Category: Levyarviot (Page 5 of 5)

Arviot: Phoenix Foundation – No Love Lost LP (2011)

01/07/2011 / mirosol / 0 Comments

Phoenix Foundation – No Love Lost LP (Stonehenge, Passing Bells 2011) Sitä ihminen pääsee välillä yllättymään. Tunnustan suoraan, että pienoisen kulttihitin asemaan kivunnut debyytti on edellinen tuotos, joka on pyörinyt tältä orkesterilta soittimessa useasti. Kaikki bändit tietenkin kehittyvät matkansa varrella. Tällä kertaa ollaan kuitenkin varsin kaukana “Don’t be fooled by my smile”:n mustista tunnelmista. Musikillisesti kehitys ei välttämättä ole kulkenut huonompaan suuntaan. Uskoisinkin, että Bob Mouldin sävymaailmaa ollaan haettu jo alusta alkaen, mutta vasta nyt tämä haku on tuottanut järeää tulosta. Melodiat ovat kerrassaan komeita ja sitä huomaa toisinaan päässä pyörivän fraasin: “…like the engine of the train”. Keveitä poppirallatuksiahan nämä, mutta sillä kierteellä, että se kaikkein krusteimman näköinen liimanhaistelijakin voi kuunnella tätä täydellä sydämellä ilman pelkoa valtavirtaistumisesta. Homma hoidetaan edelleen ryhdillä ja genrelle sopivalla uskottavuudella. Ja hyvä niin – tämä kun on tuntunut joiltakin nykyisiltä suuren maailman nimiltä unohtumaan. Jopa biisien rakenteet rikkovat mukavasti totuttuja kaavoja onnistuneesti. Maalaileva osuus teksteistä osuu ja uppoaa kuin lentotukialus majakkaan törmätessään. Siinä se ylistys mitä meikäläiseltä tämän levyn kohdalta sitten irtoaakin. Joudun vetämään teksteistä surullisen johtopäätöksen; Mikäli tätä muuten mainiota levyä kuuntelee sanoihin keskittyneenä, tulee väkisinkin mieleen se joku Rancidin kaveri joka teki joskus samantyyppisen levyn. Kadotetun rakkauden perään haikaillaan. Valitettavasti tämä jättää levyn tekstisisällön vain nipuksi raapivia rakkauslauluja. Aihe on tietysti ikuinen ja siitä voidaan kirjoittaa monella tavalla. Tulen taatusti pyörittämään tätä jatkossakin paljon, mutta takakannen sanoituspräntin kanssa en pysty enää levystä nauttimaan. Suositeltava teos joka tapauksessa. Oikestaan häpeä sille popimpaakin punkkia kuluttavalle tyypille, joka tämän jättää hankkimatta. Tarvii varmaan itsekin ottaa käsittelyyn ne parit välistä jäänyttä älppäriä…

Arviot: The Dwyers – Bowling with Jesus CD (2011)

29/06/2011 / jankke / 0 Comments

The Dwyers – Bowling with Jesus CD (Airiston Punk-Levyt 2011) Kokemusta yhtyeestä oli kertynyt kahden livetilanteen verran ennen kuin sain arviolevyn kätösiini. Aikani erittäin hienoa kansikuvaa ihailtuani, sujautin levyn auton soittimeen ja nyt jo viikon päivät on levyä tullut kuunneltua ajellessa. On muuten oikein näppärä keino tutustua musiikillisiin tuotoksiin juurikin kaahailemisen lomassa!

Ja mitä sieltä korviin sitten kantautuikaan? No perskeles, napakan oloista, radiosoittolistaystävällistä ”ameriikan” punk rockia. Terhakkaasti soitettuja ralleja, joita kuunnellessa mieleen pulpahtelee assosiaatioita sellaisiin yhtyeisiin kuin Green Day, Social Distortion, Backyard Babies, jopa Mike Monroe – ei siis ehkä ihan tyypillisiä mielleyhtymiä, mitä punkrokista äkkiseltään kuvittelisi, mutta ei huonoja. Ihan jokaisessa punkkareiden treenikämpässä ei saataisi tällaista matskua soitettua vaikka haluaisivatkin.

Niille, jotka haluavat punkkinsa räkäisenä, vaarallisena ja vimmaisena, Dwyers lienee liian rock… Tässä meinaan lätty, jossa ei tarvita vanhaa viisautta soitannan pienten epätarkkuuksien korvautumisesta räyhäkkäällä asenteella, sillä sellaisia ei ole vaan koko levy on kunnianhimoisen oloisesti soitettua punkahtavaa rockia. Radiosoittolistaystävällisyys ja rokkimeininki ovat epäilemättä Dwyers miehistössä tietoinen valinta, sillä punkin suhteen asiantuntemusta kyllä pitäisi löytymän. Biisien sanoituksista en ihan täysin päässyt perille pelkästään kuuntelemalla, mutta mitään poliittista tai erityisen kiukkuista sanomaa ei julisteta vaan jopa ehkä vähän emoillenkin laulellaan kuninkaista ja kuningattarista tai tytöistä – niin kuin rokkibändit tekevätkin.

Miten tällaista punkahtavaa rockia sitten käytetään? Livenä the Dwyers ei niinkään toimi pienissä punkluolissa perinteisten seiskaseiska – ja hc – bändien kera vaan paremminkin isommilla rokkiklubeilla vaikka lämppäämässä mitä tahansa noista mielleyhtymissä mainitsemaani yhtyettä. Ja vaikka the Dwyers on punkkinsa vimmaisena ja vaarallisena haluavalle siis turhan rock, niin tässä nytkin taustalla soivan kaupallisen rockmusiikkiin erikoistuneen radiokanavan soittolistoilla mikä tahansa Bowling with Jesus levyn biisi potkisi persuuksille ihan helvetisti!

Arviot: Lunar Outpost – Everything We Know Is Wrong CD (2010)

24/06/2011 / jankke / 0 Comments

Lunar Outpost – Everything We Know Is Wrong CD (SubSystem Request 2010) Kyseessähän ei ole mikään ihan uunituore julkaisu, mutta allekirjoittanut sai se vasta hyppysiinsä. Persoonallisella otteella tehtyä punk rokkia osasin odottaa, mutta yllätyin positiivisesti!

Tämä arvioija jättää bassokuvioiden ja kitarariffien analysoimisen muille ja keskittyy koko paketin aistinvaraiseen arviointiin. Tällä kertaa korvien välissä heräsi jokseenkin mielenkiintoisia kuvia, nimimerkin suojissa tohdin kuitenkin kirjoittaa LO – punkrok reseptin; annos yhdelle:

1) Viskaa tehosekoittimeen 2dl konstailematonta peruspunkrokkia
2) Lisää 2 maustemitallista synkkisdoomia
3) Ripaus SIG:iä tuomaan koskettimia
4) Hurauta koko komeus sekaisin ja nauti heti!

Jos tämän julkaisun yrittää purkaa mielikuvina, niin LO tarjoilee kummitusjunakyydin omituisten otusten tivolissa keskiyön auringossa – ja se on hyvä asia se.
Miinuksena omiin korviin otti, että laulu oli miksattu niin alas. Kyllä siihenkin korva tottuu kun kovaa luukuttaa, mutta meikän mielestä olis toiminut urkuharmonimelodioiden kanssa paremmin, jos laulu ei olisi jäänyt niin alas tumpatuksi. Erityiskiitos vetävälle rumpalille, seuraavaa levyä odotellen,

Arviot: Tuhkaus – 7” (2011)

18/06/2011 / mirosol / 1 Comment

Tuhkaus – 7” (Roku, Psychedelica 2011) Mitä täällä tapahtuu? Ihan oikeasti? Otin ja asetin levyn lautaselle ja kohtuullisen miellyttävän asennon sohvalle. Kansi kourassa tietenkin. Oletusarvoisesti ajattelin, ettei sanoista kuitenkaan saa mitään selvää. Ensimmäinen puolisko meni niinkuin krustiseiskat nyt yleensäkkin menevät. Tiukkaa peruskrustia. Teemoina uskonnolliset lahkot, kuten lestaadiolaiset, kansanedustajuus ja sotien todellisuus yleensä. Aika perushuttua punkkibändille, eikö totta. Rumien asioiden kuvaaminen matalan graafisesti kuitenkin herätti vähän turhankin todellisia kuvia näistä aiheista. Sopivaa naivismia mukana. Tekstit mitä ilmeisimmin kirjoitetaan tosissaan, muttei vakavissaan. Tämä asenne on pelkkää plussaa. Ainakin jos mielii elää pidempään kuin seitsentoistakesäiseksi. Eli melko mitäänsanomatonta peruskrustia. Aloin jo melkein kaivella näppäimistöä arvion kirjoittamiseksi siitä, miten perus-crust-punk on edelleen meillä suomessa voimissaan, ja asiallisia orkestereita tulee nykyään mukavasti vastaan. Eikä siinä mitään, ettei yritetä väkisin tehdä “jotain uutta”. Parempi vaan. Taidekoulupunk kun ei meikälläisen hyllyyn mitenkään ihan kivuttomasti istu. No. Pyöritetäänpäs nyt vielä toinen puoli ainakin kerran, ennen lopullista tuomiota. Tässä kohtaa tulee se kysymys, että mitä täällä tapahtuu. Bändin nimikkobiisi pysäyttää nöyrän arvioijan. Raahaudun ylös ja laitan puolen alusta. Ymmärtääkö kukaan, jos kuvailen tätä Motörheadin soittamaksi Driller Killeriksi? D-hakkaus, sointukulun pyörittäminen “nyrkillä naamaan” -tyyppisesti ja teksti, joka ei jätä kellekkään arvailun varaan mitä halutaan sanoa. Olisiko tämä ollut vain yksi hitti muuten lajityypillisen bändin levyllä? No ei. Ulluh paukuttaa vasaraa päähään komeiden kaikujen ja saatanallisten efektien voimalla. Napinpainajat taas tuo positiivisesti mieleen joku vuosi takaperin ainakin minuun suuren vaikutuksen tehneen Psyched To Die:n ja Sotakone palaa taas nimikkobiisiin paahtoon. Voi pojat. Onneksi en hävittänyt tätä juovuspäissäni, kun se erään keikan yhteydessä omistukseeni päätyi. Ikävä sanoa, että se a-puoli ei tehnyt mitään kummenpaa, tai lähtemätöntä vaikutusta. Seiskan kääntöpuoli kyllä teki. Kun vielä Lestat olisi survottu välipaloineen b-puolelle, niin aijai.

Arviot: Krähäjy – Päähän, mahaan ja putkahan CS (2010)

15/06/2011 / mirosol / 0 Comments

Krähäjy – Päähän, mahaan ja putkahan CS (Tu Hero Tapes, 2010) Nyt mennään kovaa. Jo vuosina 2008 ja 2009 äänitetty “Päähän, mahaan ja putkahan” kasetti päätyi käsiini vasta äskettäin. Vaikka villin viisikon paahto jääkin velkaa Hate Unitin kaltaisille tekijöille, toisinaan epäilen kuuntelevani vanhoja hyviä Valse Tristen seiskoja neljävitosella kolmekolmosen sijaan. Lajityypilliseen tapaan elämää on elettävä itse ja kiireiset pukumiehet voivat painua vittuun. Toisella ja kolmannella kierroksella äänitettä alkaa ovet avautua. Ei taatusti sovi jokaiseen kotiin ja jokaiseen arkipäivään. Sen verran tiukasta paketista on kuitenkin kyse, että helposti alkaa ihmettelemään. Miksei tästä ole kukaan pitänyt isompaa meteliä missään? Soiton puolesta ei juuri negatiivista sanottavaa löydy. Edes etsimällä. Lopun parit liveraidat ottavat lopuiltakin epäilyiltä niskat nurin. Smyn ja Hugen huudot tasapainottavat toisiaan ja touhu pysyy komeasti kasassa. Kaikki eivät näillä temmoilla moiseen kykene. Äänimaailma on toisinaan hieman turhan kotikutuoista. Siitä hieman miinusta. Mielenkiinnolla jään odottamaan tulevia. Hieman läskiä soundiin ja maailmalle. Näin kovalle anarkistiselle vanhankoulun hardcorelle on aina kysyntää.

Arviot: Käpykaarti – LP (2011)

02/06/2011 / mirosol / 0 Comments

Käpykaarti – LP (Sarasteen pienmuovi, 2010 tai 2011) Tätä ei kannata lukea, jos ruma kielenkäyttö häiritsee nimittäin pakko käyttää voimasanoja.. Oli täs juttua “Jankke tykkää” arviosta ja nyt löytyi paras mahdollinen ehdokas! Jumalauta, kuulin just Käpykaarti LP:n ja mitään niin punkkia en oo varmaan kuullu pitkiin aikoihin, jos koskaan! On se helvetin hieno tunne ku levyä kuunnelles karvat nousee pystyyn ja kylmät väreet vilistää! Oli niin raju paketti ja sanoja lueskellessa vaan mietti, et kiitti kun puit teksteiksi mun ajatukset. Sovitukset oli niin äärimmäiset et hatunnosto Satrulle jumalauta. Älkää kukaan vittu ikinä tulko sanomaan et PUNK on kuallu ku se ei vittu OO! -Jankke

Arviot: Maakuntaradio – Ehkä huomenna kaikki on toisin CD (2010)

29/05/2011 / mirosol / 0 Comments

Maakuntaradio – Ehkä huomenna kaikki on toisin LP/CD (Airiston Punk-Levyt 2010) Tämäkin ehti ulos joskus puoli vuotta sitten. Omaa apaattisuuttani en juuri jaksanut kaivella muiden kirjoittamia näkemyksiä esiin. Ehkä huomenna kaikki on toisin jatkaa siitä mihin Ex-tytöille jäi. Kuin hyvän elokuvan hyvä jatko-osa. Nyt ei puhuta mistään beverly hillssin kytistä tai muustakaan paskasta, vaan kunnollisesta saagasta – vaikkapa Saw-sarjasta tai Star Trek-rainoista, joissa pari kolme ensimmäistä olivat oikeasti pirun hyviä elokuvia. Soitto ja laulu kulkee samalla teknisellä tarkkuudella, kuin esikoisella. Soundeista vastaava Alho on tehnyt taas sen minkä parhaiten osaa. Ei mitään moitittavaa. Tämä trio on keitetty niin monessa paikalliskokoonpanossa, että vikaan ei oikeastaan voi mennä. En lähde noita listaamaan, koska se nyt vaan olisi turhaa namedroppausta. “Mä en enää haluu tietää, mikä mulla on, kun kaikki menee aina pieleen.” Huoh. Hyvän mielen pimeä puoli. Sävyltään siis pysytään (mikä on nihilistin vastakohta?) lähes pörröisen tunnelman tasolla. Paha olo tulee Maakuntaradion mukaan sovussa tapahtuvista eroista, emännän vieraissa käymisestä ja yksinäisyydestä. Tälläistä levyä olen suorastaan kaivannut. Voisin jopa sanoa, että Ratsia kohtaa Jonathan Richmanin. Tässä voisi olla se jutun ydin. Eikä tässä mennä edes lällyn puolelle lainkaan. Tasapaino on paikallaan. Ja vielä – ainakin keikoilla Jamin soittamilla uruilla saadaan mukavasti lisää syvyyttä ja massaa yleissoundiin. Tämän puolen vuoden aikana levy on ollut soitossa monen monta kertaa. Nyt kun se taas pyörii soittimessa, niin en ihmettele yhtään miksi. Jokin yhtyeen musiikissa kuitenkin onnistuu pitämään sen pienen porukan suosikkina. Ehkäpä kyse on siitä jo mainitsemastani J. Richmanin (tahattomasta?) vaikutteesta. Sääli sinänsä. Toivottavasti orkesteri ei jää aliarvostettujen suuruuksien joukkoon kovin pitkäksi aikaa. Joka tapauksessa. Maakuntaradion paras työ tähän mennessä.

Arviot: H.A.P.A.N. – Eräpäivä CDr (2011)

22/05/2011 / mirosol / 0 Comments

H.A.P.A.N. – Eräpäivä CDr (Papulevyt 2011) Punkveteraani on sana. On se. Ihan oikeasti. Mitä se sitten tarkoittaa? Itse määrittelisin sen jotenkin näin: Punkveteraani on henkilö, joka on kunnostautunut skenessä monien vuosien aikana, ja hänen meriittilistallaan on mahdollisesti kymmeniä eri julkaisuja. Kokoonpanoja ja bändejä on matkan varrella ollut vähintäänkin riittävästi. Punk on elämäntapa. Harva räkänokkateininä Exploitedinsa kuunnellut enää vaihtaa takaisin Arja Korisevaan. Punk nyt vaan on “se juttu”, josta ei koskaan kasva yli. H.A.P.A.N. on orkesteri, jonka lasken kotimaiseen veteraaniluokkaan. Bändillä on varmasti vielä aikaa parantua teknisesti, mutta ei tämä mitään Dream Theateria tule koskaan olemaan. Eikä sitä edes yritetä. Teksti on voimakasta, eikä Jankke katso kompromisseja hyvällä. Tämä tulee varsin selväksi viimeistään raitojen kolme ja neljä kohdalla. Juuret ovat niin syvällä seiskaseiskan räkäisemmällä puolella, että kunnioitusta löytyy helposti. “Onko sitä viinaa, vai eikö sitä oo?!” – saa arvioijanne elämään muutamia viinahuuruisia öitä uudelleen. Niitä bileitä en vaihtaisi mihinkään, vaikka monia muita tilanteita elämän varrelta kyllä. Kuuteen biisiin mahtuu suoraviivaista politiikkaa ja välillä tunnelmat ovat suoraan kuin Advertsin parhailta päiviltä. Loppukaneettina onkin todettava: Hyvähän tämä ei ole, mutta niin perkeleen kova, että suorastaan odottaa mitä turun ja raision veteraanit tekevät seuraavaksi. Keikkoja olisi ainakin siisti nähdä…

Arviot: Cigarette Crossfire – Man’s Best Friend 7” (2010)

21/05/2011 / mirosol / 0 Comments

Cigarette Crossfire – Man’s Best Friend 7” (Tuska & Ahdistus, Hockey Champ, Unsane Asylum, Automobiledrive – 2010) – Helsingin pojat tietävät mitä tekevät. Onhan tuota kokemusta kuultavissa, eikä edellisten kokoonpanojen vaikutusta voi juuri vähätellä. No Idean kataloogi on varmasti tuttu, eikä jo edesmennyt Young Livers juuri loista vaikutteisella poissaolollaan. Tämä orkesteri tulee mitä ilmeisimmin täyttämään Manifesto Jukeboxin jättämän tyhjiön kotimaisen nykypunkin kentällä. Kolmen biisin avausseiska ei jätä ainakaan tuota faktaa kellekkään epäselväksi. Melodiat kulkevat kitaroiden avulla komeasti piiloteltuina. Tämän tyyppiset ratkaisut antavat levyn biiseille mukavasti elinaikaa. Uusia pikkujippoja löytyy vielä monenkin kuuntelukerran jälkeen. Ensikuuntelulla mitään kovin erityistä ei valitettavasti jäänyt tämän nöyrän arvioijanne haaviin. Biisien sisään pääsee vasta, kun kädet alkavat väsyä levyn puolen vaihtamiseen. Tässä piilee levyn vahvuus ja heikkous. Kuulijan reaktio muistuttaa kulmakunnan vakiopizzerian vaihtamista. Pohja on tuttu, paprika ja herkkusieni ovat eri pakkaajien purkeista ja juuston koostumuskin on lähellä edellistä.. Silti tämä uusi pizzeria vetää pidemmän tikun vanhaan verrattuna. Mitään täysin uutta ja erikoista sikareitten viime vuoden puolella julkaistu seiska ei tarjoa, mutta saa silti tutun hotwatermusic-genren kuulostamaan hyvältä. Ramopunkkareiden ei kannata vaivautua, mutta jos esimerkiksi Northern Lincolnin viimeisin on ollut sydäntäsi lähellä viime aikoina, niin tässä jotain mukavaa hankitalistan kärkipäähän.