Kalenteri | Foorumi | Zine | Galleria

Alan kulttuuri turussa.

Archive for the ‘Levyarviot’ tag

Avaimet Elämään – II (CS)

with 2 comments

AE2
Avaimet Elämään
– II CS (ei levymerkkiä, 2016)

Kaikenlaista. Kun seinäjoella asustava tuttu jakoi keväällä (se oli ehkä kevättä)  2014 löytämäänsä Avaimet Elämään -kappaletta sosiaalisessa mediassa olin kuin päähän lyöty jaetun julkaisun nerokkuudesta. Aika kuitenkin meni eteenpäin sille ominaisella tappavalla tahdilla ja tuo nauha jäi osittain unohduksiin – nerokkuudestaan huolimatta. Kun heti vuoden vaihduttua lukuun 2016 sähköpostiini kilahti linkki orkesterin uuteen julkaisuun, en ajatellut kirjoittavani siitä. Tai oikeastaan en ajatellut mitään muutakaan. Jossain kohtaa tämän kahden vuoden aikana olin jo törmännyt tämän kasetin previkkajulkaisuun kappaleesta “Nahkabyysat”. Muistan kuunnelleeni sen hartaudella ja miettineeni, että samanhenkistä, loistavaa neo-garagepunkkiahan tämä, mutta jotenkin biisi ei noussut samoihin sfääreihin kuin nimikkoralli silloin 2014. Näin ollen tuo sähköpostin pingahdus sai minut vain avaamaan linkin uuteen selaimen välilehteen ja unohtamaan sen.

Ja se oli virhe. Kun pari päivää myöhemmin avasin selaimen, oli tämä välilehti edelleen tallessa ja nyt avoinna. No kokeillaan. Nyt, tätä kirjoittaessa tämä nauha on soinut yhtäsoittoa jo useamman päivän. Mikä se sitten on, mikä tekee Avaimet Elämään -orkesterista loistavan, tai jopa nerokkaan?

Ensimmäisenä soundit. Riittävästi rosoa ja paistinrasvaa. Soundin täysin kasettimainen yleisilme, joka tuo suoraan mieleen monet Slovenlyn julkaisut. Toisena tekstit. Lyriikoissa on tarpeeksi inhorealismia ja todellisuutta, mutta kuitenkin pitäytyen kaukana kaikesta itsesääliin vajoamisesta – katsoen kaikkea elämän älyttömyyttä sivusta, itsensä ulkopuolelta.  Jopa silloin kun aihe koskettaa vain ja ainoastaan kirjoittajaa itseään. Tästä täydellisenä esimerkkinä olkoon kasetin avaava “Hautapaikka”. Lisäesimerkin paikkaa hoitaa “Sekin tunne”, joka vaikuttaa vahvasti ensimmäiseltä julkaisulta tutun “Avaimet elämään”-kappaleen jatko-osalta. Kolmantena soitto. Riittävästi riittävän hyviä ja tyylikkäitä sooloja. Näitä kaikkia kolmea kohtaa varjostaa järkyttävä tyylitaju, mikä ottaa vielä lisää potkua Bandcamp-sivun tägeistä “gay” ja “swag”. Tästä tyylitajusta kertoo ehkä parhaiten tuo jo aiemmin julkaistu “Nahkabyysat”. Kadunvarsistondis on lähes käsinkosketeltava. Vaikkei Avaimet Elämään -orkesterin musiikki tarjoakaan mitään täysin uutta ja ihmeellistä, se on loistava esimerkki miten bändi toimii kun rakennuspalikat ovat kaikki tarpeeksi vahvoja. Se nimittäin riittää!

Vertauksia? No se onkin sitten haastavampaa. Nuo aikaisemmin mainitsemani Slovenlyn modernin räkäiset garage-seiskatuumaiset ovat edelleen hyvä tapa saada käsitys mistä on kyse. Tähän lisätään ripaus suomipunkkia Ratsiasta Kakkikseen, teelusikallinen “Anteeeks”ia ja “? and The Mysteians”sia. Kun tämä komeus flambeerataan jo muutenkin ääreistyylikkäässä jytä-revivalissa, niin aletaan olla aika lähellä.

Totta puhuen, vaikka parempaa mikkeliläistä bändiä saa etsiä, ei tämä kuitenkaan tarkoita, että orkesteri olisi täydellinen. Muutamia pahasti häiritseviä sudenkuoppia löytyy. Aloitan neutraalimmasta päästä. Mikäli bändi pystyy tekemään vain noin 10 kappaletta kahdessa vuodessa, se tulee väkisinkin jäämään monilla unholaan arkikulutuksesta, vaikka lunastaakin helposti paikkansa niche-genren kotimaisten uranuurtajien joukossa. Toisaalta. On täysin mahdollista, että näin nerokkaan materiaalin tuottaminen nyt vaan ottaa sen 2 vuotta per 10 kappaletta. Keikat? Asun tietty itse aika kiven alla ja olen kiinnostut, no, juuri mistään, mutten silti ole kuullut bändin tehneen keikkoja. Kolmas ja pahin. Bändi tarvitsee graafisen ilmeen. Kansitaiteet ja muu ulkomusiikillinen grafiikka vaikuttaa olevan ikävästi hukassa. Ensimmäisen, bändin nimellä varustetun julkaisun aikaan näytti, että tietty lyijykynäromantiikka olisi valittu suunta, mutta ei. Se(kin) loistaa poissaolollaan.

Toivottavasti tätä bändiä saa kuulla vielä tämänkin jälkeen lisää. Ja vielä enemmän tahtoisin todistaa tämän lavalla oluttuoppi kourassa. Sitä odotellessa saatan olla kotona turpa täynnä pitämässä bileitä näiden kuuden rallin tahtiin. Tai sitten lähden ulos. Onhan tämä kuitenkin päämajakaupunki.

Written by mirosol

January 8th, 2016 at 11:42 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , , , , ,

Arviot: Hjärnblödning – Åbo Jävla Kängpunk (CS)

without comments

hjarnblodning

Hjärnblödning – ”Åbo Jävla Kängpunk” (2015)

Hjärnblödning on suhtellisesti tuore turkulainen D-beatyhtye, mutta jäsenät ovat tuttuja muualta: Noituus, Derrida, Maktkamp, Sammuneet Katulyhdyt….lista jatkuu. Heidän ensimmäinen kasetti sisältää kahdeksan kappaletta ja kestää alle kymmenen minuuttia, mutta se on silti toimiva kokonaisuus. Laulut menee ruotsiks, ja mm. Mob 47 ja Anti Cimex tulee mieleen. Tämäkin kassetti on tehty DIY-meiningillä, mutta se on silti 100x selkeämpi kuin ne vanhat kasariluvun yhtyeiden tuotannot. Tiedän että se kuluu tyylin, mutta minun mielestä Hjärnblödning on raikas sillä tavalla että löytyy sopivasti paljon pörinää, muttei liian paljon. Bändi käyttää kahta laulajaa (aina plussaa!) ja lyriikat käsittälee mm. eläintuotannon ja kapitalismin huonoja puolia. Miinus on että laulajat laulaa aika samanlaisesti – ois kiva saada vähän vaihtelua.

”Åbo Jävla Kängpunk” on hyvä ensimmäinen albumi yhtyeeltä ja suosittelen jos tykkäät D-beat:ist.

Hjärnblödning är ett relativt nytt D-beatband från Åbo och kan nästan kallas en supergrupp: Medlemmarna är nämligen kända från etablerade grupper som Noituus, Derrida, Maktkamp och Sammuneet Katulyhdyt. Debutkassetten ”Åbo Jävla Kängpunk” är kort men brutal, och när sången är på svenska så får man naturligtvis vibbar av Mob 47 och Anti Cimex, men Hjärnblödnings DIY-produktion är 100x klarare än något av 80-talets band lyckades med. Vilket såklart är ett stort plus. Lyriken behandlar bl.a djurproduktion och kapitalism, och de två vokalisterna delar snyggt på uppgiften. Ett minus är att de använder väldigt likadan sångstil, så lite mera variation hade jag gärna sett (eller hört)

Trots allt en solid, old school D-beat kassett som jag absolut rekommenderar om man gillar genren.

Hjärnblödning (=”stroke”) is a recently founden D-beat group from Turku, but the members have made themselves known in other bands such as Noituus, Derrida, Maktkamp and Sammuneet Katulyhdyt. Their first cassette ”Åbo Jävla Kängpunk” (=” Turku fucking D-beat”) consist of eight songs in less than ten minutes, and contains nothing unnecessary. Since they sing in swedish it´s easy to compare them to other scandinavian D-beat groups like Mob 47 or AntiCimex, and i know that they sometimes do a live cover of ”Kärnvapenattack” – so the comparision should be ok. The DIY production as of 2015 is way better than what those bands could do in the early eighties though, which i think is a good thing. A clear mix is a good thing in a genre where it´s easy to get buried in noise (which also is cool, but not in every band).

In their next album i would like to see some variation between the vocalists, but i can totally recommend this to anyone interested in the genre!

https://www.facebook.com/hjarnblodning

Written by mahlo

March 27th, 2015 at 5:42 pm

Posted in Levyarviot

Tagged with , , ,

Arviot: Taipuva Luotisuora – 8 (LP/CD)

without comments

Luotisuora-8

Taipuva Luotisuora – 8 (CD/LP Kaakao, Nordic Notes 2013) 11 vuoden ikään varttunut Luotsikka on päässyt jo kahdeksanteen osaan odysseiassaan. Vaikkei UUU:lla kymmenlukujärjestelmästä mitään tiedetäkään, niin 8 on neljän vuoden aikana koottu kokonaisuus soundeja, tunnelmia ja kokeiluja. Suurin osa onnistuneita palloja, joiden ei toivoisi jämähtävän pelkästään Ozric-fanien nurkkiin. Tuotanto on äärimmäisen ammattimaista, toisinaan nöyrän kirjoittajan korville liiankin kliinistä, steriiliä jopa. Silti siellä täällä nousee analogisen sähkön rusahdus, joka hivelee korvaa – ei jääpuikoin, vaan kostein huulin. Ihan eroottiseksi ei päästä, ja se tuskin on ollut tarkoituskaan. Taidoissa ja tuotannossa ei siis moitittavaa löydy. Vaikkei genre tosiaan osu ihan normaalisti kuuntelemani musiikin ytimeen, tämä on mukavaa kuunneltavaa. Black Sabbathin miehet soittamassa Metallican keikan juuri ja juuri ehtiäkseen pois alta kun kosminen disko jyrähtää käyntiin kaikenkarvaisten tanssijoiden tunkiessa lattialle. Yllättäviä käänteitä sisältävä leijunta johtaa espanjalaiselle rantakadulle kahvilan pöytään. Seesteisen arkiaamun cafe lattea siemaillen keskeyttää vain keskikokoinen limanuljaska, joka vanan jättäen liukuu tiskille tilaamaan kolme traktoria ja yhden kaivinkoneen. Matka mammutin selässä sähköhyttysiä väistellen on pitkähkö, mutta palkitseva. Kaikkien sattumusten jälkeen reki hidastelee vielä kaustisen läpi ja. Loppuu kesken. Pituutta on reilu 45 minuuttia, ja silti. Normaalisti minulle on 28 minuuttia liikaa, mikäli biisejä on vähemmän kun 15. Tällä kertaa lähes petyin kun soitin pysähtyi 46:28:aan. Jos negatiivista haluttaisiin kaivaa, niin tunnelmien lisäksi mitään pysyvää muuten niin nerokkaista sävellyksistä ei tunnu jäävän parilla pyörätyksellä käteen tai takaraivoon. Instrumentaalilevyjen ikuinen dilemma. Teeppä siinä sitten ikivihreä kestohitti ilman laulua. Absoluuttinen Nollapiste on taatusti kuunneltu, sillä sieltä on jäänyt mukavasti popimpia progejuttuja hihoihin. Toinen mukava lisä on tuo vanhan hevin mukailu. Sitä on aiempiin levytyksiin verrattuna enemmän. Vaikka modernia progeilua soundipolitiikka tarjoaakin, silti tunnelmat sijoittuvat futuristisiin näkymyksiin joiden kuvittelisi kuuluvan jonnekkin välille ’71-’80, mennyttä vuosisataa. Ehdottomasti toimivaa soundtrack-progeilua. Luotsikka ei selvästikään tee erikoista musiikkia itsetarkoituksellisesti, vaan omituisuudet tuntuvat luontevilta ja metrolaitureiden puhtailta. Kotimaista koukkua, junnausprogea parhaimmillaan.

Written by mirosol

February 27th, 2013 at 1:42 pm

Arviot: Identiteettikriisi – Taas se aika vuodesta (2012)

without comments

Identiteettikriisi – Taas se aika vuodesta CD (Killer Records 2012) Aikamatka 80-luvun alkuun, sen tää levy saa aikaan mun mielessä. Millaisessa nosteessa mahtaisivat olla Ratsian alkuaikoina? Toisaalta on helvetin hyvä juttu, että näinä aikoina kun äärinopeat hc-bändit metronomin tarkkuudella porskuttaa, joku vielä uskoo melodiseen suomipunkkiin ja tekee sitä tunteen palolla. On sille tilausta nykyäänkin!

Levynsä pojat ovat äänittäneet treeniksellä. Paskempiakin treenisnauhoja on kuultu. Koska tämä on ihan “virallinen” julkaisu, niin pitää hiukan soundeista nurista. Ihmetyttää ainakin, että miks rummut on miksattu niin alas? Bändissä kuitenkin soittaa yks kovimmista tämän päivän punkrumpaleista Suomessa. Kitarat helisevät mallikkaasti. Ilmeisesti on ollut basisti hakusessa, koska kitaristien soittamalle bassolle ei levyllä olla paljon tilaa tehty. Soitto kuitenkin sujuu varman oloisesti kaikin puolin.

Näistä 8 biisistä kun ois poiminut kovimmat 4 ja äänittäny ulkopuolisen tuottajantapaisen avulla ja julkaissut seiskana, ni pirun kovan ois saanu! Tälle levylle on tallennettu selkeetä hittimateriaaliakin, kuten Ei osteta mitään yhteistä esimerkiksi. Joku biisi menee ohi vähän tuntumatta missään.

Tekstit on kautta linjan sellaisen naisiin ja elämään pettyneen ja katkeroituneenkin oloisia. Eipä siinä mitään, mutta onhan elämä joskus aika kivaakin. Ainakin nousuhumalassa hetken aikaa 😉 Arvostan eniten tuon hittibiisiksi mainitsemani kappaleen lyriikoita, koska niissä on inhorealistiseksi ja nokkelastikin lytätty orastavan, tuoreen parisuhteen aiheuttama alkuhuuma ja se vastakkainasettelu kaikessa tylyydessäänkin kuullostaa mainiolta ja saa jopa hymyilemään. Toisaalta, joku biisi oli omistettu pakenemiselle helvettiin enkeleitä pakoon ja vaikka kertaus onkin opintojen äiti, niin tällä pakkotoistolla tuli helposti koko biisi skippailtua, kun ko. kielikuva ei kolahtanut. Ja ne YH-äidit sitten, oodi niille olis pitänyt kirjoittaa!

Vähän ristiriitaiset fiilikset jäi tästä. Toisaalta paljon hyvää soiton, säv./sov. ja tyylisuunnan suhteen, mutta jotenkin jäi vähän sellainen olo, että tässä on menty sieltä mistä aita on matalin? Tässä orkesterissa riittäis kyllä paukkuja kovempaankin. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö sellainen seuraavaksi tule. Jään innolla odottamaan lisää ratsiahenkistä Identiteettikriisin punkrokkia!

Written by jankke

January 11th, 2013 at 6:54 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , ,

Arviot: Yleislakko – Maailmanpolitiikan arkipäivää (2012)

with 2 comments

Yleislakko – Maailmanpolitiikan arkipäivää CD/LP (Blast of Silence 2012) Tervetuloa maailmaan, jossa sana rautaisannos on räikeää aliarviointia. Istuin autossa kun laitoin levyn ensimmäistä kertaa soimaan. Koen jollain tasolla olevani henkilö, joka lukee suhtellisen paljon ajankohtaisista asioista. Kun levyn ensimmäinen kierros loppui ja soitin siirtyi takaisin alkuun, suljin soittimen. Mietittävää nimittäin riittää. Olen seurannut orkesterin edesottamuksia läheltä ja vähän kauempaakin aika pitkään. Voitaisiin sanoa, että minun osaltani keskimääräinen Yleislakkotaajuus vuodessa on noin viiden-seitsemän keikan tuntumassa. Koska orkesteri on harvinaisen tuttu, tästä uudesta levystä kirjoittaminen tuntuu vain luontevalta, kaikkine kehitysasteineen. Aloitetaan ensin puhumalla hieman musiikista. Se kun on se helpoin osuus tässä levyssä. Punkvaihde on kutosella. Edellinen “Vapauden rautaiset raamit” LP oli se yhtyeen taiteellisten kokeiluje levy, jonka myötä ei oikein tiennyt mitä tältä kolmannelta odottaa. No. Oikeastaan neljänneltä, jos mukaan lasketaan se täyspitkän mittainen demo/cdr. Siinä missä jotkut kriitikot osasivat nokkelasti yhdistää bändin Dead Kennedysiin tuon edellisen kohdalla, on todettava, että he olivat aikaansa edellä. Minä kun en DK:n vaikutusta siitä edellisestä saanut millään irti. Nyt sitä on kyllä, vaikka osittain onneksi Jellon äärimmäinen hektisyys onkin asetettu miedommalle lämmölle. Muutenkin turhat ja vähemmän turhat taiteilut on jätetty muutamaa pientä jippoa lukuunottamatta vähemmälle. Suoraa punkkia 77:sta hardcorempaan tulkintaan. Suomipunkkia. Eikä todellakaan huonoa sellaista. Kertosäkeiden melodioissa on useassa paikassa edeltäjiään enemmän särmää, vaikka varsinaisia “lekakertsejä” on edelleen suhteellisen vähän. Soitossa ei ole ongelmia. Kuudes vaihde pysyy päällä mukavasti viimeiseen ralliin asti. Siinä tosin tyydytään “vain” vitoseen ja reiluun ylinopeuteen moottoritiellä. Kappaleiden rakentamisessa on havaittavissa kehitystä monipuolisuuteen oman karsinan sisällä. Lähes kaikki kappaleet kulkevat ja riffeissä on sitä jotain – sitä jotain joka kantaa. Voisiko levy olla vielä parempi? Voisi. Mutta ei se siitä missään nimessä huonoa tee. Ei sinne päinkään. Soundipolittiikka on nykyistä puoluepolittiikkaa vahvempaa. Siinä on tarpeeksi särmää ja räkää, mutta soundeista tai tekstistä selvää saaminen ei ole vain Mögäfriikkien yksinoikeus. Anti-Flagiin en vertaa, mutta selvän saa riittävän hyvin. Ja onhan tuossa levyssä sanalipuke jos tuntuu ettei pysy vauhdissa mukana.

Sitten se itse aihe. Kun pysäytin soittimen ensimmäisen kierroksen jälkeen, oli olo kuin jouluaattoiltana. Niin täynnä, ettei pystynyt liikkumaan. Autossahan tuo on lähes tarpeetonta, mutta silti jouduin pitämään selvän tauon ennen seuraavaa kuuntelukierrosta. Jos mielestäsi Sandbergin punainen kuulakärkikynä ja musta sarkasmitussi olivat teräviä aiemmin, niin väärässä olit. Kantaa otetaan enemmän kuin tämän mittaiselle levylle fyysisesti mahtuu. Totuus ja sarkasmi ovat ne aseet joilla, anteeksi anglismi, miestä vastaan lähdetään. Aiemmat tekstit ovat olleet myös hyviä kannanottoja, mutta minun makuuni kliseiden värikäs käyttäminen on aiemmin johtanut myös muutamiin pop-korneihin, jotka ovat satuttaneet kokonaisuutta. Kynien kunto näkyy tässä suhteessa uudella levyllä parhaiten. Korniutta on karsittu ja sen jättämä tyhjiö on korvattu vähemmän kliseisillä, jopa uusilla sanailuilla ja mustalla huumorilla. Alussa laitetaan valtakunnan hallitus osallistujineen oikealle paikalleen ja sitten käsitellään kaikki kaikki muukin maaseudun tyhjenemisestä avohoidon suosimiseen, sukupuolieroista sotilasliittoihin ja arkitodellisuudesta nyky-yhteiskunnan voitontavoitteluun. Uskontoja unohtamatta. Useammin kuin usein, käytettävät fraasit ovat timanttisia. Sekä loisteeltaan, että kovuudeltaan. Uutuutena mukana on myös selvästi henkilökohtaista pohdintaa. Teksteistä huomaa hienoisen turhautumisen tunteen – Mikä on havinaisen ymmärrettävää, kun katsoo sekunnin avoimin silmin ympärilleen. Kuin levy huutaisi suoraa huutoa, että “Herätkään nyt tuosta unestanne! Kaikki on menetetty ellette herää!” Suurin ja päälimmäinen kysymys on “Miksi annamme tämän kaiken tapahtua?”. Maailma on pientä pohjolaamme myöden suoraan sanottuna kusessa, mutta silti kaikkein köyhinkin kansa haluaa näytellä vähintään keskiluokkaa, ellei rikasta. Samalla unohtaen, mitä ulkona tapahtuu. Yleislakko osoittaa suoraan sormella meitä kaikkia. Nykyajan meno kaipaa levyn, jossa asioista uskalletaan sanoa oma kanta suoraa huutoa. Tämä on sellainen. Voin suositella kaikille. Ainakin niille, joiden mielenterveys kestää todellisuuden käsittelemisen.

Mielikappaleekseni nousee ehdottomasti “Maaseudun tuleivaisuus”, joka on ehdottomasti levyin keveintä antia.

Written by mirosol

November 7th, 2012 at 8:40 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , ,

Arviot: Hasta La Vista Social Club – Melt (2012)

without comments

Hasta La Vista Social Club – Melt CD (2012, Secret Entertainment) Neljäs täyspitkä ja kiuruveden miehet ovat heittäneet vitosen silmään. Asvaltti katoaa neljän pyörän taakse hirvittävällä tahdilla. Välillä pyörähtää mielessä Motörhead, eikä sosdissiä tai rancidia voi jättää kokonaan pois laskuista. Edeltäjäänsä, vuonna 2009 julkaistua “Lake Lark White Trash”iä vielä isomman kuuloinen Melt on vaihtanut liigaa siitä kun bändiin tutustuin joskus 2006 AD. Nyt nimittäin on rahkeita lähteä vastavirtaa, lepakkomiestä ja teeveeoota pitemmälle. Enkä silti koe olevani yhtään vieraantunut. Vaikka suuren maailman meininki onkin levyllä käsin kosketeltava, ei tämä jätä kylmäksi niitäkään jotka innostuivat kahdesta ensimmäisestä teoksesta. Oikeasti. Yksityskohtaisesti katseltuna lätty lähtee massiivisella introlla huimaan rullaukseen. Kaksi ensimmäistä rallia määräävät tahdin. Kolmannella raidalla tahti hidastuu, mutta hittipotentiaalia on sitäkin enemmän. “Poisoning” on todella hieno raita, jonka kanssa luulisi bändin pääsevän vielä pitkälle. Eikä tämä loppulevykään heikkoja lenkkejä juuri väläyttele. Teksteistä en joko saa kiinni, tai niissä ei ole ihan niin voimakasta elämänmakua mitä nuoremmalta Herra Kärkkäiseltä on olen tottunut kuulemaan. Eikö sillä enää ole niin paha olla kuin aiemmin?!? Soitostakin on jotain mainittava. Sehän ei siis koskaan ole ollut millään tasolla heikkoa näiden miesten osalta. Nyt tarkkuutta ja sydäntä vielä entistä enemmän. Vanhempi Herra Kärkkäinen. Nyt jumalauta. Kertokaapas joku kotimainen kitaristi, joka edes etäisesti mahtaa tälle sällille jotain? Bendaukset on siellä missä niiden kuuluu olla, enkä suorilta keksi mitään negatiivista sanottavaa kitaroinnista. Sydäntä on enemmän kuin Duane Eddyllä konsanaan. Ei taida olla huono juttu, että bändillä on ikää kymmenkunta vuotta. Rytmiryhmässä joitain vuosia sitten tapahtuneet muutokset eivät ole vaikuttaneet ainakaan negatiivisesti soitantaan. Syvantojakin löytyy, eli levyllä on sekä riehakkaampaa paahtoa, että syvällisempää tulkintaa. No rules -rallilla kokeillaan jotain uutta ja Panteramaiset trashmetal-jipot nostavat hymyn huuulille. Lonely again on yksinkertaisesti kaunis hardrock balladi. Albumin lopettava Final Isolation potkii minua koviten. Joka tapauksessa, Walk with the gods, Poisoning, Gimme time ja Final isolation ovat kaikki timanttisia kappaleita jotka taatusti tulevat soimaan taloudessani lähikuukausina useaan otteeseen. Isompaa soundia kuin aiemmin. Kerrassaan nautittava kokonaisuus kovaa rokkia. Sitä en osaa sanoa, tuleeko tämä kestämään aikaa samaan tapaan kuin oma suosikkini 34 Minutes before total Devastation (joka muuten on edelleen ihan v:n kova levy). Toivotaan niin.

Lisämainintoina sanottakoon vielä, että käytettyjen soitinten kirjosta lisäplussaa. Ja juuri tajusin, että tuo Poisoning kuulostaa monessa kohtaa ihan Leatherfacelta.

Written by mirosol

October 18th, 2012 at 10:16 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , ,

Arviot: Eyewitness – Päättäjät on kännissä 7” EP (2012)

without comments

Eyewitness – Päättäjät on kännissä 7” EP (2012) Eyewitness on sydäntälämmittävän hyvä bändi Raisiosta. Ensimmäisellä todistamallani keikalla tuli heti ilmi mistä on kyse. Nimittäin erittäin hyvästä hc-punkista. Yhtye on julkaissut aiemmin yhden CD-R-demon, joka jätti selkeästi parantamisen varaa näinkin potentiaaliselle bändille. Nyt kuitenkin Päättäjät on kännissä-seiskaa kuunnellessa voi todeta, että kehitystä on tapahtunut juuri oikeaan suuntaan.

Levyllä on lähes kaikki kohdallaan. Soundit esimerkiksi ovat erittäin hyvät. Sopivan rosoinen äänimaailma  toimii tässä tapauksessa hyvin. Taustalaulut tekevät paljon hyvää tälle musiikille. Niitä ei voi koskaan olla liikaa. Kitara on ehkä aavistuksen liian hiljaisella, mutta se ei erityisemmin haittaa. Tämän ei varmastikaan ole tarkoitus olla paskantärkeää hifistely-musiikkia. Kokonaisuus toimii ja se riittää! Lyriikat
käsittelevät mm. uskontoa (tai lähinnä sen naurettavuutta), sotaa, politiikkaa ja viimeisessä biisissä haukutaan myös uusnatseja. Oikein!

Kappaleet ovat pääosin hardcore punkkia. Nopeaa, aggressiivista ja energistä. Viimeisessä biisissä rauhoitutaan soittamaan ska-punkkia. Minusta kyseinen kappale jää levyn heikoimmaksi, sillä olen saanut yliannostuksen vastaavaa musiikkia jo pikkupoikana. Onneksi EP:n loput viisi kappaletta korjaavat tilanteen. EP:n paras veto on nimikkokappale “Päättäjät on kännissä”. Siitä muuten löytyy myös tämän seiskan paras riffi! Toinen kohokohta on levyn aloitusraita “Ettekö tajua!?”

Tätä EP:tä voisi suositella ainakin vanhan suomipunkin ystäville. Täytyy myös sanoa, että tämä bändi on keikoillaan aivan helvetin kova. Sitä ei voi painottaa liikaa. Lisää näin hyviä bändejä Suomeen kiitos!

Written by idiootti

October 3rd, 2012 at 10:42 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , , ,

Arvio: The Sound – From the lion’s mouth (1981) LP

without comments

Britit ovat taitaneet vaihtoehtoisen rockin siitä asti, kun sitä ensi kertaa alettiin jossakin kellarissa paukuttaa. Adrian Borlandin luotsaamat yhtyeet muodostuivat punk-vääntämisen ja minimalistisen elektronisen musiikin kautta The Sound -nimiseksi kulminaatiopisteeksi. Kaikki tämä soololevyjä ja sivuprojekteja myöten 1999 miehen mukana junan alle.

The Sound perustettiin 1979 The Outsiders bändin hajoamisen jälkeen ja oli huomattavasti monipuolisempi kokonaisuus. Ensimmäiseen “Jeopardy” pitkäsoittoon verrattuna “From the lion’s mouth” ei ollut enää niin suora ja punkahtava. Mukaan oli otettu vainoharhaisuutta, ahdistusta ja mielipuolisuutta, mikä todellakin kuuluu musiikillisesti. Näitä kolmea teemaa kuljetetaan läpi koko levyn hypnoottisten biisien yltyessä paikoin jopa maanisiin ryöpytyksiin.

Soitannollisesti yksittäiset instrumentit eivät paljoakaan tee, mutta kun kaikki lyödään yhteen, saadaan tarkoin harkittu kokonaisuus. Vaikka kitaralla lähinnä soitetaan muutama isku sinne tänne niin kaikki kitaran kuljettamat osuudet lähes palavat muistiin. Aavistuksen jopa funkahtavat bassokuviot tukevat rumpujen suoraa soittoa todella hyvin. Etenkin rumpujen ja basson soittamat yhteisaksentit ovat onnistuneita. Koskettimilla luodaan vielä laajempaa ambienssia valmiiksi syvälle kokonaisuudelle. Kaiken tämän päälle lyödään  Borlandin ääni. Ja levyn hinnaksi, jos jostain yrittää löytää, Vaatehuoneen Simon tapaan 99. Brittirock-kliseet kahlataan vähän väliä läpi, mutta nämähän olivat osa niistä jätkistä, jotka ne keksivät?

Heikkoja biisejä levyllä ei yksinkertaisesti ole. Mielikuvitusta on käytetty mielinmäärin, kappaleet eivät toista toisiaan ja levyn loputtua tekee mieli kääntää levy ja aloittaa alusta. Sinänsä ristiriitaista, koska levy kulkee todella synkissä tunnelmissa eikä pöydän puhdistaminen auta.

Huippuhetkiä on useita, mutta omiin suosikkeihin lukeutuvat “Fatal flaw”, “Sense of purpose” sekä monumentaalinen “New Dark Age”, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan saa ainakin minut hyppimään tasajalkaa ja huutamaan. Jollakin hipstereille suunnatussa uudelleen julkaistussa cd-versiossa on kappale “Hothouse”, joka todellakin on tarkistamisen arvoinen lätkytys.

Aikoinaan kuulin tämän levyn sattumalta. Kello oli n. 3 yöllä ja pian tajusin kuunnelleeni koko levyn. “From the lion’s mouth” on yksi niistä harvoista musiikillisista teoksista, jotka todella ovat muuttaneet minua ihmisenä. Tämä, tai ainakin “Jeopardy”, pitäisi osua ja upota jokaiseen post-punkin ja vaihtoehtorokkenrollin kuuntelijaan. 70-luvun lopussa oli siis muutakin kuin pikkupoikien Joy Division?

Written by reflection

September 20th, 2012 at 9:04 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , ,

Arviot: Noituus – s/t 7″ ep (2012)

without comments

Noituus – s/t 7 ″ ep (2012)

Minä ja Noituus

Ensimmäinen kohtaamiseni noituuden kanssa sijoittuu lapsuuteen, jolloin ihmettelin miksi isoäitini täydenkuun aikana vaeltaa pitkin taloa tai todistettavasti pystyi näyttämään kädellään kaivon paikan. Rauha hänen sielulleen.

Turku on kumma maa. Kahvaa myöten veloissaan ja katuja kansoittaa opiskelijat ja eläkeläiset. Tekee kaikkensa tukahduttaakseen kaikenlaisen ”kapinan” ja potee Helsingin painajaista, mutta on myös oivaa maaperää kansainvälisen Noituus yhtyeen harjoittaa mögäämistä. Syy miksi nyt kirjoitan tätä on: eräs toverini aivan kuin varkain ehdotti minulle, että tee Noituus ep:n arvio. Asiaa enempää pohtimatta lupauduin. Nyt huomaan, että kirjoittaminen tästä esikois-7″ ep:stä on vaikeaa. Suhteeni bändiin on rauhallinen ja haluaisin pitää sen niin. ”Kovaydin musta sydän korvat vuotaa mustaa verta.” (S.M.F. Noituus). Mämmirundilla minulla oli mahdollisuus tutustua bändin lavatekniikkaan. Basisti Crustix taikoo mögää kitara- ja bassovahvistimien läpi. Tehokasta tekniikan hyväksikäyttöä.

Levy käynnistyy Upo Pesukarhun täysteholinkousohjelmalla ja samalla ohjelmalla riffit runnotaan läpi ilman mitään keinotekoista tai turhaa polkemista. On turhaa kirjoittaa blast beat tai laulaminen, kansia myöten tämä on Noituutta! Olen ennenkin sanonut, että Noituus pitää kuulla, nähdä ja kokea! Ei lukea.

Written by tomppa

July 9th, 2012 at 7:51 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , ,

Arviot: Hisko Detria – Static Raw Power Kraut CDr (2012)

without comments

Hisko Detria – Static Raw Power Kraut CDr (2012) Alkuun riemastun: Uusi päiväunilevyni on täällä. Tiedättehän sen väsyneen olotilan kun (työ)päivän päätteeksi jaksaa tasan laittaa jonkun sopivan levyn soimaan ja retkahtaa sohvalle koira kainalossa. Neljän minuutin introhenkisen leijunnan jälkeen sitä on sitten jo lähdetäänkin jyrkemmin sekavien päiväunien maailmaan. Ja vauhti vaan kasvaa. Hienoahan tämä! Voihan pyörivät spiraalit. Soundipolitiikka on hallussa. Läskiä on ja koko kuultavan äänen spektri on hivelee korvia pullasudilla. Sitä voi ihan fiiliksen mukaan keskittyä elämään basson elävien kuvioiden maailmassa, tai komppikitaroiden junamaisessa raiteiden vaihtelussa. Toinen kitarahan soittaa jatkuvaa sooloa tai vaihtoehtoisesti käsittämättömän pitkää liidiä. Ensimmäisen “Nothing Happens”-teoksen lopussa tarjottimellinen hampurilaispapereita valahtaa yksityiskohtaisesti kosmisen fly-in hampurilaisravintolan roskiksen laitoja pitkin poistoputkessa aurinkoisen niitylle maatuen välittömästi. “Poserslave” kappaleessa nimittäin kierretään ympäri aurinkoista peltoa milloin milläkin kulkuvälineellä maisemien vaihtuessa. Maan pysyessä visusti paikallaan. Se mistä pidän tässä levyssä erityisesti, on tuo soundimaailma. Seuraava lauseeni saattaa suurella todennäköisyydellä lisätä numeerisesti vihamiesteni määrää; nyky-Circlen ja hengenheimolaisten luotaantyöntävä metallisuus ja liioiteltu tarkkuus loistavat nerokkaasti poissaolollaan. Internetissä lukemani pseudorealistinen kirjoitelma orkesterin synnystä ja alkumetreistä johtaa samalla tavalla metsään kuin yritykseni kuvailla orkesterin soundia. Hyvää junnausta 70-luvun saksalaiseen tyyliin. Putket huutavat punaisina ja fuzz ei ole vieras termi. Sen sijaan tuo ylitarkka psykedelia ala Ozric Tentacles on edelleen poissa ja hyvä niin. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Lauluja. 70-lukutyylistä hevilaulantaa. Kiemurtelen. En enää tiedä miten päin pitäisi olla. Onko tuo nyt vaan miksattu liian pintaan vai mitä tässä tapahtuu. Äänitysteknisesti olen laulusta hieman eri mieltä orkesterin kanssa. Matalaa osastoa puuttuu ja minun korviini tuo nyt vaan on liian kovaa. Hieno kappale jää ikävästi trumpettilahkeisen kiharatukkasoundin jalkoihin. Viimeisenä sitten käsitellään blues-junttausklassikko “On the Road Again”, josta en keksi muuta negatiivista kuin tuon saman näkemyseron laulua koskien. Yhteenvetona sanottava kuitenkin, että tässähän on ainesta. Genre on melko marginaalinen, mutta näillä tunnelmanrakennustaidoilla yleisön löytämisestä ei voi tulla kynnyskysymys. Hieno uusi bändi. Kertakaikkiaan.

Written by mirosol

April 28th, 2012 at 11:02 pm

Posted in Levyarviot

Tagged with , ,