Author: mirosol (Page 3 of 5)

Arviot: The Splits – Ghosts / Crazy for You 7” (2011)

31/10/2011 / mirosol

The Splits – Ghost / Crazy for you 7” (Airiston Punk-Levyt 2011) Ei nyt vi**u oikeesti! Ei tämä ole mitenkään reilua. Miten tämä Airiston Punk-Levyt nyt sitten onkin sellainen lafka, jolla on ainakin kaksi täysin eri persoonallisuutta? Julkaisut on Kakkista (R.I.P.) ja Maakuntaradiota toisella puolella ja toiselle päätyy näitä Moderneja Elämiä ja Nyt tuoreimpana tämä The Splits-sinkku. Kaksi viimeksi mainittua kun eivät ainakaan minun korvissani juuri punkista tiedä, vaan ollaan jossain nyky-garagen aalloilla. Mahtaakohan nyt sitten olla kyseessä joku kuudes aalto garagerockia menossa. En nyt jaksa aloittaa tunnin monologia omasta käsityksestäni siitä miten nuo aallot menevät, mutta reilua tämä ei vieläkään ole. Suorastaan ärsyttävää. Kun kerrankin saa käsiinsä jotain sellaista, jossa kuuluu Jay Reatard oxipameissa The Cub taustaorkesterinaan, niin tätä saa vain kahden biisin verran.

A-puolen “Ghosts” on kerrassaan maukas. Nykivä biitti pyörittää ilmavaa ja kaunista kappeletta eteenpäin kuin vierivä tiiliskivi mukulakivitettyä rinnettä. Säkeistö tuntuu jo itsessään kertosäkeeltä ja todellisen kertsin noustessa leukani tipahti pari senttiä alemmaksi. Kakkospuolen “Crazy About You” jää hiuksenhienosti jälkeen “Ghosts”ista, mutta pitää silti tukevasti kuristuotteensa hengen loppumiseen asti. Purkkapoppimaisuutta kun tällä on mukavasti avauspuolta enemmän.

Nälkä jäi, eikä useakaan kuuntelukerta oikein auta. Lisää olisi saatava. Tuotanto on viileydellään lähes nerokasta, eikä räkää, saati kolinaa olla unohdettu kyydistä. Raakaa ja luonnollisen kuuloista autotallirokkia. Aaah. Siitä onkin aikaa, kun täällä meillä suomessa on tälläistä tehty. Mistään mitään tietämättä veikkailisin, että helsinkiläisnelikon levylautasilla on on nähty ainakin Clorox Girlssiä, The Delmonasia, Manikinssia ja Fifi & The Mach 3:sta. The Reatardsista tai Ramoneksista nyt puhumattakaan. Temmot pysyvät hieman keskitemmon alapuolella ja tähän kun lisätään lähes emoilutyyppiset (tämä on sitten hyvällä sanottu), taatusti päähän jäävät melodiat, niin kuuntelu on kerrassaan mukavaa. Kuudennen kuuntelukerran jälkeen löytyy kyllä jotain negatiivistakin sanottavaa – Sanalipuke olisi ollut kiva. Sitä koukuttuu kaikkeen muuhun niin voimakkaasti, ettei pysty, tai ehkei edes halua keskittyä tekstiin. Josko nämäkin aukeaisivat vielä kunnolla muutaman lisäkuuntelun tukemana. Ja isoreikäinen sen pitäisi olla, kun kerran singlestä kyse! Jossain arviossa olen saattanut sanoa jostain bändistä, että olisi kivaa kuulla mihin bändi kehittyy. Tämän ei tarvi kehittyä enää mihinkään. Mutta tehkää nyt jerranjestas lisää.

Arviot: 1981 – Decay 7” (2011)

24/10/2011 / mirosol

1981 – Decay 7″ (Kämäset levyt 2011) Tässä on yhtye ja levy, jotka saavat kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä lähestulkoon poikkeuksetta. Joskus käy niin, että hyvää musiikkia puhkeaa omasta kotikylästä. Voihan niin käydä useinkin. En haluaisi kehua liikaa, koska levy tämäkin on muiden joukossa.

Anarkopunk oli jostain syystä jäänyt omalta osaltani hieman pimentoon ja siksi ojennankin mielessäni 1981:lle genren julkistamispalkinnon. Jotkut ovat kritisoineet yhtyettä siitä, että sen kaikki hyvät kikat on kopioitu suoraan vanhoilta brittibändeiltä kuten The Mob ja Zounds, mutta koska kyseiset yhtyeet olivat itselleni vielä vieraita kun tutustuin 1981:n, ei tuollainen voinut minua häiritä. Päinvastoin, se sai minut kiinnostumaan kokonaan uudesta musiikkityylistä.

Käsittääkseni anarkopunkin perusajatus on tehdä hyvää ja koukuttavaa pop-musiikkia anarkistisilla sanoituksilla. Ja onhan niitä sitten räkäisempiä ja punkimpiakin bändejä, mutta 1981 kuuluu ainakin tällä levyllä siihen heleän kirkkaaseen osastoon, joka ei siis kuulosta punkilta juuri lainkaan, mikä on tässä tapauksessa hyvä asia. Sanoitukset – vaikka musiikki onkin ainakin itselleni voimaannuttavaa ja mielialaa kohottavaa – käsittelevät pettymystä maailmaan (tai ehkä paremminkin ihmiseen) ja muutoksen mahdollisuuteen. Eihän tuollainen pessimismi ole kovin rakentavaa, mutta nyt ei olekaan tarkoitus rakentaa, vaan hajottaa vanhoja, haitallisia toimintamalleja ja ajatusrakenteita, jotta niiden tilalle voisi kasvaa jotain uutta ja luonnollisempaa.

Arviot: Armless Children – 5 Track ep 7” (2011)

17/10/2011 / mirosol

Armless Children – 5 Track 7” ep (Raakanaama) Nyt tulvi olohuoneen täydeltä tylyäkin tylympää meteliä. Kädettömien lasten ep on onnituneesti velkaa Doomille, mutta tiukkuudessa jäädään kuitenkin hienoisesti Kylmän Sodan jalkoihin. Eli d-biitillä mennään ja kovaa. Meno pysyy hurjasta vauhdistaan huolimatta kasassa mallikkaasti. Olen tainnut ollut liian pitkään selvinpäin, sillä kaahausten rakenteet jäävät enemmän tai vähemmän hämärän peittoon. Tällä osa-alueella väitän vaikutteen tulevan ennemmin Cloak/Daggerin ja Black Flagin suunnasta kuin mistään muualta. Ahdistavaa kuvastoa tarjoava kansitaide sopii levyn kääreeksi kuin nyrkki silmään. Tekstipuoli on epämukavasti linjassa taideiden kanssa. Epämukavasti siis siinä mielessä, että ahdistavuutta löydetään lajityypillisistä paikoista, kuten kuolemasta ja sodista. Tavallaan tuo sovitusten rikkonaisuus tuo tiettyä raikkautta ja omaa otetta biiseihin, jotka peruskaavaa noudattaen olisivat hyvinkin konformistisia, perinteisen d-jylläyksen jälkeläisiä. Pyörää ei siis ole keksitty uudestaan, mutta näihin puurattaisiin on kuitenkin lisätty kuuden tuuman rautanaulat – tarkoituksena mitä ilmeisimmin tehdä hippien uimapatjoista selvää jälkeä. Tässä jalossa tehtävässä urheasti onnistuen.

Soundimaailma on tutun oloinen ylisärötettyine kielisoittimineen ja tiukkaan pakattuine kompressioineen. Dynamiikkaa tai nyansseja kannattaakin mennä kaivelemaan ihan muiden orkesterien teoksilta. Kyseessä on hyvinkin varteenotettava trio modernin d-tahkonnan alalle. Ja nimenomaan modernin.

Arviot: Jukka Kiesi – Kaupungista kaupunkiin 7” ep (2011)

07/10/2011 / mirosol

Jukka Kiesi – Kaupungista kaupunkiin 7” ep (Airiston Punk-Levyt 2011) Herra Kiesi ansaitsi korkean paikkansa nykymusiikissa esikois-ep:n turvin, jonka tunnelmat kuljettivat tyhjätaskun kävelemään rantakartanoiden tyhjille pihoille kadonnutta maalaisjärkeä ja rakkautta kaivaten. Tämä tietysti nosti odotukset hyvin korkealle uuden tuotannon osalta. Äskettäin käsiini päätynyt Kaupungista kaupunkiin herättää mukavan rauhallisia tunteita ollen samalla kuitenkin edeltäjäänsä huomattavasti filosofisempi teos. Taustalla velloo edelleen kritiikki nyky-yhteiskunnan järjettömyyttä kohtaan vaikka rakkauden tunnetta kaivataan haikeasti edelleen. Kiesi ei enää lyö ihmisen tyhmyyttä suoraan kuulijan korville sanomalla asioita niin kuin ne ovat, vaan jättää runollisen tyynesti nämä johtopäätökset kuulijalle itselleen. Kappaleiden sävellykset itsessään ovat kasvaneet vain vähän. Pop-sovitukset selkeiden sointukulkujen kanssa ovat Kiesin suunnaton vahvuus. Neljään biisiin mahtuu suuria tunteita ja arkipäiväisiä oivalluksia, joista jokainen kävelee autuaan tietämättömänä ohi päivittäin. Uskallanpa veikata, että Kiesin teoksilla voi vielä olla suunnaton vaikutus yhteiskuntaamme. Tämä vaatii sen, että mies hyväksytään merkittävänä pop-musiikintekijänä muuallakin kuin punk-piireissä. Tämän viimeisimmän ep:n myötä en kuitenkaan voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että oikeisiin käsiin päätyessään Kiesille ilmaantuu vientiä naistenlehtien sivuille. Ajatelkaapa nyt. Musiikki teksteineen on selvästi sitä tavaraa, joka saa varauksettomat viisi tähteä esimerkiksi MeNaiset-lehden arvioissa. Tätä kautta on siis, ainakin minun mielestäni, mahdollista päästä esittämään Herra Kiesin näkemyksiä vallitsevasta maailmastamme myös sinne täysin tavallisten työssäkävijöiden arkeen. Ja mihin se sitten johtaakaan, kun ne 10 000 sairaanhoitajaa, toimistosihteeriä, osastonhoitajaa, lakinaista, sihteerikköä, kassaneitiä ja pysäköinninvalvojaa huomaa ymmärtävänsä mikä maailmassamme todella on vikana? Se se vasta anarkiaa olisikin. Toivotaan parasta ja toivotaan myös sitä, ettei erittäin mallikkaasti alkanut Jukka Kiesi-saaga lopu vielä pitkään aikaan. Takaraivoni aistii kulman takana vuoden 2017, jolloin julkaistaan Jukan “Parhaat” kokoelma 20 000 kappaleen painoksena – sisältäen parhaat palat Kiesin yhdeltätoista seiskatuumaiselta ja kolmelta maxilta. Oli miten oli, Jukka Kiesi on parasta kotimaista miesjakitara/singersongwriter-tavaraa mitä tänä päivänä on tarjolla.

Keikkaraportit: Hasse’s Pub 23.9.2011 – Death Toll 80K, Throat, Saarnaus & Hisko Detria

30/09/2011 / mirosol

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tai ei ollut. Ihan tavallinen syysperjantai. Jos siis ihan tarkkoja ollaan. Flunssailusta parantuneena, ja viikon jo töissä olleena olin valmis uusiin seikkailuihin. Baariprojektin tukikeikka ja vieläpä niinkin villissä sijainnissa, kuin Hasse’s Pubissa. Neljä entuudestaan vähemmän tuttua orkesteria. Soitot mainonnan mukaan hyvissä ajoin ja kaikki muutenkin kohdillaan. Saavuin ovelle lunastamaan pääsylippuni, pienten levydiilausten jälkeen, juuri muutamaa minuuttia yli kahdeksan. Saarnaus oli jo paikalla, jota en jostain syystä pysty kutsumaan lavaksi. Varmaan siksi, että lavarakennelma Hassessa muistuttaa hieman edesmennyttä TVO:ta (R.I.P.) – Tosin tämä on huomattavasti korkeampi huone, eikä esiintymisalustan edessä ollut muuta estettä kuin miksauspöytä. Tanssilattiaa tässä pubissa ei muuten ole lainkaan.. Olin käynyt etukäteen Saarnauksen Bandcamp-sivustolla vakoilemassa musiikkia. Odotukset jäivät näiden ensimmäisten demojen kuuntelun jäljiltä varsin maltillisiksi. Yllätys olikin hyvin positiivinen yllätys näin heti alkuun. Riehakasta ja sanomarikasta suomi-hardcorepunkkiahan sieltä tuli oikein olan takaa. Sanoituspuolella homma toimi vielä vikkelämmin kuin itse musiikki. “Jutta Urpilainen – Mä luulin, että sä olet vasemmistolainen” ja “Minä pelkään politiikkaa” olivat kerrassaan raikkaita fraaseja tämän kolmihenkisen ryhmän takoessa menemään. Oluttakin sai tiskiltä. Saarnaus oli sen verran mukavaa kuultavaa anti-homofobioineen päivineen, että mieluusti näkisin orkesterin vielä joskus toistamiseenkin. Heissä siis yhdistyy sopivan itseironinen huumori ja railakas punk-asenne. Pakko sanoa pojille, että Kiitos. Mutta varoituksen sanana suosittelen kuitenkin olemaan varovainen sen ekan demon kanssa. Se kun ei antanut ihan samanlaista kuvaa bändistä kuin tämä keikka.

Kellon lähestyessä yhdeksää areenalle siirtyivät Death Toll 80K. Nopean checkin jälkeen lähti ilmoille ehkä tarkin grindi, mitä olen aikoihin ollut todistamassa. Sanoinkin siinä jollekkin, että tuo on nyt se syy miksi transistorivahvistimia on olemassa. Jos Death Toll 80K:n kitaristi soittelisi jollain muhevasoundisella putkinupilla, niin puolet soinnuista eivät ikinä ehtisi vahvistimesta ulos asti. En ole kovin suuri grindin ja/tai metalcoren ystävä, joten katselin tarkkuudesta hämmästyneenä keikasta varmaan puolet. Loppuajan keskittyen olennaiseen. Eli tuttujen kanssa höpisemiseen ja keppanan epätoivoiseen hävittämiseen maailmasta.

Osittain Death Tollin lisäksi pääesintyjän virkaa hoiteli paikallinen Throat. Olin alusta lähtien kiinnostunut musiikista, sillä tämä vajaan kymmenen vuotta vanha genre nimeltä noise-rock oli nostanut kiinnostustani jo aiemmin tänä vuonna. Aivan muiden orkesterien myötä. Eli siis asennoiduin esitykseen “jos se on noise-rockia, niin se ei voi olla p*skaa” -asenteella. Olin siis jotenkin onnistunut välttämään koko Throatin aikaisemmin. Eikä siinä mitään. Hyvältähän se kuulosti. Tarkkaa soittoa, mielenkiintoisia sovitusratkaisuja, eikä tosiaan ihan mitään peruspullaa. Henkilökohtaisesti turhan raastava, vähän ehkä jopa deathmetalmainen laulu oli ainoa negatiivinen sanottava tästä ryhmästä.

Viimeiseksi oli usutettu Hisko Detria. Sopiva sijainti illan kulussa. Hieman oli jäänyt tämäkin mysteeriksi, että mistä on kysymys. Esiintymisalueelle kapusivat lauma tuttuja naamoja – sekä oikeasta elämästä ja foorumilta. Onko siis tosiaan niin, etten tiennyt keitä Hisko Detriassa soittaa? No oli. Ei vaan ollut tullut puheeksi kenenkään kanssa. Sanoivat mainoksissa, että KrautRockia. Tästä pääsenkin hienoiseen anekdoottiin. Keikalla pyöri eräs herrasmies, joka olilähtöisin hampurista. Tulin maininneeksi hänelle, että nämä nyt vetävät krauttia. Mies oli aivan ymmällään. “Vai että väittävät ne tätä saksalaiseksi 70-lukulaiseksi perusrokiksi?” Ilmeisesti saksassa Krautrock ei tarkoita ihan samaa kuin täällä meillä. No. Joka tapauksessa Hisko Detria yllätti myös positiivisesti. Pitkiä, yli kymmenen minuutin junttauksia enemmänkin 70-lukulaisesti Circlen tyyliin (Black Sabbathin kautta..), kuin minkään mosterprogen jalanjäljissä kulkien.

Sitten se olikin jo aika yrittää tuhota viimeisetkin oluet ja siirtyä kotiin nukkumaan. Mikä ei osoittautunut huonoksi valinnaksi. Olisin nimittäin saattanut olla vähän luvattoman huonoa jatkoseuraa. Tuli nähtyä ja koettua vähän uutta, mikä on toisinaan harvinaisen tervetullutta. Kiitokset vielä minun puolestani bändeille ja järjestäjille. Mukava ilta. Voisihan tälläisen joskus kestää vielä uudestaankin.

Arviot: The Reality Show – A Candle In Hell 7” ep (2011)

25/09/2011 / mirosol

The Reality Show – A Candle In Hell 7” (RR, Raakanaama, Psychedelica 2011) Uudehkon turkulaisbändin debyyttiseiska on mahtava koulukirjaesimerkki uuden äänimaailman luomisesta hardcoren puitteissa. Olen kuulevinani Black Widown kaltaista kannabishuuruista riffittelyä sekoitettuna Man Is The Bastardin power-violenceen ja Convergen matikkaheviin. Kaikista osasista on koottu kasaan ne parhaat ominaisuudet, kuten stonerin suuruudenhulluus. Matikkahevistä on tarttunut mukaan teknisen oloiset ja äärimmäistä tarkkuutta vaativat ohi 4/4 beatin lyövät iskennät. Laulu on taas puhtainta power-violencea heti sen jälkeen kun kulutin E.B.S.:n splittiälpeen loppuun viime vuosituhannen puolella. Neljään biisiin mahtuu riittävästi asiaa ja koukkuja. Täyspitkä, no ainakin yli 28 minuuttinen, saattaisi tuoda jouluisen tunnelman ruoansulatusjärjestelmälle. Tästä syystä tuo neljä rallia on juuri sopiva näyte yhtyeen taidoista.

Kokoonpano junttaa teknisen vimmatusti lopputuloksenaan tuoretta, mutta silti tutun oloista hardcorea. Levyn olemassaolo on täysin oikeutettu ja uskallan veikata bändille hyvinkin nousujohteista tulevaisuutta. Kun kerran soitto, huuto, sovitukset, sävellykset ja asenne on enemmän kuin kohdallaan, on tästä harvinaisen hyvä lähteä raivaamaan tietä vähintäänkin teknis-metallisemman harkon kulttiorkesteriksi.

Kansitaiteen mystiset kuvastot eivät oikein allekirjoittaneelle avaudu. Se tosin saattaa kertoa enemmän minusta kuin itse teoksesta, mutta CHRZUn piirrokset ovat yhtä kaikki sen verran maukkaita, että merkityksiä on mukavan ahdistavaa yrittää löytää enemmänkin.

Kerrassaan napakka paketti modernia, raakaa hardcorea paketoituna komeisiin, mustavalkoisiin kansiin.

Keikkaraportit: Klubi 16.9.2011 – M.O.T.O. (US), Kakka-Hätä 77

19/09/2011 / mirosol

Moottorisahamurhaajakaan ei olisi jättänyt tätä keikkaa väliin.

Nyt oli sellainen ilta tiedossa, ettei järjen hiventäkään mailla eikä halmeilla. Olin kuumeillut jo pidemmän aikaa, mutta totesin hyvissä ajoin muutamille tutuille, että tämä ei tule jäämään väliin vaikka joutuisin konttaamaan paikalle pyörätuolissa pää sidottuna ideaalisiteellä reiteen. Kotimaisen ja ulkomaisen punkrockin totaalista kermaa tarjolla. Harvinaisen kova kattaus siis. Ainakin minun sumeilla silmilläni toljotettuna. Semi-suolakas lipun hintakaan ei saanut minua perääntymään. Saavuin orkesteritoverini kanssa paikalle hyvissä ajoin rupattelemaan tuttujen ja vähemmän tuttujen ihmisten kanssa. Herra Caporinon kanssa tuli myös vaihdettua pari sanaa, samalla kun päivitin vasta neljä vuotta palvelleen M.O.T.O. t-paitani uudempaan painokseen. Samalla haaviin tietysti eksyi kohtuullinen läjä bändin cd-ärriä. Väkeä oli alusta alkaen aika mukavasti paikalla. Klubin pienempi puoli vetää kyllä aika paljon ihmisiä. En lähde arvailemaan määriä, mutta sopiva olkoon riittävän pätevä sana. Dj:t Garbageman ja Roboto pyörittelivät alkuillan ja bändien välin äärimmäisen hyvää paskaa, kuten herroilla on tapana. Mekaaniset Kakut levylautasella oli hienoa kuultavaa. Näitä vanhoja erikoisuuksia kun nykyään kuulee harvakseltaan. Laadukasta musiikkia kaikki. Arvailin keikkojen alkavan hyvissä ajoin, enkä ollut tällä kertaa edes kovin väärässä.

Kakka-Hätä 77

Lavalle nousi varttia vaille yksitoista mukavan nuosuhumalan oloinen Kakka-Hätä 77, jonka keikkakuntoa en ole ainakaan ihan selvinpäin päässyt tarkastelemaan hyvin pitkään aikaan. Taitaa melkein vuoden päivät olla edellisestä. Yhtä kaikki. Rullaahan se. Hittiä hitin perään – tällä kertaa pääsin kuulemaan livenä myös oman suosikkini, Tornionmäki – Vaasankatu all night long, jota en siis aiemmin ollut päässyt kokemaan. Setti rullasi mukavalla temmolla ja jengiä oli lavan edustalla siinä määrin, ettei kunnon joraussessioilta oikein päässyt välttymään. Paitsi tietysti sitkeän flunssan nakertama minä. Kakkis pitää kyllä homman hyvin kasassa aina. Ja kyllä. Punkrockiahan tämä on, aina vaan.

“Väliajalla” jatkoin intensiivistä kahvin ryystämistä, mikä ei välttämättä ole se paras kaljan korvike. Sitä kun ihminen käy aika säikyksi sen viidennen putkeen juodun kupin kohdalla. Sellaisen huomautuksen kuulin sivukorvalla, että pääesiintyjää oli edellisiltana tampereelle saapunut katsomaan suunnilleen 15 henkeä. Hävetkää tamperelaiset!

Paul Caporino, aka M.O.T.O.

Lavalla alkoi taas tapahtua. Värivalojen lämmitämiksi nousi Masters Of The Obvious, jonka kokoonpano oli etukäteen mitään tietämättömälle melko yllättävä. Miehistössä oli tällä kertaa nimittäin tasan kaksi henkilöä. Paul Caporino (tietenkin) ja rummuissa God Given Ass:istäkin tuttu Niila. Ajatus ns. duo-keikasta ei alkuun nostanut odotuksia. Päin vastoin. Koin olevani ehkä jopa hieman pettynyt. Ensimmäinen biisi kuitenkin muutti mielen hyvinkin nopeasti. Viimeistään “Breaking up is the hardest thing” mursi loputkin jäät. Tulin jo paikalla sanoneeksi, että tuo ei onnistu ihan joka jätkältä. Saada nyt toimivaa dynamiikkaa ja yleensäkkin toimiva bändikeikka kahdella miehellä – joista toinen vielä lainattu “paikallinen”. Uskotteko jos sanon, että keikka oli minulle henkisesti aika paha paikka? Kun “Choking on your insides” lävähti ilmoille, lähdin matkalle mieleni lähihistoriaan viimeisen kuuden-seitsemän vuoden ajalta. Paljon hyviä ja huonojakin muistoja tulvi sumuiseen mieleeni. Kuulin koko bändiä ensimmäisen kerran erään henkilön hehkutusten jälkimainingeissa varmaan ’04. Kun “I hate my fucking job” oli tullut jäädäkseen, M.O.T.O.a soitettiin jatkuvasti ja kaikissa bileissä. Oli kesä tai talvi, vodkatonic-lauantai tai vissysunnuntai, M.O.T.O. soi aina. Bändi oli monta vuotta suurena osana elämää. Samanlaista pitkäkestoista vaikutusta on saatu vain muutamalta bändiltä, mainittakoon tälläistä tässä nyt vaikka The Lillingtons. Muistan elävästi myös sen ’07 kevään, joilloin turusta ja helsingistä lähdettiin laivoin ja lentokonein tukholmaan M.O.T.O.a katsomaan. Suomi ei silloin jostain syystä päätynyt bändin keikkakalenteriin. Paikalla pienessä tukholmalaispubissa oli varmaan 35 turkulaista ja helsinkiläistä – ja ruotsalaisia suunnilleen 15. Tällä keikalla miehistössä taisi olla jotain saksalaisvahvistuksia. Triolla mentiin silloin. Kuten silloinkin, nyt bändi veteli pelkkiä hittejä. Jos tätä nyt oikein tarkemmin ajattelee, niin eihän koko tuotannossa juuri muuta ole tarjollakaan. Keikalla kuultiin kaikki pakolliset, mukaanlukien “Gonna get drunk tonight”, “Chicks can tell”, “I hate my fucking job” ja “2-4-6-8 Rock n Roll” vieläpä pariin kertaan. Ihan kuriositeettina mainittakoon, että The Heartburns soitti joskus vuonna kynsileikkuri coverina tuota “I hate my fucking job”ia. Mahtava keikkahan tämä oli. Caporinon huhuttiin vetäneen samana päivänä akustisen soolokeikan jossain bileissä, äänittäneen seiskan ja saattoipa mies olla menossa vielä johonkin jatkoillekkin soittamaan. Caporino olkoon monessa asiassa esimerkkinä omistautuneesta punkrockmuusikosta. Keikkojen pituudessa en tosin suosittele ottamaan mallia. Klubin keikalla oli mittaa “vain” rontti puolitoista tuntia. Enkä samojen biisien uudelleen soittamisesta.

Ensimmäisen encoren alkutahdeilla jouduin luovuttamaan. Patterit olivat huutaneet punaista jo muutaman tunnin. Kun lähdin laskeutumaan portaita poispäin, lavalle jäi melko erikoislaatuinen Kiss-coveri paikallisvärin sävyttämänä. Omaan sänkyyn pitkille yöunille. Nähdään huomenna, mikäli tästä miehestä on sen verran jäljellä, että pääsen sängystä ylös.

Arviot: Cassie – Something You Always Wanted To Hear CD-ep (2011)

12/09/2011 / mirosol

Cassie – Something You Always Wanted To Hear CD-ep (2011) Alussa oli vain taustahälyä keskeltä myrskyä. Hiljaisuuttakin kauniimpia ääniä. Kaikkihan tuntevat sanonnan, jonka mukaan myrskyn silmässä on tyyntä. Fyysikan mukaan tämä pitää paikkaansa. Listatut tavoitteet toteutuvat suurelta osin Cassien ensi-ep:llä. Sunnuntai-iltapäivä. Se jolloin iän patinoiman, hienoisesti vääristämän ikkunalasin läpi lämmittävä aurinko tekee pitsipäiväpeitteestä rauhallisen paikan. Merisää on se jota odottaa seuraavaksi. Sydämeni taitaa olla liian jäinen. Sen täytyy olla jää-9:n kiteyttämä. Vaikken tunne mitään erityisen massiivista, on Cassie tallentanut hyvin nuoresta iästään huolimatta nerokkaita temppuja kolmeen demonkaltaiseen indie-helmeen. Vertailukohtia hakiessani mennään Mercury Revin ja Magenta Skycoden rauhallisempien teosten välimaastossa. Kuitenkin pysyen liiasta kokeellisuudesta turvallisen välimatkan päässä. Cassie ei ole helppo tapaus ainakaan minulle. Pidän suunnattomasti siitä, mikä tällä ep:llä on toimivaa ja onnistunutta. Soitto ja laulu kulkevat omaa vankkumatonta polkuansa. Sävellykset ja tippuvien lehtien lailla leijailevat kitarasovitukset ovat parasta antia. Kitaravalleista kuulen mielessäni sen, mitä niiden kanssa on mahdollisesti haettu. Muuten niin mainiosti onnistunut dynamikkaa jää vaille kaikkea munaa näiden vallien noustessa. Hieman ylisilotellun yleissoundin lisäksi tekstipuoli ei tarjoa minun jäiseen sydämeeni lämmikettä sen enempää kuin yksi lämpökynttilä tarjoaa kuumuutta kuudensadan neliön kartanolle.

Älkää nyt käsittäkö väärin. Cassie on onnistunut hyvin ensiteoksellaan. “Any Port in the Storm” on ehkä parhaita rakkausindiebiisijä sitten Grandaddyn potkiessa arvioijaanne munille vuosituhannen vaihteessa. “Red” maalailee mukavasti sitä sunnuntaita, tyylikkäiden kosketinmattojensa avulla, mistä mainitsin jo aiemmin. Jos tämä minä päästettäisiin seuraavalla teoksella teoreettiselle tuottajan kangastuolille, olisi lopputulos soundillisesti raaempi (vertaukseksi vaikkapa Albinin äänittämät Silkwormin levyt) ja yleisesti kylmempi, epäinhimillisempi (niinkuin Kraftwerkin tai Human Leaguen ekat).

Yhteenvetona Cassie on orkesteri jonka ei toivo katovan mihinkään, vaan kehittyvän seuraavan muutaman vuoden aikana indiemaailmassa huomattavaksi tekijäksi. Tästä on hyvä aloittaa, vaikkei ensiteoksen liiaksi sliipattu yleiskuva arvioijaanne suurta vaikutusta tehnytkään.

Kolumni: Päivä ja yö.

05/09/2011 / mirosol

Tässä lähiaikoina olen erehtynyt seuraamaan uutisia. Tai no. Seuraamaan on ehkä huono sana kuvaamaan sitä, että pizzannoutoreissulla pizzerian nurkassa huusi 12 tuumainen televisio Ylen uutisia. Siihen on olemassa tiettyjä syitä, miksi jätin koko television pois suunnilleen neljä vuotta sitten. Otti muutaman kuukauden, että kadunvarsimainonta alkoi ärsyttämään. Kotiin kun ei enää satanut “kaupallisia tiedotteida” mistään. AdBlock plus on muuten verkkoselaimen lisäosa, jota ilman en enää pärjää. Ja “Ei mainoksia” -teksti postiluukun yläpuolella on myös pakollinen. Tällä tavoin ihminen jää lähes kokonaan irti mainonnasta. Kukaan ei kerro sinulle, miksi joku hiustenpesuaine olisi toista parempaa. Valinta, jopa alitajuinen sellainen, palaa ajan myötä ihmiselle takaisin. Se on harvinaisen vapauttavaa. No. Jouduin siis todellisuuden uhriksi. Tehtaita suljetaan, ja sosiaaliset seuraukset ovat täysin suhteettomat. Kokonaisia kaupunkeja jää kuoliaaksi kun markkinatalous pyyhkäisee yli paineaallon tapaan. Sitten teen päivän toisen virheen. Koska tämän kaltaiset uutiset tuppaavat ahdistamaan ja muistuttamaan omasta voimattomuudesta, jätin vain toisen korvani auki uutisille. Pöydällä lojui iltapäivälehti. Tunnustan. En ole koskaan ostanut tälläistä julkaisua. En ikinä. Ja tuskin tulen koskaan ostamaankaan. Tätä alibin ja seitsemänpäivään toimituksellista äpärälasta selatessa tuli eteen paljastunut korruptiorinki suuren kauppaketjun omistajaeduista. Siis käytännössä kaikki on halvempaa poliitikoille ja muille, jotka päättävät ketjua koskevista yhteiskunnallisista asioista. Samassa tuo televisio kertoi, että kilpailuvirasto on aloittamassa tutkinnan koskien kahden suuren kauppaketjun mahdollista kartellia ja väärinkäytöksiä. Mieli kirkastui vähän. Ehkä jotain oikeudenmukaisuutta on kuitenkin olemassa nyky-yhteiskunnassa.

Seuraavana päivänä lähdimme työporukan kanssa puolen päivän nurkilla lounaalle. En muista enää mistä syystä tai minkä aasinsillan kautta tämä korruptioaihe tuli keskusteluumme, mutta totesin, että onneksi kilpailuvirasto ei ole täysin hampaaton instanssi. Työtoverini totesi heti perään, että “Eikö?”, “Jos noille kahdelle kauppaketjulle langetetaan mitä tahansa tuomioita, vaikka miljoonien sakkoja, niin luuletko, että se ei siirry suoraan kuluttajahintoihin?”. Lähes järkyttyneenä jouduin toteamaan, että tämähän on hyvinkin totta. Todellisuuden shokki. Jo toista päivää. Mieleeni palautui edellisviikolla lukemani artikkeli, jossa todettiin suomalaisen päivittäistavarakaupan katteen olevan maailman suurimpia. Ja pohjoismaiden suurin melko näppärällä 52% katteella. Eli käytännössä ostamasi kahden euron leipä maksaa kauppiaalle suunnilleen 98 senttiä. Samalla muistin vielä vanhemman asian. Eräs, olkoonkin nyt tässä nimeltä mainitsematon poliitikko selvitti, että koska helsingissä asuntojen vuokrat ovat nousseet suhteettomiksi, on aiheellista nostaa kaupungin tonttien vuokria – siis oikeasti. Ministeristason ihminen kuvittelee todella, että tonttivuokrien nostaminen on pelkäntään vuokra-asuntojen omistajilta pois? Suoraan kuluttajahintoihin.

Näin tämä meidän amerikkalaistunut sosiaalidemokratia sitten toimii. Osakeyhtiö on aina paremmassa asemassa kuin yksikään tavallinen kansalainen. Sääli sinänsä, että meistä jokaisen täytyy asua jossain ja jokaisen täytyy syödä. Tämä nyt painoi mieltäni, niin purin sen teille. En ole kovin poliittinen ihminen. Kannatan kyllä koko ihmiskunnan älyllistä kehittymistä. Tämä siis tarkoittaa minun katsomuksellani sitä, että muiden polkeminen (käytännössä koko peliteoria), korruptio ja kohtuuton ahneus häviää seuraavan vuosituhannen aikana. Toivotaan niin.

Mennäänpäs sitten asioissa eteenpäin ja tähän minun itseni valitsemaan todellisuuteen.

DIYTurku.net syntyi tämän vuoden keväällä vahingossa. Baariprojektin aktiivi ja ystäväni Paavo pyysi apua webbisuivuasioissa. Baariprojektin sisällä oltiin haaveiltu omasta foorumista, jossa keikkoja ja muita tapahtumia olisi helppo suunnitella. Ja samalla järjestää lipunmyyntivuorot, kuka ajaa mitäkin tavaroita mihinkin ja niin edelleen. Innostuin tietysti. Kyllä yksi nörtti nyt toimivan keskutelualueen saa aikaiseksi. Ehdotin sivumennen, että “mitäs jos laitetaan osa alueista julkisiksi, että muutkin kuin baariprojektilaiset voivat käyttää foorumia?”. Näin tehtiin ja kesäkuun alkupuolella sivusto oli kasvanut suunnilleen nykyiseen mittaansa. Alunperin ei siis oltu suunniteltu Zineä tai Galleriaa. Ne nyt vain jotenkin tulivat siihen. Voin joskus vielä tarinoida sivuston synnystä lisääkin, mutta…

Haaveilen ennemmin lähitulevaisuudesta. Elokuusta lähtien Zinellä on ollut käytössä uusi julkaisurytmi. Uusia artikkeleita kuten levyarvioita, kolumneja, keikka- ja tapahtumaraportteja, haastatteluja ja muita julkaistaan mahdollisuuksien mukaan joka maanantai ja perjantai. Isompien tilaisuuksien kohdalla normaalista aikataulusta voidaan poiketa, kuten nyt viikolla 35 tehtiin PunkFutiksen osalta. Haaveilen tässä hissukseen muutamasta lisäkirjoittajasta, sillä nykyinen neljä on todella vähän tähän julkaisutahtiin verraten. Haaveilen tässä siitä, että julkaisuja tyrkytettäisiin arvioitavaksi sen sijaan, että kirjoittajat käyvät levykaupassa tai distroissa hakemassa rahalla omansa ja kirjoittavat niistä. Haaveilen siitä, että noita arviokappaleita saataisiin aina kaksi, joista toinen menisi arvioijalle ja toinen DIYTurku-arkistoon. Haaveilen siis perustavani DIYTurku-arkiston julkaisuista MRR:n tapaan. Haaveilen, että arkistoa kertyisi joskus niin paljon, että voisimme pitää omaa podcast-tyylistä radio-ohjelmaa vaikkapa kuukausittain. Kovat on siis haaveet. Sivuston hyödyllisyydestä sen sijaan olen vakuuttunut jo nyt. Toistasataa käyttäjää foorumilla – näistä kolmisenkymmentä aktiivisempia, eikä kävijätilastotkaan kovin huonoilta näytä. Lupaan kirjoittaa vuoden kuluttua uudestaan tästä aiheesta. Katsotaan sitten onko haaveilleni tapahtunut mitään. Kappas. Tärkein unohtui. Haaveilen tietysti kunnolla hoidetusta baarista, jossa nykyisen baariprojektin henkilöt järjestävät hyviä keikkoja ja tiskiltä saa oluen lisäksi myös kunnollista kahvia.

Eli siis! Lähettäkää meille julkaisujanne. Kaikki arvioidaan ja arviot julkaistaan. Mielellään kaksi kappaletta, jotta arkistointi voi alkaa!

Uudet kirjoittajat ovat myös enemmän kuin tervetulleita.

Nämä kaksi viimeistä asiaa saatte tällä hetkellä järjestykseen helpoiten, kun otatte heittäen yksityisviestillä minua foorumilla. Käyttäjänimihän on mirosol.

Haastattelut: Mirko Metsola – Kakkis, Dwyers ja Maakuntaradio.

02/09/2011 / mirosol

Toimituksen haastattelussa Mirko Metsola, monen bändin- ja paikallisen skenen monitoimimies.

Mies itse The Dwyersin kanssa S-Osiksella - Kuva: Jussi Jänis

Info:
Nykyiset bändit: Kakka-Hätä 77, The Dwyers, Maakuntaradio
Edesmenneet bändit: Lempikaakao, They Stole a Million, Kalle Ahti & Falcon Crest (Urut)
Soittimet: Bändistä riippuen rummut tai kitara. Laulu myös arsenaalissa.
Muut harrasteet: Airiston Punk-Levyt lafkan pyörittäminen Herra Alhon Kanssa. Punttisali. FC Inter ja TuTo
Vaimo: On
Lemmikit: 3 kissaa – Thelma, Louise ja Mini

Mistä kaikki lähti? Oliko Lempikaakao se ensimmäinen?

Oli joo. Runosmäen aikoja tuo. Samassa talossa asuvan kaverini Laiskan kanssa tilailtiin nändien demoja, keikkoja yms. ympäri maata ja jossain vaiheessa innostuttiin oman bändin perustamisesta. Vuosi tais olla 1988 tai jotain. Silloin iski lujaa Bad Religion ja silloin uudet Suffer ja No Control.
Myöhemmin SIG ja Juliet jonesin Sydän yms. alkoivat myös kiinnostaa ja Lempikaakaolta jäi julkaisematta biisejä, joissa oli jo urut.

Oliko SIG:in älpeet omia ostoksia, vai kantoiko äiti niitä kuultavaksi?

Itse asiassa olen ostanut nuo SIG älpeet jälkeenpäin. C-kasetteina nuo minulla oli joskus aikoinaan. Mutsi ei oikein koskaan ymmärtänyt näitä musahommia.

Mihin Lempikaakao kaatui? En ehtinyt nähdä kuin yhden keikan joskus 2005. Ei siinä ainakaan mitään laadullista vikaa tuolloin ollut.

Lempikaakao lopetti vuonna ’93. Laiska meni armeijaan ja mulle tuli lähtö opiskelelmaan Vaasaan. Se oli vähän sellainen lukioajan bändi ja elämä jotenkin muuttui sen jälkeen. Mä lähdin Vaasaan ja jengiä kiinnosti vähän jo muutkin asiat, kuin hillua 3 päivää viikossa nuokkarin kellarissa. Muutamia keikkoja on toki silloin tällöin soitettu ihan fiilispohjalta.

Ymmärsin, että olet lähtöisin raisiosta? Millainen Raisio-skene oli 90-luvulla?

En ole itse asiassa Raisiosta, olen kyllä asunut siellä vuoden verran. Kyllä mun juuret on Mynämäki/Runosmäki akselilla. Runosmäessä oli 90-luvun alussa tasan 2 punkrock bändiä, Lempikaakao ja Kauhun Hirviöt. Siinä sulle skene… ja molemmissa paikoissa sai pataansa ihan ilman pyytämättä.

Onko näiden mainittujen bändien väleissä jotain projekteja, jotka olisivat jääneet täysin kesken? Olisiko niitä kannattanut viedä pidemmälle?

Saastesammal, Sointukuvio…ehkä parempi, ettei niitä viety eteenpäin. Kalle Ahti & Falcon Crest oli iskelmäpumppu, jonka kanssa taidettiin ainakin Kuparockissa tehdä lähtemätön vaikutus järjestäjiin. Oltiin niin pelti kiinni, että en erottanut mustia ja valkoisia koskettimia toisistaan.

Kaduttaako joku bänditouhuissa, vai onko kaikki mennyt aina “kuin elokuvissa”?

Ei nyt sinällään mikään kaduta. Nuorempana olisi tietenkin voinut tehdä vähän töitä sen eteen, että olisi saanut keikkoja Turun ulkopuolelta. Lempikaakaolle tarjottiin Saksasta levydiiliä mutta sekin kusahti jotenkin. Ehkä Lempikaakaon tekemättä jäänyt seiska hiukan harmittaa.

Miten They Stole a Million syntyi? Ymmärsin, että bändi kaatui siihen ettei yleisöä ikinä kiinnostanut tekemisenne?

Kuten jo aiemmin mainitsin, niin muutin sitten ’93 Vaasaan opiskelemaan ja bänditouhut jäivät loppu vuosikymmeneksi. Vasta vuonna 2000 alkoivat taas soittohommat They Stole A Millionin kanssa.
Bändiä perustamassa olivat minun lisäkseni Maakuntadiossa vaikuttavat Jami Ja Mikko. Rumpuihin “palkattiin” nykyään Lunar Outpostissa kannuttava Jussi. Innostus tuollaista Leatherface -tyylistä punkkiä kohtaan oli itsellä kova, joten sitähän sitten tekemään. Eipä tuo yleinen kiinnostuksen puute niinkään bändiä kaatanut. Ehkä siinä tuli legendaarinen ”aikansa kutakin” efekti mukaan. Mulla oli paljon Kakkis-keikkoja tuohon aikaan ja jengi oli eri vuoroissa duunissa yms.

Paras soittamasi keikka 90-luvulla?

Varmaankin eka Lempikaakao keikka Auran panimolla ’92. Soittamassa olivat hybrid Children, Deep Turtle, Kauhun hirviöt ja me. Tupa täynnä jengiä (suurin osa tuttuja tietenkin kun eka keikka). Jännitti aivan helvetisti. Tuosta keikasta jäi legenda, että lempikaakao on ainoa bändi, jonka keikan jälkeen on haissut hajuvesi Panimolla…hehee!

Ja 00-luvulla?

Minneapolis tai Boston viime vuonna. Jengiä tuli jumalauta rumpujen yli ja ohi. Välillä Teemukin lensi jengin mukana mun päälle ja taas koottiin kamat ja uutta biisiä kehiin. Helvetin hyvä meno!

Kirjoittelit aikanaan Sue:en. Mikä tekemästi haastattelu on jäänyt lähtemättömästi mieleen?

Frankie Stubbsin haastatteleminen oli kyllä helvetin hienoa.

Miten päädyit Kakkikseen? Entä Dwyerssiin?

Tää on vanha juttu mut Peitsamon keikalla Portsan pubissa perustettiin Teemun kanssa bändi. Alun perin siinä oli Minä, Teemu, Luukon Mikko ja Häiris. Jossain vaiheessa Räpelö tuli messiin ja ennen ekaa keikkaa Teemu löysi Juuson junasta Helsingin ja Turun välistä. Oli pummaamassa kaljaa ja kuuli et Juuso soittaa bassoa.

Dwyersiin päädyin, kun Doni lähti Itävaltaan rakentamaan jotain kojetta, et akselivaltiot nousis uudestaan valtaan…tai jotain. En suostunut heti alkuun tuohon pestiin, koska aattelin, että aika ei riitä. Sanoin, että kysykää jotain muuta. Anttoni ei kuitenkaan antanut periksi ja kun Millionkin oli telakalla, niin oli toisaalta mukava soittaa kitaraa jossain bändissä.

Mitä suunnitelmia Maakuntaradiolla on tulevaisuuden varalle? Ja miten se muuten syntyi? Ja miksi? Sehän on siis todella loistava bändi loistavine biiseineen…

Maakuntaradio syntyi alunperin siitä, että koska Kakkis asuu ympäri Suomea eikä treenaa, mun on vaikea lähtee keikalle kuukauden soittamattomuuden jälkeen. Vähän niinkuin projektiluontoinen juttu, jonka ei välttämättä ollut tarkoitus julkaista levyjä…ainakaan tähän tahtiin. Yllättävän hyvin tämä bändi on otettu vastaan, vaikka musiikillisesti onkin aika poppia ja sanoitukset vedetty suht överiksi.
Kolmannen levyn biisit alkaa olla valmiina ja nyt kun bändissä on ihan virallisesti kosketinsoittaja, niin se tulee kanssa kuulumaan. Ongelmia tässäkin bändissä aiheuttaa se, että basisti Rami asuu nykyään Helsingissä. Onneksi näin vanhemmiten ei ole enää kiire mihinkään. Ei tästä kuitenkaan enää nuorru…

Entäs APLevyjen tulevaisuus? Ketä tai mitä julkaistaan seuraavan vuoden kuluessa?

Seuraava julkaisu on the Splitsin 7” single. Todella hyvää tyttöpoppia! Lisäksi julkaisut tulossa ainakin Modernilta elämältä ja Pertti Kurikan nimipäiviltä. Sitten ehkä tuo Maakuntaradion kolmas lätty. Raha on näissä hommissa tiukilla, joten mikään ei ole koskaan varmaa.

Mitä Kakkikselta on odotettavissa seuraavaksi? Joo. Tiedän, että tähän pitäisi haastatella Teemua itseään, mutta kerro nyt edes jotain.

Ei hajuakaan. Suunnitelmallisuus ei ole tuon bändin vahvoja puolia.

Miten Dwyersin tähänastinen menestys mediassa on vaikuttanut? Eli onko kusi jo päässä? Tässä siis tarkoitan noita MTV3:n arvioita, joissa Bowling with Jesus täyspitkää on ylistetty lähes mauttomuuden rajoille asti.

Kusi ei voi nousta päähän, jos on syntynyt kusipääksi. Eipä nuo arvostelut sinänsä autuaaki tee. Olen itsekin levyjä arvostellut Sueen ja tiedän millaista touhua se on. Yhden ihmisen mielipide ja sitten muut arvioijat muista lehdistä seuraavat perässä…

Onko Bowling with Jesus myynyt odotetusti? Onko tuollaisilla ison median puffeilla siis oikeasti mitään vaikutusta todelliseen levymyyntiin?

Ihan hyvinhän tuo on myynyt. Tietysti aina paremminkin voisi myydä. Ehkä tuollaiset ison median puffit vaikuttavat siihen, että perus punkkijengin ulkopuolelta jengi ostaa levyä ja tulee keikoille. Kyllä tuon toisen levyn jälkeen keikoilla on ollut sekalaisempaa seurakuntaa, jota en pidä todellakaan huonona asiana.

Alkaako kolme aktiivista bändiä vaikuttaa normaalin arjen hoitamiseen? Punkrokilla kun ei taideta laskuja maksaa kuitenkaan…

Eipä sillä makseta ei. Kyllä noista suuremmista Kakkis-keikoista (Lama-rundi, festarikeikat) jotain jää mutta eipä päivätöitä tarvitse todellakaan haaveilla lopettavansa…

Mitä rouva sanoo siihen, että mies on kolmen bändin kanssa jatkuvasti maailmalla ja pyörittää vielä siinä sivussa sopivan kokoista levylafkaa?

Yllättävän hyvin on suhtautunut ainakin vielä. Toisaalta, olen ollut menossa niin kauan, kuin ollaan tunnettu, joten eiköhän tämä ole sellainen perustila. Voi olla, että jos rupeen makaamaan sohvalla kaikki viikonloput, niin käsketään lähteä jonnekin…

Riitääkö kolme aktiivista bändiä, vai onko vielä kuumotus saada lisää?

Kyllähän tuo 3 bändiä riittää tai vie kaiken ajan mutta tottakai aina tekisi mieli kokeilla jotain uutta. Uuden aloittaminen on aina helpompaa kuin vanhan pitäminen mielenkiintoisena pitkään.

Terveisiä lukijoille?

Turussa on pitkästä aikaa taas punkkimeininki nousussa. Hyvä niin. Toivottavasti jengi saa jostain kunnon tilan keikkojen järjestämiseen. Itse en ikävä kyllä voi olla auttamassa, koska aika ei vaan riitä. Mutta hengessä mukana!

—

Linkkejä aiheeseen liittyen:
Kakka-Hätä 77
The Dwyers
Maakuntaradio
Airiston Punk-Levyt – Airiston Punk-Levyt Kauppa

Kategoriat

Tags