Kalenteri | Foorumi | Zine | Galleria

Alan kulttuuri turussa.

Archive for the ‘mirosolin kolumnit’ tag

Kolumnit: Korvakuulokkeet

without comments

En muista mikä vuodenaika se oli. Enkä edes tarkkaa vuotta. 90-luvun alkupuolta elettiin kuitenkin. Kulutin korvakuulokkeista enemmän Subhumansin EP-LP:tä, kuin sen ikäiselle pojalle olisi ikinä suositeltavaa. Toisaalta, muistan edelleen Religious Wars:n sanat ulkoa, että eipä tuo pelkkää tappiota ollut. Noihin aikoihin kulutin myös silloisen kotikaupunkini kirjastoa ja sen kattavaa musiikkiosastoa lähes päivittäin. Tutuksi tulivat monet artistit, jotka joiltain osin vaikuttavat elämääni ja kuuntelutottumuksiini vielä tänäkin päivänä. Ajattele juuri toisella kymmenellä olevaa nassikkaa joka kuulee elämänsä ensimmäistä kertaa Neil Youngin Keep on Rockin in the free world:in, JMKE:n Tulevik on tunni aja pärast:n tai Garbagemenin Ufoes in Alderaan:in. Suunnattomia määriä levyjä pyöritettiin sekä musiikkiosaston hyvin varustelluissa kuunteluhuoneissa, joita sai varata käyttöön, että kotona lainauksen johdosta. Koska tyhjiä C-kasetteja ei ollut rajattomasti, niin vain parhaat äänitettiin kotona jatkokuuntelua varten. Muistakaa nyt, että tähän aikaan internetiä tai kotitietokoneita ei ollut olemassa ja keräilyharvinaisuuksia etsittiin TV2:n Hakupalat-ohjelman kautta. Olen aikojen saatossa löytänyt suuret määrät itselleni tärkeää musiikkia levyn kansien perusteella. Hyvin usein mielenkiintoinen, kaunis tai erikoinen kansi kuvastaa myös sisältöä, muttei se mikään sääntö ole. Jostain syystä olin käsityksessä, että tämän näköisen kannen ja bändin nimen täytyi olla edes jollain tasolla punkkia. Kannoin levyn kotiin muiden mukana ja asetin soittimeen. Tässä kohtaa olisi voinut olla loogista pakata levy takaisin vietävien joukkoon ja unohtaa koko asia. Mitään korrelaation logiikkaa levyn sisältö ja omat odotukseni eivät noudattaneet.

Jos et jaksanut klikata kansikuvalinkkiä, niin kyseessä oli siis joensuulaisen Kumikamelin albumi Ufojen lunnaat. Punkin sävyjä oli kyllä läsnä, mutta kierolla tavalla oltiin paljon lähempänä sen ajan mukaisia taiderokkareita, kuten Sweetheartia tai Brüssel kaupallista. Tietty perinteisemmässäkin punkissa voimakkaasti läsnä oleva tee-se-itse-mentaliteetti oli Kumikamelin soundissa mukana. Nämä onnistuivat vielä sotkemaan mukaan vahvasti iskelmällisiäkin elementtejä. Ja mikä tärkeintä. Koposen groteskit tekstit olivat minulle jotain täysin uutta ja ennen kuulumatonta. Niissä ei puhuttu rakkaudesta, eikä sodista. Niissä muistutettiin todellisuuden absurdiudesta, ihmisen pahuudesta ja tietysti yliluonnollisesta. Mukana oli myös paljon ja erityisen voimakkaita sanaleikkejä. Niin voimakkaita, että juhlakansan joukkoon putoilevat, palavat natsit peittoavat minun kirjoissani jopa suomipsykedelian kuninkaan, Tommi Liimatan varhaisen (joka on mielestäni hänen nerokkainta tuotantoaan) tuotannon. Jotain kovin viehättävää levyssä oli. Mutta olihan se myös liikaa vasta peruspunkkiin perehtyvälle teinille. En ottanut kopiota ja palautin levyn Lahden kaupunginkirjastoon.

Joitakin vuosia myöhemmin olin ajautunut tampereen kaupunkifestivaaleille Tammerfesteille. Jostain syystä olin istumassa Koskikeskuksen ja kosken välisellä kaistaleella ja katsomassa Kumikamelin keikkaa keskellä kesäistä päivää. He aloittivat esiintymisensä toteamalla; “Me olemme lastenmusiikkiorkesteri Kumikameli” ja soittamalla perään kappaleen “Teurastusta ja synkkää mieltä”.

Saatan olla sekaisin vuosissa, mutta mitä luultavimmin sain siskoltani joululahjaksi “Senssit” CD:n paljon tuota Tammerfestiä myöhemmin. Tämä albumi viimeisteli suhteeni orkesteriin ja sen musiikkiin. Levyssä on muun muassa “kääntökannet”, eli pinkin sydänteeman tilalle levystä saa black metal -teemaisen vain kääntämällä kansivihkon keskiaukeaman kohdalta ympäri ja tekemällä saman takakannen paperille.  Seuraavat albumit La Serenada ja Avara luonto hankin itse levykaupasta välittömästi kun ne sinne saapuivat. La Serenadasta muodostui minulle merkittävä levy ja se sai paljon soittoaikaa kotonani. Sensseistä eteenpäin bändin soundi alkoi olla vakaampi, eikä sitä kotikutoisuutta enää ollut huomattavissa samoissa määrin, kuin Ufojen lunnailla ja sitä edeltäneillä äänitteillä. Tekstien groteskit sävyt pysyivät kuitenkin julkaisusta toiseen, tehden bändistä aina omaperäisen ja muuhun kotimaiseen musiikkiin nähden vertailukelvottoman. Kumikamelin pitämistä huumoriorkesterina en ole ymmärtänyt ikinä. Ainakaan minulle se ei ole sitä ollut koskaan. Muistan myös kuinka silloisen työpaikan yhteiskäyttötietokoneella kuuntelin kuppakaiuttimilla ennakkoon Gary Glitteriä Kumikamelin sivuilta. Uutta albumia odotettiin hartaudella. Myös silloin bändin sivuilla olleita MIDI-tiedostoja on ikävä. Oi, millaisia remixejä niistä tänään saisi aikaan. Avara luonto avasi minulle myös ensimmäisen nurjan puolen Kumikamelin ymmärtämisessä. Muiden suosikkibändien musiikin ja kokemukset saattoi jakaa kavereiden kesken. Kenellekään muulla ei tuntunut olevan mielenkiintoa Kumikamelin kuuntelemiseen.

Olin jo aikuistunut iältäni merkittävästi, kun Oparin Aarteet ilmestyi. Tällä albumilla esiintyi mielestäni aiempaa aina raskaampia sävyjä, sekä tekstin groteskius tuntui nousseen uudella intensiteetillä tapetille. Edellisen levyn halvahko vitsi junteista paikattiin levyllisellä ehkä parasta Kumikamelia. Tämäkin levy näytteli isoa osaa elämässäni. Kävin jopa juopottelemassa itseni tolkuttomaksi levyn julkkarikiertueen Kårenin keikalla. Samalla keikalla oli muistaakseni esiintymässä myös joku huumoribändi. Näihin päiviin mennessä olin haalinut käsiini jo lähes kaikki julkaisut, muutamaa harvinaisempaa alkupään singleä lukuunottamatta.

Seuraava levy ilmestyi seesteisemmän, mutta silti kasvuvaikeuksista kärsivän minun elämääni 12 vuotta ennen tämän artikkelin kirjoittamista. Kinahmo jatkoi suoraan siitä Oparin aarteet jäi, mutta tällä heitettiin vielä yhden pykälän isompi vaihde silmään. Lopputuloksena lähes neroutta heijastava punk-jyrähdys. Ei tätä tietenkään mihinkään Hero Dishonestiin päästä vertaamaan, mutta hardcore on hyvä sana kuvaamaan teosta. Kinahmon jälkeen ilmestynyt Simsalabim näki myös paljon levysoitintani. Tällä albumilla perinteisempi Kumikameli sekoittui Kinahmon metallisempaan tulkintaan. Simsalabimin myötä minulle alkoi avautua toinen Kumikameli-levyjen haitallinen sivuvaikutus. Havaitsin nimittäin kuuntelevani näitä levyjä aina kun olin yksin ja kovassa humalassa. Yksin tyrmäkänni ja nämä levyt = ahdistus. Kumikamelin soundi ja tekstien synkkyys oli kuin kielletty hedelmä, jota uskalsi kuunnella vasta kun oli jo valmiiksi turruttanut itsensä, eikä maailman kylmyydeltä päässyt vessan kynnystä pidemmälle karkuun vaikka miten yritti. Simsalabim oli myös tehosoitossa niihin aikoihin kun tein yhtä elämäni vaikeimmista ja surullisimmista eroista. Eli tähän levyyn ei liity juuri hyviä tai lämpimiä muistoja. Kun kännikuuntelu ja ahdistus eivät tuntuneet loppuvan, ei ollut tehtävissä kuin yksi asia. Kannoin koko omistamani diskografian harvinaisuuksineen Iki-Poppiin ja ryyppäsin rahat.

Satunnaisten altistumisten ohella en ollut pariin vuoteen tekemisissä Kumikamelin musiikin kanssa. Kunnes eräs internet-julkaisu (kepeät mullat, Rokkizine) järjesti kilpailun Kumikamelin uuden albumin, Voima ja kunnia -julkaisun kunniaksi. Osallistuin kilpailuun ja herra paratkoon, voitin levyn. Seuraavan kahden vuoden aikana hankin myytyjä levyjä osin takaisin. Osa oli helpommin saatavilla ja osaa ei löytynyt sen koommin silloin, kuin vieläkään, mistään. Voima ja kunnia -levyn soundin ja tekstin raakuus kuitenkin aiheutti pahan taantumisen, enkä nähnyt muuta ulospääsyä kuin kantaa taas kaikki Kumikameli-albumit levykauppaan. En muista mitä tein niillä rahoilla. Nykyisin levyjen myyminenkään ei tahdo auttaa, kun meillä on spotifyt ja youtubet.

Olin jo päässyt ihan mainioon balanssiin Kumikameliriippuvuuteni kanssa. Pystyin kuuntelemaan silloin tällöin levyllisen ilman sivuvaikutuksia. Tukimielessä ostin Kumikamelin Bandcampistä 2015 julkaistut käärmeteemaiset EP:t, mutta ne jäivät alkuun aika vähälle kulutukselle. Kunnes.

Toukokuun päivä. On lämmin ja kelit muistuttavat enemmän heinäkuun parhaita viikkoja kuin toukokuuta. Olen lounastauolla ja selailen Turun Sanomia. Yllättäen silmiini osuu Ari Väntäsen kirjoittama Toppo Koposen haastattelu. Haastattelun yhteydessä kerrotaan, että Kumikamelilla on tänä vuonna ikää 30 vuotta ja että 15. studioalbumi on julkaistu. Ja että Kumikameli esiintyy samalla viikolla paikallisella klubilla. Toivon hetken, että olisin ollut kuulemassa Väntäsen ja Koposen keskustelun. Arvaan, että siinä on ollut vanhojen metsämiesten kaltaista keskinäistä arvostusta, unohtamatta huumoria. Koposelle ominaista, mustan absurdia huumoria on päätynyt myös painettuun lehteen. Uusi albumi, Verta ja suolia päätyy minulla kokeiluun. Jotain on tapahtunut tekstien kirjoittajan elämässä. Ihan kuin hän olisi päässyt jostain musertavasta menneisyyden tapahtumasta yli. Levyllä on jopa rakkauslaulu. Ensimmäinen selkeämpi rakkauslaulu. Eihän se ottanut kuin 15 levyä ja 30 vuotta.

Päätän mennä katsomaan keikan, vaikka samana päivänä olisi myös Mara Ballssin turun debyytti. Mara tulee aika varmasti seuraavan vuoden aikana turkuun uudelleenkin. Kumikamelia en jostain syystä pääse näkemään kovin usein. Onhan esimerkiksi edelliskerrasta yht’äkkiä vierähtänyt vasta 14 vuotta. Sitä ennen taidan käydä keikkapaikan läheisessä puistossa nauttimassa tölkillisen hyvää olutta. Mikä tarkoittaa sitä, että minun on lähdettävä nyt. Nähdään kohta puolalanpuistossa ja sitten Gongissa.

Sitä en tiedä mihin minä tämän albumin myötä joudun. Keikan odotan ainakin olevan hyvä.

P.S. Kumikameli vierailee Turun Gongissa lauantaina 28.5.2016. Kumikamelin henkilöstöä seikkailee myös duossa nimeltä Tekramütisch. Suosittelen vahvasti tutustumaan.

Written by mirosol

May 28th, 2016 at 2:12 pm

Posted in Kolumnit

Tagged with ,

Kolumnit: Atomiajan harraste

with 4 comments

No. Sitä on muutama viikko taas vierähtänyt. Ja ikäväkseni on todettava, että tällä sivulla on ollut vähän pelottavan hiljaista. Pelottavaa siis siinä mielessä, että.. Tai ajatellaanpas tätä nyt eräänlaisena ajatuskarttana. Jos zineen ei saada suht säännöllisesti uusia kirjoituksia, niin kävijöitä on vähemmän. Jos zinellä on vähemmän kävijöitä, foorumille eksyjiä on vähemmän. Jos foorumille eksyy vähemmän uusia ihmisiä, foorumilla tapahtuu vähemmän. Jos foorumilla tapahtuu vähemmän, niin silloin on vähemmän ihmisiä tekemässä konkreettisia asioita. Olen kuullut monta tapausta, jossa on käynyt niin, että vahingossa foorumille eksynyt ihminen päätyy puuhaamaan konkreettisia asioita muiden foorumilaisten kanssa. Eihän foorumi missään mielessä kuitenkaan mikään absoluuttinen totuus ole, mutta se on kuitenkin ihan hyvä apuväline meille kaikille – oli sitten kyse oman levyn promoamisesta, tai jonkin harrastuksen parissa puuhaavien ihmisten löytämisestä. Alakulttuuri on tässä nyt se juttu kuitenkin. On myös tämän minun itseni myönnettävä, että tätä kautta olen tutustunut liutaan entuudestaan tuntemattomia tyyppejä. Ja vieläpä aivan törkeän hyviä sellaisia. Kaupunkimmehan on siis siitä erikoinen, että se on tarpeeksi pieni, jotta kaikki tuntevat toisensa, mutta samalla tarpeeksi suuri, ettei oikeastaan tunne ketään. Sopivan kokoinen ainakin minun mielestäni. Levyarvioita on muuten kasaantunut muutamat tähän toimittajan pöydälle. Huono tekosyy tuo kiire, mutta sen kortin joudun pelaamaan. No. Kun ehdin kuunnella ja kirjoitella, niin tulollaan on arvioita ainakin Acid Elephantilta, Käpykaartilta, Saarnaukselta ja tämän vuoden Punk-Futismestareiden, Alley Godsin levyistä. Kyllä ne kaikki tässä tulee. Älkää hätäilkö! Ja samaan syssyyn huutelen vielä tässäkin, että lisää kirjoittajia kaivataan. Jos sellainen kiinnostaa, niin viestiä foorumilla ylläpidolle. Ainiin joo. Tulollaan on muuten vielä todennäköisesti neliosainen Baariprojektin haastattelu! Kokoelmalevykin on edelleen hitaasti mutta epävarmasti työn alla…

Kun tuossa tuli noista harrastuksista puhetta, niin olen tainnut kehittää itselleni uuden sellaisen. Lasketaan tämä nyt vaikka yhdeksi syyksi siihen, miksen ole saanut pidettyä zinen julkaisutahtia yllä.. Olen huomannut pitäväni uuden oppimisesta. Tämä mielessä otin syksyllä internetin kauniiseen käteeni ja aloin tutkia aihetta, joka oli pyörinyt mielessä jo pitkään. Kitaraefektit. Ne sellaiset laatikot joista saadaan lisää varianssia soitellessa. Tilasin siis ulkomailta itselleni rakennussarjan, jonka kanssa sain aikaiseksi ensimmäisen itse kootun kitaraefektin. Tämä on klooni Dan Armstrongin Green Ringeristä. Eli tuollainen pseude-ringmodulaattori. Käytännössä oktaaveri. Eli laite, jonka avulla saadaan kitaran ääni kuulostamaan oktaavia matalammalta, kuin se oikeasti on. Maalasin kotelon itse ja askartelin siihen merkinnät siirtokuvaliimaa käyttäen. Sarjassa tuli mukana aikamoinen läjä transistoreita, vastuksia ja diodeja. Nämä sitten kiinni pieneen piirilevyyn. Tunnustan, että tuli 80-luvulta mielenkiintoinen tuulahdus. Muistaako joku tietokoneiden kanssa tuolloin puuhastellut niitä MikroBitti-lehden koodausohjeita? Siis niitä missä oli esimerkkikoodi, joka sitten kirjoitettiin ja ajettiin ymmärtämättä lainkaan mistä on kysymys. Mutta voi sitä riemun tuntua, kun ohjelma toimi. Sama tunne tuli siinä kohtaa kun kannoin askartelemani efektin treenikselle ja laitoin sen kitaran ja vahvistimen väliin. Sehän toimii! Ainoa virhe vaikutti olevan merkkivalodiodi, joka ei toiminut. Tämä johtui siitä, että olin kytkenyt diodin väärin päin. Opettavaista tämäkin. Näin sain hyvältä kuulostavan efektipedaalin suunnilleen puolella siitä hinnasta, mitä laite olisi normaalisti maksanut. Nyt kun projektin onnistuttua alkaa oikein ajattelemaan, niin eipä sillä hinnalla tuossa mitään merkitystä ole. Tekemisen ja onnitumisen riemu on se mikä tuossa on ehdottomasti tärkeintä. Tätä puuhaillessani kumppanini löysi minulle kirpputorilta kirjan. Sen nimi on “Elektroniikka-askartelu – opas atomiajan harrasteeseen”. Alan pikkuhiljaa ymmärtämään, miksi mikäkin diodi, kondensaattori, vastus tai transistori on juuri sillä paikalla missä se rakennussarjan piirilevyllä on. Nyt odottelen postissa linjaboosterirakennussarjan saapumista. Samalla takaraivo vinkuu jo putkivahvistinrakennussarjan hankkimista. Nälkä kasvaa syödessä…

Loppuun vielä yksi kysymys. Olen hyvin onnellinen siitä, että nykyisessä keittiössäni on astianpesukone. Pidän yleensäottaen siivoamisesta ja noin, mutta tiskaamisesta en pidä lainkaan. Se on se kaikkein kamalin kotityö. Kysymys kuuluukin, että miksi sen tiskikoneen ylähyllyn pohja täytyy aina olla /\ muotoinen? Yksikään lasi ei ikinä pysy suoraan pystyssä.

Written by mirosol

December 12th, 2011 at 5:40 am

Posted in Kolumnit

Tagged with ,

Kolumni: Päivä ja yö.

without comments

Tässä lähiaikoina olen erehtynyt seuraamaan uutisia. Tai no. Seuraamaan on ehkä huono sana kuvaamaan sitä, että pizzannoutoreissulla pizzerian nurkassa huusi 12 tuumainen televisio Ylen uutisia. Siihen on olemassa tiettyjä syitä, miksi jätin koko television pois suunnilleen neljä vuotta sitten. Otti muutaman kuukauden, että kadunvarsimainonta alkoi ärsyttämään. Kotiin kun ei enää satanut “kaupallisia tiedotteida” mistään. AdBlock plus on muuten verkkoselaimen lisäosa, jota ilman en enää pärjää. Ja “Ei mainoksia” -teksti postiluukun yläpuolella on myös pakollinen. Tällä tavoin ihminen jää lähes kokonaan irti mainonnasta. Kukaan ei kerro sinulle, miksi joku hiustenpesuaine olisi toista parempaa. Valinta, jopa alitajuinen sellainen, palaa ajan myötä ihmiselle takaisin. Se on harvinaisen vapauttavaa. No. Jouduin siis todellisuuden uhriksi. Tehtaita suljetaan, ja sosiaaliset seuraukset ovat täysin suhteettomat. Kokonaisia kaupunkeja jää kuoliaaksi kun markkinatalous pyyhkäisee yli paineaallon tapaan. Sitten teen päivän toisen virheen. Koska tämän kaltaiset uutiset tuppaavat ahdistamaan ja muistuttamaan omasta voimattomuudesta, jätin vain toisen korvani auki uutisille. Pöydällä lojui iltapäivälehti. Tunnustan. En ole koskaan ostanut tälläistä julkaisua. En ikinä. Ja tuskin tulen koskaan ostamaankaan. Tätä alibin ja seitsemänpäivään toimituksellista äpärälasta selatessa tuli eteen paljastunut korruptiorinki suuren kauppaketjun omistajaeduista. Siis käytännössä kaikki on halvempaa poliitikoille ja muille, jotka päättävät ketjua koskevista yhteiskunnallisista asioista. Samassa tuo televisio kertoi, että kilpailuvirasto on aloittamassa tutkinnan koskien kahden suuren kauppaketjun mahdollista kartellia ja väärinkäytöksiä. Mieli kirkastui vähän. Ehkä jotain oikeudenmukaisuutta on kuitenkin olemassa nyky-yhteiskunnassa.

Seuraavana päivänä lähdimme työporukan kanssa puolen päivän nurkilla lounaalle. En muista enää mistä syystä tai minkä aasinsillan kautta tämä korruptioaihe tuli keskusteluumme, mutta totesin, että onneksi kilpailuvirasto ei ole täysin hampaaton instanssi. Työtoverini totesi heti perään, että “Eikö?”, “Jos noille kahdelle kauppaketjulle langetetaan mitä tahansa tuomioita, vaikka miljoonien sakkoja, niin luuletko, että se ei siirry suoraan kuluttajahintoihin?”. Lähes järkyttyneenä jouduin toteamaan, että tämähän on hyvinkin totta. Todellisuuden shokki. Jo toista päivää. Mieleeni palautui edellisviikolla lukemani artikkeli, jossa todettiin suomalaisen päivittäistavarakaupan katteen olevan maailman suurimpia. Ja pohjoismaiden suurin melko näppärällä 52% katteella. Eli käytännössä ostamasi kahden euron leipä maksaa kauppiaalle suunnilleen 98 senttiä. Samalla muistin vielä vanhemman asian. Eräs, olkoonkin nyt tässä nimeltä mainitsematon poliitikko selvitti, että koska helsingissä asuntojen vuokrat ovat nousseet suhteettomiksi, on aiheellista nostaa kaupungin tonttien vuokria – siis oikeasti. Ministeristason ihminen kuvittelee todella, että tonttivuokrien nostaminen on pelkäntään vuokra-asuntojen omistajilta pois? Suoraan kuluttajahintoihin.

Näin tämä meidän amerikkalaistunut sosiaalidemokratia sitten toimii. Osakeyhtiö on aina paremmassa asemassa kuin yksikään tavallinen kansalainen. Sääli sinänsä, että meistä jokaisen täytyy asua jossain ja jokaisen täytyy syödä. Tämä nyt painoi mieltäni, niin purin sen teille. En ole kovin poliittinen ihminen. Kannatan kyllä koko ihmiskunnan älyllistä kehittymistä. Tämä siis tarkoittaa minun katsomuksellani sitä, että muiden polkeminen (käytännössä koko peliteoria), korruptio ja kohtuuton ahneus häviää seuraavan vuosituhannen aikana. Toivotaan niin.

Mennäänpäs sitten asioissa eteenpäin ja tähän minun itseni valitsemaan todellisuuteen.

DIYTurku.net syntyi tämän vuoden keväällä vahingossa. Baariprojektin aktiivi ja ystäväni Paavo pyysi apua webbisuivuasioissa. Baariprojektin sisällä oltiin haaveiltu omasta foorumista, jossa keikkoja ja muita tapahtumia olisi helppo suunnitella. Ja samalla järjestää lipunmyyntivuorot, kuka ajaa mitäkin tavaroita mihinkin ja niin edelleen. Innostuin tietysti. Kyllä yksi nörtti nyt toimivan keskutelualueen saa aikaiseksi. Ehdotin sivumennen, että “mitäs jos laitetaan osa alueista julkisiksi, että muutkin kuin baariprojektilaiset voivat käyttää foorumia?”. Näin tehtiin ja kesäkuun alkupuolella sivusto oli kasvanut suunnilleen nykyiseen mittaansa. Alunperin ei siis oltu suunniteltu Zineä tai Galleriaa. Ne nyt vain jotenkin tulivat siihen. Voin joskus vielä tarinoida sivuston synnystä lisääkin, mutta…

Haaveilen ennemmin lähitulevaisuudesta. Elokuusta lähtien Zinellä on ollut käytössä uusi julkaisurytmi. Uusia artikkeleita kuten levyarvioita, kolumneja, keikka- ja tapahtumaraportteja, haastatteluja ja muita julkaistaan mahdollisuuksien mukaan joka maanantai ja perjantai. Isompien tilaisuuksien kohdalla normaalista aikataulusta voidaan poiketa, kuten nyt viikolla 35 tehtiin PunkFutiksen osalta. Haaveilen tässä hissukseen muutamasta lisäkirjoittajasta, sillä nykyinen neljä on todella vähän tähän julkaisutahtiin verraten. Haaveilen tässä siitä, että julkaisuja tyrkytettäisiin arvioitavaksi sen sijaan, että kirjoittajat käyvät levykaupassa tai distroissa hakemassa rahalla omansa ja kirjoittavat niistä. Haaveilen siitä, että noita arviokappaleita saataisiin aina kaksi, joista toinen menisi arvioijalle ja toinen DIYTurku-arkistoon. Haaveilen siis perustavani DIYTurku-arkiston julkaisuista MRR:n tapaan. Haaveilen, että arkistoa kertyisi joskus niin paljon, että voisimme pitää omaa podcast-tyylistä radio-ohjelmaa vaikkapa kuukausittain. Kovat on siis haaveet. Sivuston hyödyllisyydestä sen sijaan olen vakuuttunut jo nyt. Toistasataa käyttäjää foorumilla – näistä kolmisenkymmentä aktiivisempia, eikä kävijätilastotkaan kovin huonoilta näytä. Lupaan kirjoittaa vuoden kuluttua uudestaan tästä aiheesta. Katsotaan sitten onko haaveilleni tapahtunut mitään. Kappas. Tärkein unohtui. Haaveilen tietysti kunnolla hoidetusta baarista, jossa nykyisen baariprojektin henkilöt järjestävät hyviä keikkoja ja tiskiltä saa oluen lisäksi myös kunnollista kahvia.

Eli siis! Lähettäkää meille julkaisujanne. Kaikki arvioidaan ja arviot julkaistaan. Mielellään kaksi kappaletta, jotta arkistointi voi alkaa!

Uudet kirjoittajat ovat myös enemmän kuin tervetulleita.

Nämä kaksi viimeistä asiaa saatte tällä hetkellä järjestykseen helpoiten, kun otatte heittäen yksityisviestillä minua foorumilla. Käyttäjänimihän on mirosol.

Written by mirosol

September 5th, 2011 at 4:38 am

Posted in Kolumnit

Tagged with ,