Luopiot – Minut tuomittiin kuolemaan CDEP (2011) Kummallinen tunne. Mielenkiintoinen ilmapiiri. Kappaleiden perinteikkään pop-sovitukset vievät jonnekkin kummalliseen vuoteen 95. Tuona vuonna kesä ei ollut liian kuuma, eikä sateinen. Se oli suorastaan maaginen kesä. Äiti vaihtaa salaa lapsensa sätkätarvikkeet retkirepusta vadelmavenepussiin. Pakanallisella kesäleirillä soitetaan kahden klassisen kitaran voimin CMX:ää ja kuunnellaan oivallista Oheisvasaran ekaa kasettidemoa. Pirkkojen Birdykin on soittolistoilla uutena ja ihmeellisenä. Tuonne minä sinkosin. En kuitenkaan usko, että tämä oli herrojen Hietalahti ja Skantsi päälimmäinen tarkoitus. Folk. Se on se sana, jonka käyttöä epäröidessäni annan lyhyehkön ep:n pyörähtää vielä kerran. Folk-Punk? Ei sekään. Tätä olisi kyllä kestänyt täyspitkällisenkin. Se 70-luvun alun psykedeelisen folkin psykedelia ei ole täällä. Leonard Cohenin taas huomaan helposti pöyrivän nurmikolla ja huutavan Tom Waitsin äänellä omia tekstejään. Se täyspitkä täytyy saada, jotta saadaan riittävän täydellinen kuva turkulais-jyväskyläläisduon psykedeliantajusta. Tähän jäi. Niin kuin pienen pizza-slicen saaneelle jää hinku saada se loppukin naamaansa.
Hyvin toteutettua nyky-psyke/folk/punkkiahan tämän kolmen biisin ep, josta jää vähän epäselvä käsitys, että onko kyseessä pelkästään promo-cd, vai ihan normaalisti myyntiin tarkoitettu debyytti-ep. Tyylitajua löytyy ja uskallusta tehdä jotain uudenkuuloista. Kokonaan uutta? Siitä en menisi ihan täyteen takuuseen, mutta (omasta mielestäni) suhteellisen laajan kotimaisenkin musiikin käsityksen omaavana en löydä mitään suoraa vertailukohtaa. Tuossa muutama senttimetri ylempänä mainitut eivät kuitenkaan ole kovin kaukana.
Jos tässä pitäisi vielä kaivaa jokin kohderyhmä Luopioiden musiikille, niin ansassa olisin. Jätän sen tekemättä. Tässä on kuitenkin jotain raikasta, jota voi hyvin tyrkyttää ennakkoluulottomille musiikin ystäville. Jo perinteisiksi syyttämäni pop-sovitukset saisi mielestäni jättää jälkeen, samoin kuin täysin suoran 4/4 rytmin. Toivonkin siis, että kun (sanotaan nyt vaikka) vuoden kuluttua saan sen täyspitkän käsiini, niin siellä ollaan sitten uskallettu leikkiä vielä eri rytmien kanssa. En tietenkään tarkoita mitään matikkaheviä, vaan esimerkiksi sitä rytmimaailmaa, johon itse rakastuin Grateful Deadin American Beautyllä. Hyvä teos ja suositeltava, vaikka vaatiikin melko avoimen mielen.