Tag: Levyarviot (Page 4 of 5)

Arviot: Versus All – Dark Ages CD (2011)

09/09/2011 / jankke

Versus All – Dark Ages CD (Solid Sound, Räkälevyt 2011) Mentiin taas mun mukavuusalueen ulkopuolelle, en ole oikein ikinä lämmennyt rancidilaiselle jenkkipunkille. En osaa luetella kymmeniä ko. lajityypin edustajia, joihin VA:a voisi verrata. Pitkän linjan melodisemman jenkkipunkin ystävät voivat kaikin mokomin naureskella partaansa tai vaikka keesiinsä tätä lukiessaan… Niin no, se Rancid ja Wasted tuli mieleen. Siinäkin mielessä neitseelliset lähtöasetelmat, että en ollut aiemmin kuullut koko yhtyettä ja tarkoituksella jätin lukematta muiden tekemät arviot etukäteen.

Joten siinä sitä oltiin Versus All Dark Ages ja minä, kaikkine rancidilaisen jenkkipunkin antipatioineni. Tehkööt vaikutuksen! Parin biisin jälkeen mun jalkaan tais tulla joku kramppi, kun se alkoi jotenkin nytkähtelemään oudosti kompin mukaan?? Sitten kummallisesti kolmannen biisin kohdalla kuulo huononi äkisti ja piti mennä nostamaan äänen voimakkuutta huomattavasti, että kuulee paremmin kappaletta sunnuntai aamuista – omituista. Sitten alkoi kädetkin taputtelemaan omia aikojaan. Yhdeksänteen biisiin mennessä ei onneksi ollut pää räjähtänyt, mutta loppua kohden ilahduttavat kuulohavainnot d-beatin tapaisesta poljennosta ja saksofonin soitannasta saivat mut hymyilemäänkin. Oi! Siideritölkki auki ja levy uudestaan alusta, voi sitä huonomminkin perjantai-iltaa viettää.

Soundeissa ei ollut kuultavissa radiokanaville suunnattua limaista kiiltokuvameininkiä vaan ne olivat mukavan rosoiset ja tarpeeksi räkäiset, ettei mennyt imeläksi.Melodiat tarttuivat räyhäkkäästi. Hieno homma. Vokalisti taitaa puhtaan laulun ja huutaakin komean karheasti. Englannin kieliset tekstitkin tulee artikuloitua niin selkeästi, ettei tarvitse lyriikoita kaivaa tekstitiedostoista. Ilmankin selviää, ettei tämä mitään ääripoliittista materiaalia ole. Hyvin soitettuja ja maustettuja, tarttuvia rallejahan nämä. Pitää olla tarkkana, ettei ala choruksissa huutamaan mukana. Suosittelen erityisesti niille, jotka miettii, että soittaiskos punkista autuaan tietämättömälle uudelle ihastukselleen ensimaistiaisiksi jonkun hc- tai crustlevyn. Soittakaa mieluummin tätä!

Voitte lopettaa partaan ja keesiin tirskumisen, meikä on nyt valmis ja harkitsee antavansa Rancidillekin uuden mahdollisuuden.

Arviot: Vyöry – Joka Sana Löytää Uhrinsa CD (2011)

29/08/2011 / jankke

Vyöry – Joka Sana Löytää Uhrinsa CD (2011) Voi Vyöry minkä teit. Vähänkö alkoi päätä särkeä kun yritin keksiä jonkun pätevän genren alalokeron mihin teidät vois lykätä. V*tuiks meni. Yritin päästä helpolla ja peilata teitä oman levyhyllyn metalliosastoon. Ei onnistunut. Mutta koska jostain palasista Vyöry pitää kuvailla niin hullun tuuri taas kävi, kun altistui radioaaltojen tarjonnalle ja korvaan pisti Stam1na. Siis se joka ponnekkaasti veisaa siitä kulutusjuhlasta. Sellainen suoraviivainen suomimetalli on ehdottomasti yksi palikka Vyörystä. Siihen sitten muutaman kasapanoksen verran lisää voimaa ja raakuutta, Göteborgin metallijätkien melodisuutta, aavistus synkkää doomia kuorrutettuna misantrooppisilla ja inhorealistisen uhkaavilla teksteillä (ok, yks poikkeus vahvisti säännön tosin) niin eiköhän siinä ole Vyöry.

Kuullostaako sekavalta? Siinä on juuri koko orkesterin vahvuus ja heikkous! Se genrerajoja rikkova kokeilevuus saa kapeakorvaisen purismiin taipuvaisen genrefanaatikon ehkä luovuttamaan.

Levyn materiaalikin on juurikin niin monitahoista. Mietin, että onko biisit tehty pitkällä aikavälillä ja esitetty kronologisessa järjestyksessä? Kun levy parantaa loppua kohden kuin sika juoksuaan. Köykäisempiin biiseihin vokalistin huutaminen istuu mainiosti, mutta oli joukossa kappaleita joihin olisin enemmän kaivannut kööripoikien miehekkäämpiä mörinöitä.

Maukkaita brutaalimman death metalin riffejä ja kitaravalleja kuultiin, hienoja välikohtia suvantoineen ja toisaalta helmibiisin perässä tuli pitkä outro joka oli kuin prinsessan hääpuvun laahus Xenan persiissä.

Mitäpä sitten Vyöry? Turha melodisuus pois kun se runttaaminen toimii ja eikun metallisoittolistoja hämmentämään!

Ei tämä mitää easy – listeningia ole, mutta ei tällä yhtä paljon saa tylsiä ja turhia tyyppejä ympäriltään häädettyä kuin jos laittaisi Cannibal Corpsea tai Sore Throatia soimaan 😉

Arviot: Luopiot – Minut tuomittiin kuolemaan CDEP (2011)

26/08/2011 / mirosol

Luopiot – Minut tuomittiin kuolemaan CDEP (2011) Kummallinen tunne. Mielenkiintoinen ilmapiiri. Kappaleiden perinteikkään pop-sovitukset vievät jonnekkin kummalliseen vuoteen 95. Tuona vuonna kesä ei ollut liian kuuma, eikä sateinen. Se oli suorastaan maaginen kesä. Äiti vaihtaa salaa lapsensa sätkätarvikkeet retkirepusta vadelmavenepussiin. Pakanallisella kesäleirillä soitetaan kahden klassisen kitaran voimin CMX:ää ja kuunnellaan oivallista Oheisvasaran ekaa kasettidemoa. Pirkkojen Birdykin on soittolistoilla uutena ja ihmeellisenä. Tuonne minä sinkosin. En kuitenkaan usko, että tämä oli herrojen Hietalahti ja Skantsi päälimmäinen tarkoitus. Folk. Se on se sana, jonka käyttöä epäröidessäni annan lyhyehkön ep:n pyörähtää vielä kerran. Folk-Punk? Ei sekään. Tätä olisi kyllä kestänyt täyspitkällisenkin. Se 70-luvun alun psykedeelisen folkin psykedelia ei ole täällä. Leonard Cohenin taas huomaan helposti pöyrivän nurmikolla ja huutavan Tom Waitsin äänellä omia tekstejään. Se täyspitkä täytyy saada, jotta saadaan riittävän täydellinen kuva turkulais-jyväskyläläisduon psykedeliantajusta. Tähän jäi. Niin kuin pienen pizza-slicen saaneelle jää hinku saada se loppukin naamaansa.

Hyvin toteutettua nyky-psyke/folk/punkkiahan tämän kolmen biisin ep, josta jää vähän epäselvä käsitys, että onko kyseessä pelkästään promo-cd, vai ihan normaalisti myyntiin tarkoitettu debyytti-ep. Tyylitajua löytyy ja uskallusta tehdä jotain uudenkuuloista. Kokonaan uutta? Siitä en menisi ihan täyteen takuuseen, mutta (omasta mielestäni) suhteellisen laajan kotimaisenkin musiikin käsityksen omaavana en löydä mitään suoraa vertailukohtaa. Tuossa muutama senttimetri ylempänä mainitut eivät kuitenkaan ole kovin kaukana.

Jos tässä pitäisi vielä kaivaa jokin kohderyhmä Luopioiden musiikille, niin ansassa olisin. Jätän sen tekemättä. Tässä on kuitenkin jotain raikasta, jota voi hyvin tyrkyttää ennakkoluulottomille musiikin ystäville. Jo perinteisiksi syyttämäni pop-sovitukset saisi mielestäni jättää jälkeen, samoin kuin täysin suoran 4/4 rytmin. Toivonkin siis, että kun (sanotaan nyt vaikka) vuoden kuluttua saan sen täyspitkän käsiini, niin siellä ollaan sitten uskallettu leikkiä vielä eri rytmien kanssa. En tietenkään tarkoita mitään matikkaheviä, vaan esimerkiksi sitä rytmimaailmaa, johon itse rakastuin Grateful Deadin American Beautyllä. Hyvä teos ja suositeltava, vaikka vaatiikin melko avoimen mielen.

Arviot: Kakka-Hätä 77 – Huoltoasemalle unohdettu mies LP/CD (2011)

19/08/2011 / mirosol

Kakka-Hätä 77 – Huoltoasemalle unohdettu mies LP/CD (Stupido 2011) Tämä on taatusti hankalin ja pisimpään pohdittu arvio, jonka joudun ikinä kirjoittamaan. Voisin tietysti jatkaa sitä samaa mitä kaikki muutkin tekevät ja ylistää bändiä, tekstejä, soittoa ja soundeja. Minulla on suorastaan molemmat, viha- ja rakkaussuhde tähän levyyn. Yleismaailmallinen miinus piilee uuden materiaalin määrässä. Siinä se levyn heikko kohta sitten olikin. Tästähän olisi siis saanut taas seiskallisen hittejä, mutta silloin loppuunmyydyillä seiskoilla piilevät nerokkaan räkäsoundiset helmet olisivat jääneet kokonaan niiden tiettyjen teennäisten peräreikien haaviin. Ja kuulostaahan tämä todella hyvältä. Tarpeeksi räkää saadaan kunnollisessa studiossakin, kun siellä tiedetään mitä tehdään. Selvinpäin en tosin pysty tätä enää kuuntelemaan. Todellisuuden tuntu on liikaa. Teksteissä muistutetaan siitä mitä maailma todella on. Ja miten paljon meistä jokainen on osa sitä pas*aa tahtomattaankin. Tornionmäki – Vaasankatu all night long on noussut ainakin minulle merkittävimmäksi biisiksi. Tämä taitaakin olla ensimmäinen kerta, kun Teemun kynästä irtoaa jotain huomattavan positiivista ja elämänmyönteistä. Vielä muutama vuosi taaksepäin olisin saattanut erehtyä luulemaan kakkiksen “myyneen itsensä” tämän biisin myötä. Ei. Siitä ei ole kysymys. Kerrassaan huono ajatus. Tuttipullonimijässä on tuota samaa sävyä. Siis sitä jossa todetaan, että ihan kaikelle huonolle tässä maailmassa ei voi mitään, mutta pakko se vaan on elää. Niin hyvin kuin se meille köyhille on mahdollista. Levy sietääkin olla pienoinen hitti. Niille ihmisille, joita maailman kylmyys ei voisi vähempää liikuttaa Kakkis saattaisi avata jonkun näkökulman pelkän kuluttamisen ihannoinnin sijaan.

Pitääkö joku Kakka-Hätä 77:aa oikeasti vielä huumoribändinä? Bändistä on todellisuudessa alusta alkaen ollut huumori aika perkeleen kaukana. Joku jossain foorumilla joskus vuosia sitten sanoi Kakkista huumoribändinä kritisoineelle: “Kommentoija on tainnut kuulla bändistä kokonaisen nimen”. Pitää edelleen harvinaisen hyvin paikkaansa. Teemu kirjoittaa edelleen, ja on aina kirjoittanut, niistä asioista, jotka ovat täysin tavallista känniapinaa lähellä. Tai vaihtoehtoisesti niistä, jotka ovat miestä itseään koskettaneet lähtemättömästi. Joka tapauksessa raadollinen arki on vähän jumalattoman huono vitsi. Tuttipullonimijän päätyminen YleX:n tehosoittoon julkaisun aikoihin otti varmasti loput luulot pois niiltä, jotka jaksoivat madonnan ja michael jacksonin välissä kuunnella sanoista pätkääkään.

Teemu koskee teksteillään kaikkia meitä, jotka olemme syntyneet valtakulttuurin väärälle puolelle. Surullisen tuntuisia tarinoita todellisesta maailmasta. Toivon koko sydämestäni, että bändi pysyy ja tekee hyviä biisejä meille kaikille vielä pitkään

Mikä sitten tekee tässä sen mainitsemani vihasuhteen? Huoltoasemalle unohdettu mies ei tarjoa sekuntiakaan eskapismia, joka nykyisen Suomen ja maailman arjen kanssa toimeen tultaessa on vähintäänkin pakollinen piirre viihteen ja kulttuurin kuluttamisessa – maanantaista perjantaihin. Nimittäin perjantaina viideltä naksahtaa taas perhemarketista hankittu halvin keskioluttölkki auki ja Kakkiksen viimeisin teos on taas levylautasella.

Tämä on siis pakkohankinta. Suosittelen. Ja muuten. Noista teennäisistä peräreijistä kun oli kerran puhe, niin minulta puuttuu se KH77/Seksihullut splitti kokonaan. Voin maksaa siitä ihan käyvän hinnan. Huudelkaa foorumilla. Eikä ole väliä kummalla kannella…

Arviot: Noituus – Mögäten maailmanloppuun CS (2011)

15/08/2011 / jankke

Noituus – Mögäten maailmanloppuun CS (Räkälevyt 2011) Tässäpä kasetillinen oppikirjatason esimerkkiä crustista. Jopa enemmän kuin lääkäri määrää, mutta tämä onkin noitatohtorien määräämä annostus. Laitoin Mögäten maailmanloppuun – kassun auton soittimeen yks aamu töihin ajellessa ja tärykalvoille räjähti kutkuttavan räkäistä, kaoottista ja vaarallista crustia. Se ei pelkästään kuulunut vaan myös tuntui ja jopa haisi crustilta. Se on hyvä, akka oli vaihteeksi hyvällä päällä töihin tullessaan.

Vähän alkoi mietityttää, et miks se niin hyvälle tuntui?? Ehkä syynä on mögän tuoma (jopa alitajuisesti kaivattu) vaihtelu tehotuotanto – crustiin tottuneelle korvalle?

Mihin hittoon sitä kitaraakaan muuten tarvitaan? Noituus ainakin menis ihan piloille, jos mukaan ympättäis joku näppäräsorminen saaristolaiskitaristi. Sen verran komeasti basso pörisee ja särisee. Rummut paukkuu niin punkisti, että melkein itkettää ja Veikki huutaa parhaimmillaan kuin raivohullu teinityttö – mahtavaa!

Mulla on ollut sellainen fantasian tapainen ties kuinka kauan, et ois ollut hienoa istua Birminghamin Mermaid – pubissa 80- luvulla (jos oisin ollu täysikäinenkin…) ihmettelemässä Napalm Deathin early days keikkoja. Kyllä tuli nyt mieleen, et sopis se Noituuskin sinne grindcoren kehtoon siinä fantasiassa. Kuunnelkaas itse, ei ole kovin kaukana Nappiksen DEMOiluajoista.

Noituus pitäis määrätä pakolliseksi oppimääräksi tämän päivän crust – yrittäjille ja kuuntelijoille, ettei pääsisi se crustin syvin olemus unohtumaan. Kertakaikkisen miellyttävä kuuntelukokemus (heh) – GRIND THE BASTARDS DOWN!

Arviot: Yleislakko – Vapauden Rautaiset Raamit LP (2011)

04/07/2011 / jankke

Yleislakko – Vapauden Rautaiset Raamit LP (Räkälevyt, Psychedelica Records, Pupu’s Bistro 2011) Yleislakko on sellainen bändi, jota on suht alusta asti tullut seurattua sekä livenä että äännitteinä. Jotkut äänitteet löytyy kotihyllystä jopa useampana kappaleena. Tunnustan, että olen fani, mutta arviota olisi tarkoitus tehdä p.ppp..p..puolueettomasti. Voi tätä objektiivisen musiikinkuuntelun sietämätöntä subjektiivisuutta.

Lähtökohdat toisen YL LP:n kuuntelulle olivat jokseenkin jännittävät. Etukäteen olin kuullut kommentteja vallan uudistuneesta meiningistä: “Räppiäkin ne vetää!”. Itse en halunnut levyltä pieniäkään maistiaisia ennenkuin vinyylin saisi soittimeen pyörimään. Hiukan pelotti, että mitä sieltä tulee.

Silmiin pistävin öh eiku siis korviin pistävin ero ensimmaiseen pitkäsoittoon verrattuna on, että uutukainen on pehmeämpi soundeiltaan ja sovituksiltaan – enemmän tilaa soittimille. Musikaalisempi. Eka LP “dänkädänkä”, toka LP “naa-na-naa-na”. Olen vähän vierastanut Yleislakon Dead Kennedys leimaa. Eiköhän pidetä Jello Jellona ja Antsa Antsana, eihän San Fransiscokaan 1982 – 83 ole Turku 2011. Mieluummin tätä uutta levyä varsinkin vertaa vanhoihin Eppuihin.

Ilmaisun laventaminen on tällä levyllä onnistunut ihan helvetin hyvin. Löytyy räppiä, reggaeta, synkistelyä, hc:tä ja onneksi herkullisesti maustettua, hienosti soitettua peruspunkkia. Antsan ulosanti, oli se sitten suullista tai kirjallista, on vimmaista ja palavaa joka suloisesti potkii päähän muka-rankkoja tusinahuutajia ja ennenkaikkea laput silmillä kulkevaa valtavirtaa. Edelleen. Poliittinen teksti on ironialla kuorrutettua ja viiltävää, huumorilla höystettyä propagandaa verrattuna vaikka Satrun Käpykaartille tekemään toteavaan, perusteltuun, myöskin v*ttumaiseen analyyttiseen ulospurkaukseen.

Mikä sitten tekee Yleislakosta niin helvetin kovan? Arvioijan villi veikkaus on, että järjettömän räjähtävä tekemisen halu joka YL jätkien yhdessä soittamisesta huokuu. Tuo luomisvimma ei varmaan ihan heti voi loppua!

Jos joku kuningas Midas niminen tyyppi, vai kuka se nyt olikaan, sai kosketuksellaan kaiken muuttumaan kullaksi, niin Yleislakon kosketus muuttaa kaiken punkiksi. Olen ihan varma, että kun saisin ujutettua niiden treenilistalle pari iskelmää, lastenlaulua ja virttä niin punk rockiksihan ne siellä olisi väännetty alta aikayksikön! Vaikka ihmekös tuo, siinähän ne on pirun hyviä, imemään sisään arkipäivää, lukemaan sen rivien välit ja sylkemään ulos mehukasta punk rockia. Tällä Vapauden rautaiset raamit- levyllä joku kyllä oli ujuttanut sinne Blue1 – mainosbiisin, mutta sen jostain syystä kyllä huomasi ulostulemassa, sillä Ajatuksen ylistys– biisiä kuunnellessa häiritsevän vahvasti arvioijan silmiin piirtyi kuva mahallaan ja kädet levällään makaavasta mainosvauvasta. Tai sitten arvioijan mielikuvitus on tehnyt tepposet. Tai sitten arvioijalla on vauvakuume. Toivottavasti kyse kuitenkin oli siitä, että lentoyhtiömainosriffi siitä biisistä kuului.

No pitääkö tässä sitten pelätä, että tässä ryhmä luovia, lahjakkaita ja kapinahenkisiä punk – muusikkoja tekee tulevaisuudessa levyjä, jotka meiltä keskiverto – juomaantaipuvaisiltakin punkkareilta menee korkealta yli? No tietty ei pelätä, kun pelkääjistä tulee fasisteja, mutta toivottavasti Yleislakko ei ainakaan ala hc – bändiksi.
Kaikenkaikkiaan hieno levy tämä ja ihan tunnistettavaa YL – meininkiä kutkuttavasti uudistuneena!

Arviot: Phoenix Foundation – No Love Lost LP (2011)

01/07/2011 / mirosol

Phoenix Foundation – No Love Lost LP (Stonehenge, Passing Bells 2011) Sitä ihminen pääsee välillä yllättymään. Tunnustan suoraan, että pienoisen kulttihitin asemaan kivunnut debyytti on edellinen tuotos, joka on pyörinyt tältä orkesterilta soittimessa useasti. Kaikki bändit tietenkin kehittyvät matkansa varrella. Tällä kertaa ollaan kuitenkin varsin kaukana “Don’t be fooled by my smile”:n mustista tunnelmista. Musikillisesti kehitys ei välttämättä ole kulkenut huonompaan suuntaan. Uskoisinkin, että Bob Mouldin sävymaailmaa ollaan haettu jo alusta alkaen, mutta vasta nyt tämä haku on tuottanut järeää tulosta. Melodiat ovat kerrassaan komeita ja sitä huomaa toisinaan päässä pyörivän fraasin: “…like the engine of the train”. Keveitä poppirallatuksiahan nämä, mutta sillä kierteellä, että se kaikkein krusteimman näköinen liimanhaistelijakin voi kuunnella tätä täydellä sydämellä ilman pelkoa valtavirtaistumisesta. Homma hoidetaan edelleen ryhdillä ja genrelle sopivalla uskottavuudella. Ja hyvä niin – tämä kun on tuntunut joiltakin nykyisiltä suuren maailman nimiltä unohtumaan. Jopa biisien rakenteet rikkovat mukavasti totuttuja kaavoja onnistuneesti. Maalaileva osuus teksteistä osuu ja uppoaa kuin lentotukialus majakkaan törmätessään. Siinä se ylistys mitä meikäläiseltä tämän levyn kohdalta sitten irtoaakin. Joudun vetämään teksteistä surullisen johtopäätöksen; Mikäli tätä muuten mainiota levyä kuuntelee sanoihin keskittyneenä, tulee väkisinkin mieleen se joku Rancidin kaveri joka teki joskus samantyyppisen levyn. Kadotetun rakkauden perään haikaillaan. Valitettavasti tämä jättää levyn tekstisisällön vain nipuksi raapivia rakkauslauluja. Aihe on tietysti ikuinen ja siitä voidaan kirjoittaa monella tavalla. Tulen taatusti pyörittämään tätä jatkossakin paljon, mutta takakannen sanoituspräntin kanssa en pysty enää levystä nauttimaan. Suositeltava teos joka tapauksessa. Oikestaan häpeä sille popimpaakin punkkia kuluttavalle tyypille, joka tämän jättää hankkimatta. Tarvii varmaan itsekin ottaa käsittelyyn ne parit välistä jäänyttä älppäriä…

Arviot: The Dwyers – Bowling with Jesus CD (2011)

29/06/2011 / jankke

The Dwyers – Bowling with Jesus CD (Airiston Punk-Levyt 2011) Kokemusta yhtyeestä oli kertynyt kahden livetilanteen verran ennen kuin sain arviolevyn kätösiini. Aikani erittäin hienoa kansikuvaa ihailtuani, sujautin levyn auton soittimeen ja nyt jo viikon päivät on levyä tullut kuunneltua ajellessa. On muuten oikein näppärä keino tutustua musiikillisiin tuotoksiin juurikin kaahailemisen lomassa!

Ja mitä sieltä korviin sitten kantautuikaan? No perskeles, napakan oloista, radiosoittolistaystävällistä ”ameriikan” punk rockia. Terhakkaasti soitettuja ralleja, joita kuunnellessa mieleen pulpahtelee assosiaatioita sellaisiin yhtyeisiin kuin Green Day, Social Distortion, Backyard Babies, jopa Mike Monroe – ei siis ehkä ihan tyypillisiä mielleyhtymiä, mitä punkrokista äkkiseltään kuvittelisi, mutta ei huonoja. Ihan jokaisessa punkkareiden treenikämpässä ei saataisi tällaista matskua soitettua vaikka haluaisivatkin.

Niille, jotka haluavat punkkinsa räkäisenä, vaarallisena ja vimmaisena, Dwyers lienee liian rock… Tässä meinaan lätty, jossa ei tarvita vanhaa viisautta soitannan pienten epätarkkuuksien korvautumisesta räyhäkkäällä asenteella, sillä sellaisia ei ole vaan koko levy on kunnianhimoisen oloisesti soitettua punkahtavaa rockia. Radiosoittolistaystävällisyys ja rokkimeininki ovat epäilemättä Dwyers miehistössä tietoinen valinta, sillä punkin suhteen asiantuntemusta kyllä pitäisi löytymän. Biisien sanoituksista en ihan täysin päässyt perille pelkästään kuuntelemalla, mutta mitään poliittista tai erityisen kiukkuista sanomaa ei julisteta vaan jopa ehkä vähän emoillenkin laulellaan kuninkaista ja kuningattarista tai tytöistä – niin kuin rokkibändit tekevätkin.

Miten tällaista punkahtavaa rockia sitten käytetään? Livenä the Dwyers ei niinkään toimi pienissä punkluolissa perinteisten seiskaseiska – ja hc – bändien kera vaan paremminkin isommilla rokkiklubeilla vaikka lämppäämässä mitä tahansa noista mielleyhtymissä mainitsemaani yhtyettä. Ja vaikka the Dwyers on punkkinsa vimmaisena ja vaarallisena haluavalle siis turhan rock, niin tässä nytkin taustalla soivan kaupallisen rockmusiikkiin erikoistuneen radiokanavan soittolistoilla mikä tahansa Bowling with Jesus levyn biisi potkisi persuuksille ihan helvetisti!

Arviot: Lunar Outpost – Everything We Know Is Wrong CD (2010)

24/06/2011 / jankke

Lunar Outpost – Everything We Know Is Wrong CD (SubSystem Request 2010) Kyseessähän ei ole mikään ihan uunituore julkaisu, mutta allekirjoittanut sai se vasta hyppysiinsä. Persoonallisella otteella tehtyä punk rokkia osasin odottaa, mutta yllätyin positiivisesti!

Tämä arvioija jättää bassokuvioiden ja kitarariffien analysoimisen muille ja keskittyy koko paketin aistinvaraiseen arviointiin. Tällä kertaa korvien välissä heräsi jokseenkin mielenkiintoisia kuvia, nimimerkin suojissa tohdin kuitenkin kirjoittaa LO – punkrok reseptin; annos yhdelle:

1) Viskaa tehosekoittimeen 2dl konstailematonta peruspunkrokkia
2) Lisää 2 maustemitallista synkkisdoomia
3) Ripaus SIG:iä tuomaan koskettimia
4) Hurauta koko komeus sekaisin ja nauti heti!

Jos tämän julkaisun yrittää purkaa mielikuvina, niin LO tarjoilee kummitusjunakyydin omituisten otusten tivolissa keskiyön auringossa – ja se on hyvä asia se.
Miinuksena omiin korviin otti, että laulu oli miksattu niin alas. Kyllä siihenkin korva tottuu kun kovaa luukuttaa, mutta meikän mielestä olis toiminut urkuharmonimelodioiden kanssa paremmin, jos laulu ei olisi jäänyt niin alas tumpatuksi. Erityiskiitos vetävälle rumpalille, seuraavaa levyä odotellen,

Arviot: Tuhkaus – 7” (2011)

18/06/2011 / mirosol

Tuhkaus – 7” (Roku, Psychedelica 2011) Mitä täällä tapahtuu? Ihan oikeasti? Otin ja asetin levyn lautaselle ja kohtuullisen miellyttävän asennon sohvalle. Kansi kourassa tietenkin. Oletusarvoisesti ajattelin, ettei sanoista kuitenkaan saa mitään selvää. Ensimmäinen puolisko meni niinkuin krustiseiskat nyt yleensäkkin menevät. Tiukkaa peruskrustia. Teemoina uskonnolliset lahkot, kuten lestaadiolaiset, kansanedustajuus ja sotien todellisuus yleensä. Aika perushuttua punkkibändille, eikö totta. Rumien asioiden kuvaaminen matalan graafisesti kuitenkin herätti vähän turhankin todellisia kuvia näistä aiheista. Sopivaa naivismia mukana. Tekstit mitä ilmeisimmin kirjoitetaan tosissaan, muttei vakavissaan. Tämä asenne on pelkkää plussaa. Ainakin jos mielii elää pidempään kuin seitsentoistakesäiseksi. Eli melko mitäänsanomatonta peruskrustia. Aloin jo melkein kaivella näppäimistöä arvion kirjoittamiseksi siitä, miten perus-crust-punk on edelleen meillä suomessa voimissaan, ja asiallisia orkestereita tulee nykyään mukavasti vastaan. Eikä siinä mitään, ettei yritetä väkisin tehdä “jotain uutta”. Parempi vaan. Taidekoulupunk kun ei meikälläisen hyllyyn mitenkään ihan kivuttomasti istu. No. Pyöritetäänpäs nyt vielä toinen puoli ainakin kerran, ennen lopullista tuomiota. Tässä kohtaa tulee se kysymys, että mitä täällä tapahtuu. Bändin nimikkobiisi pysäyttää nöyrän arvioijan. Raahaudun ylös ja laitan puolen alusta. Ymmärtääkö kukaan, jos kuvailen tätä Motörheadin soittamaksi Driller Killeriksi? D-hakkaus, sointukulun pyörittäminen “nyrkillä naamaan” -tyyppisesti ja teksti, joka ei jätä kellekkään arvailun varaan mitä halutaan sanoa. Olisiko tämä ollut vain yksi hitti muuten lajityypillisen bändin levyllä? No ei. Ulluh paukuttaa vasaraa päähään komeiden kaikujen ja saatanallisten efektien voimalla. Napinpainajat taas tuo positiivisesti mieleen joku vuosi takaperin ainakin minuun suuren vaikutuksen tehneen Psyched To Die:n ja Sotakone palaa taas nimikkobiisiin paahtoon. Voi pojat. Onneksi en hävittänyt tätä juovuspäissäni, kun se erään keikan yhteydessä omistukseeni päätyi. Ikävä sanoa, että se a-puoli ei tehnyt mitään kummenpaa, tai lähtemätöntä vaikutusta. Seiskan kääntöpuoli kyllä teki. Kun vielä Lestat olisi survottu välipaloineen b-puolelle, niin aijai.

Kategoriat