä lähiöön 7”

with 2 comments

Katujen Äänet – Terveisiä lähiöön 7” EP (Airiston Punk-Levyt 2011) Sääli sinänsä. Soundit osuvat kuin miljoona volttia, eikä biiseissä ole oikein mitään negatiivista – paitsi..  Tuntuu kuin olisin kuullut tämän joskus aiemmin. En ole. Tämä nyt vaan kuulostaa sekoitukselta Luonteria, Luumäkiä, vähän ehkä jopa Häiriköitä ja pariakymmentä muuta kotimaista punkrokin nimeen vannovaa bändiä. Ja nimenomaan vuosien -88 ja -99 väliltä. Nyt ehkä vaan rokataan vähän tiukemmin kuin nuo mahdolliset arvaaamani esikuvat. MC5 ja muu toimintarokki pilkistelee siellä täällä muun maukkaan garagepunk-vaikutteen rinnalla. Ei sillä. Kyllähän maailmaan musiikkia mahtuu ja piekseehän tämä kaiken maailman Robinit verille jo ennen ensimmäisen kitaraliidin alkua. EP:n nimi on osuvasti “Terveisiä lähiöön”, joka toimii kantavana yleisteemana kaikilla neljällä rallilla. Joillekkin näiden valitettavan keskinkertaisten tuuttausten tekstit saattavat olla, ja varmasti ovatkin, kuin sinappi uunimakkaralle. Ehkäpä näiden teemojen kanssa ei ole menty tarpeeksi syvälle, tai toisin sanoen, liian pitkälle. Raaka todellisuuden viima tuntuu vain kepeältä tuulahduksella pitkin naamaa. Soiton ja biisien puolesta Katujen Ääniltä voi olla odotettavissa tulevaisuudessa tiukkaakin settiä. Live-elämyksenä veikkaan orkesterin tarjoavan enemmän – Tämä kun on vielä tällä hetkellä kokematta. Suhteellisen asiallinen lähtökohta ja tsekkaamisen arvoinen seiska niille, jotka keräilevät suomipunkin erikoisuuksia. Ei nyt vaan osu yhtään tässä osoitteessa. Keikka olisi kuitenkin hyvä nähdä ennen jyrkempää tuomiota..

Written by mirosol

March 20th, 2012 at 9:39 pm

Arviot:Identiteettikriisi Demo cd-r 2011

without comments

Identiteettikriisi – Demo CDR (2011) Ensimmäisen kerran kuulin bändin musaa viime joulukuussa kun kriisi oli pommarissa keikalla. Vitun hyvä keikka mielestäni, vaikka soittajat ei tainnu oikee tykätä kun piti olla koko keikan selvänä. Keikan jälkeen sain Miikkaselta bändin demon ja heti seuraavana päinänä pistin demon soimaan ja pidin kuulemastani melkein enemmän kuin livenä. Ensimäisen kuuntelu kerran jälkeen tuli mieleen että laulu on vähän liian hiljasella tai kitara muuttaa sen puuroksi. Kuuntelin demon pari kertaa läpi ja pistin sen levyhyllyyn homehtumaan. Biisit jäivät heti soimaan päässä varsinkin “Ei Osteta Mitään Yhteistä” soi päässä kunnes radiosta joku diskojumputus.

Vähän aikaa sitten pyydettiin kuitenkin tekemään kriisin demosta levyarvio. Kaivoin demo taas esille ja kuuntelin levyn taas läpi. Ehkä se laulu ei olekaan liian hiljaisella vaan se on just sopivalla. Demosta tulee väkisin mieleen Pelle, Ratsia, Ypöt, sun muut -77/uudenaallon bändit, mutta biisit ei ole kuitenkaan millään tavalla liikaa matkitulta. Itseasiassa ratsiat ym. on niin puhki kuunnelluita että tää demo kuulostaa paljon tuoreemmalta. Varsin laihan näköiset kannet saattavat vähän hämätä vaikkei pelkkien kansien perusteella saisi luoda milelipiteitä. Henkilöhohtaisesti diggaan kuitenki selailla kansia samalla kun kuuntelen levyä. Riffit on soitettu todella tarkasti ja biisit pysyy hyvin kasassa. Kaikissa neljässä demon biisissä on melkein sama soittotempo. Sanat kertoo jokapäiväisistä murheista, tunteista, turhautumisesta ja elämisen ristiriidoista. Soittajat ovat jo suht vanhoja mutta biisit potkii nuorekkaan vimmaisella voimalla kovaa päähän. Nuoruudenkapinaa löytyy vieläkin. Kitaramelodiat on tarkaan mietitty  ja laulumelodiat komppaa hyvin mukana tasaisella rumpukompilla höystettynä pitää huolen että biisit jää soimaan päähän. Se on demossa hyvä, että siihen ei ole tungettu väkisin liikaa biisejä. CD-R kestää vain vajaa 12 min ja siinä on neljä kappaletta joista ei ole yhtään sellaista selvästi huonompaa biisiä. melkein kaikissa demon biiseissä on kyllä hittiainesta. Ja kun itse olen ehkä vähän enempi hoocee ihmisiä niin melko usein tälläisissä levyiissä tulee kyllästyminen mutta tässä päinvastoin, haluisi kuulla lisää. En tiedä mistä tarkalleen levyä saa, paitsi soittajilta – mutta kannattaa hankkia tämä demo itselleen. Ei varmasti tule hutiostosta!!

Written by piezu

March 9th, 2012 at 8:39 pm

Arviot: Käpykaarti – Helppoja Ratkaisuja Moniulotteisiin Ongelmiin 7″ (2011)

without comments

Käpykaarti– Helppoja Ratkaisuja Moniulotteisiin Ongelmiin 7″ (Sarasteen pienmuovi, 2011) Nostalgian syövereissä, liikuttuneena, pyyhin kyyneleen silmäkulmasta toisella kädellä. Toisessa kädessä pitelen Käpykaartin uutta seiskaa. Onkos siitä j*malauta jo puolisen vuotta, kun näiden jätkien pitkäsoitto sai tässä zinessä ”Jankke tykkää” – leiman ja siinä sivussa sai tungettua meikäläisen levysyynäriksi?? On se punkrok hurjaa!

Jos se pitkäsoitto oli punkeinta, mitä olin silloin aikoihin kuullut, niin mitäs nyt, kun uuden seiskan materiaali kulkeutuu kuuloelimiin? MIKÄÄN EI OLE MUUTTUNUT! Enkä nyt tarkoita sitä, että taas meikä höpisee Käpykaartista täällä vaan, että Käpykaarti on vieläkin ihan v*tun kova!

Meille, jotka haluamme punkkimme raakana, räkäisenä ja vaarallisena, KK on tälläkin kertaa taltioinut sitä itteään. Edelleenkään soundeilla ei kosiskella soittolistapäälliköitä radiokanavilla, eikä siloitella tietä Emma-gaalaan. Tämänkään julkaisun biiseistä ei löydy ikivihertävää karaokebaarien kestohittiä. Siitä pitää huolen äärimmäiset tekstien sovitukset, jotka saa jopa kuunnellessa hengästymään. On se Satru vaan kova(keuhkoinen) jätkä. Eikä pelkästään Satru erikoisella saundillaan vaan koko miehistö kyllä tietää mitä tekee. Ei ole jätkät tosiaan ekaa kertaa punkkia soittamassa ja sen kyllä huomaa. Vielä tuli roihuaa!

Käpykaartin tekstit ovat edelleen oivaltavia, tiedostavia ja viiltäviä. Aiheita ei tarvitse ammentaa iltapäivälehtilööppipolitiikasta. Tässä huushollissa hengaileva punkveteraani ja allekirjoittaneen oppi-isä oli kuulevinaan Ostosviikonloppu Lontoossa – biisissä 80-luvun lopun Conflictia. Ja oikeassahan tuo on. Itseasiassa kauttaaltaan KK materiaalissa on tietty anarkomainen tunnelma. Asiaa löytyy niin tupakan kasvatuksesta (LP) kuin kotitarvekalastuksesta, eikä ole pelkoa kuulijalla myötähäpeän tuntemisesta kliseisistä tai väkisin-polittisista sanoituksista johtuen.

Tässäpä taas kelpo äänite vimmaista punkkia. Jos kaartilaisista joku joskus lukee tämän, niin ottakaahan yhteyttä. Vois vähän istua iltaa ja jutella maailman menosta!

Written by jankke

January 16th, 2012 at 5:21 am

Arviot: Saarnaus – Kansallisvaltion jälkeläiset MC (2011)

without comments

Saarnaus – Kansallisvaltion jälkeläiset MC (Räävi 2011) No nyt on Punk! Bändin tuotantoa olin käynyt jo syyskussa kuuntelemassa bändcämpissä, ikäänkuin esilämmittelynä silloiselle keikalle. Ohuet soundit ja vähän keskeneräinen ote häiritsi ensidemon hyviä, kantaaottavia ralleja. Keikka nykäisi sitten jalat alta ja siitä on nyt suunnilleen kuukausi kun sain tämän kasetin. Nyt aletaan sen demon sijaan olla soundillisesti napakympin tuntumassa. Vähän vielä saisi olla lisää potkua. Mutta sitten siihen tärkeimpään. Vanhankoulun suomihardkorepunkkia mennään ja onnistuen siinä harvinaisen mallikaasti. Vertauskuvia on ihan turha alkaa kaivelemaan. Yleislakkoa on varmasti kuunneltu, mutta vertaaminen siihen ei tunnu järkevältä. Sanoista saa selvää, ja useampi biisi iskee terävästi teksteiltään siihen kuvitteelliseen, yhteiskynnalliseen kahvihampaaseen. Harvinaisen raikasta ja ironistakin sävyä sisältävä kasettihan on siis kerrassaan vallan mainio. Nauha alkaa jonkun puupään isänmaa-paatoksella jonka perään kuulla nauhan yksi timanttisimmista vedoista – “Sivari & Totaali”. Sitä on suorastaan kaivannut biisiä, jonka kertosäe on kaikessa yksinkertaisuudessaan “Sivari on sankari, totaali on tosimies”. Sitten heittäydytään vähän luovemmiksi sävellysten kanssa, eikä samaa iskevyyttä saada kasaan muutamaan biisiin, vaikka tekstipuolella ei mitään negatiivista sanottavaa olekkaan. Nelosraidan paikkaa pitää seuraava hitti – “Heteromiehen fantasia”, jossa on nerokas huomio, “Miten se sitä seinän jyskettä muuttaa, oli Pekan vieraana sitten Liisa tai Jussi?”. Seuraava minuutti menee odotellessa ja fiilistellen railakasta tekstiä “Uusi keskiluokka” -kappaleessa, jossa moderneja porvareita kehotetaan tukehtumaan sushiinsa. Sitte räjäytetään potti “Jutta Urpilainen” -pommilla, joka on ehdottomasti menneen vuoden kovimpia punk-biisejä. Loppupuolella sitten ruoditaan nahattomiksi valtamedia ja puoluepolitiikka. Viimeisenä orkesterin henkilöstön yleismaailmallisia näkemyksiä täsmennetään akustisella Against Me! -koverilla “Beibi, mä olen anarkisti”, jonka olemassa ololle en muuta syytä keksi kuin nämä kepeän humoristisesti kirjoitetut lyriikat. Hauskat niistä tekee se, että ne ovat totta. Bändistä on kehkeytymässä varsin varteenotettava tekijä. Nimi siis kannattaa ainakin laittaa korvan taakse. Jos nyt sitten loppuun jotain negatiivista haluaa sanoa, niin näistä kymmenestä biisistä olisi saanut käsittämättömän kovan neljän biisin seiskatuumaisen. Nyt vetelen hatusta, mutta uskon ja toivon, että seuraavaksi saamme Saarnaukselta käsiimme pelkkiä hittejä sisältävän seiskatuumaisen.

Written by mirosol

January 5th, 2012 at 7:42 pm

Posted in Levyarviot

Tagged with , , , ,

Arviot: Acid Elephant – Guerilla Drive Valley (2011)

without comments

Acid Elephant – Guerilla Drive Valley CD (2011) Kaukomaillakin han mukavaa kritiikkiä vastaanottanut Guerilla Drive Valley ei herätellyt alkuun mitään kummempia innostuksen tunteita. Siis mitään “toihan on pakko saada” -tunnelmia. Levy nyt kuitenkin tuli pöydälleni, ja tunnustan olleeni vähän epäileväinen; taas joku porukka on kuunnellut liikaa QOTSAa, ja koittaa apinoida jo valmiiksi kulahtaneita maneereita. Tiedän, että tälläistä tehdään, koska olen itse syyllistynyt moiseen viime vuosikymmenen puolivälissä. Ja olinhan nähnyt bändiltä keikan puolisentoista vuotta sitten. Otin levyn autoon mukaan, tungin sen soittimeen ja kappas.

Alkuun sitä meinasi mennä kahvit väärään kurkkuun, kun rumpujen “totaalisesti ohi iskujen” happobiitti lähti rullaamaan. Tuskaisesti kasassa pysyvä komppi kannatteli avausraidan perusstonerin lähteille. Mitään ihan suoraa vertauskuvaa on hankala lähteä tarjoamaan. Monster Magnetin stadionmeininki on tästä kaukana, samoin Bongzillan metallisuus tai Fu Manchun kaahaus. Quutsavertausta en lähde edes arpomaan, sillä se tekisi hallaa molemmille bändeille. Se on sanottava, että tuotanto on tässä enemmän kuin kohdillaan. Miehet tietävät, miltä kunnolla fuzzattu putkivahvistin kuulostaa, ja käyttävät tätä tietoa ronskisti hyväkseen. Sitten kun laulu astuu kuvioihin, aletaan olla bändin ytimessä. Melko hapokasta stoner-junnausta ja siihen rauhallinen, vakava, lähes puhelaulun kaltainen leijunta. Happonorsu tarjoaa jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain mustaa. Levy pitää vieläpä kokonaisuutensa kasassa aivan mallikkaasti. Hyvä levy, vaikkakaan ei täydellinen. Siellä täällä poksahtaa inhottavan kornisti jokin ikävästi (nyt sormet ristin merkiksi) grungelta kuulostava vivahde. Näitä hetkellisiä hairahduksia ei ole paljon, mutta ne kuitenkin rikkovat hienoa kokonaisuutta. Kaikki bändin toiminnassa ja biiseissä viittaa kuitenkin siihen, että näitä vivahteita ei ainakaan toivottavasti kanneta pitkään mukana. Toisaalta pitkien biisien rauhallinen auringonpaahde laittaa etsimään varjoa keskellä lumettoman kylmää talvea. Tätä kuunnellessa tulee kuuma. Ei hiki, mutta kuuma. Asiallinen ensilevy monessakin mielessä. Viitteitä jatkostakin olisi havaittavissa, ainakin viidakkorummun mukaan. En laita vastaan. Jos ruotsin rekkatappelijat uppoaa, niin tätä ei kannata jättää väliin.

Written by mirosol

December 28th, 2011 at 8:05 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , ,