Kalenteri | Foorumi | Zine | Galleria

Alan kulttuuri turussa.

Archive for the ‘CD/LP’ tag

Arviot: Taipuva Luotisuora – 8 (LP/CD)

without comments

Luotisuora-8

Taipuva Luotisuora – 8 (CD/LP Kaakao, Nordic Notes 2013) 11 vuoden ikään varttunut Luotsikka on päässyt jo kahdeksanteen osaan odysseiassaan. Vaikkei UUU:lla kymmenlukujärjestelmästä mitään tiedetäkään, niin 8 on neljän vuoden aikana koottu kokonaisuus soundeja, tunnelmia ja kokeiluja. Suurin osa onnistuneita palloja, joiden ei toivoisi jämähtävän pelkästään Ozric-fanien nurkkiin. Tuotanto on äärimmäisen ammattimaista, toisinaan nöyrän kirjoittajan korville liiankin kliinistä, steriiliä jopa. Silti siellä täällä nousee analogisen sähkön rusahdus, joka hivelee korvaa – ei jääpuikoin, vaan kostein huulin. Ihan eroottiseksi ei päästä, ja se tuskin on ollut tarkoituskaan. Taidoissa ja tuotannossa ei siis moitittavaa löydy. Vaikkei genre tosiaan osu ihan normaalisti kuuntelemani musiikin ytimeen, tämä on mukavaa kuunneltavaa. Black Sabbathin miehet soittamassa Metallican keikan juuri ja juuri ehtiäkseen pois alta kun kosminen disko jyrähtää käyntiin kaikenkarvaisten tanssijoiden tunkiessa lattialle. Yllättäviä käänteitä sisältävä leijunta johtaa espanjalaiselle rantakadulle kahvilan pöytään. Seesteisen arkiaamun cafe lattea siemaillen keskeyttää vain keskikokoinen limanuljaska, joka vanan jättäen liukuu tiskille tilaamaan kolme traktoria ja yhden kaivinkoneen. Matka mammutin selässä sähköhyttysiä väistellen on pitkähkö, mutta palkitseva. Kaikkien sattumusten jälkeen reki hidastelee vielä kaustisen läpi ja. Loppuu kesken. Pituutta on reilu 45 minuuttia, ja silti. Normaalisti minulle on 28 minuuttia liikaa, mikäli biisejä on vähemmän kun 15. Tällä kertaa lähes petyin kun soitin pysähtyi 46:28:aan. Jos negatiivista haluttaisiin kaivaa, niin tunnelmien lisäksi mitään pysyvää muuten niin nerokkaista sävellyksistä ei tunnu jäävän parilla pyörätyksellä käteen tai takaraivoon. Instrumentaalilevyjen ikuinen dilemma. Teeppä siinä sitten ikivihreä kestohitti ilman laulua. Absoluuttinen Nollapiste on taatusti kuunneltu, sillä sieltä on jäänyt mukavasti popimpia progejuttuja hihoihin. Toinen mukava lisä on tuo vanhan hevin mukailu. Sitä on aiempiin levytyksiin verrattuna enemmän. Vaikka modernia progeilua soundipolitiikka tarjoaakin, silti tunnelmat sijoittuvat futuristisiin näkymyksiin joiden kuvittelisi kuuluvan jonnekkin välille ’71-’80, mennyttä vuosisataa. Ehdottomasti toimivaa soundtrack-progeilua. Luotsikka ei selvästikään tee erikoista musiikkia itsetarkoituksellisesti, vaan omituisuudet tuntuvat luontevilta ja metrolaitureiden puhtailta. Kotimaista koukkua, junnausprogea parhaimmillaan.

Written by mirosol

February 27th, 2013 at 1:42 pm

Arviot: Yleislakko – Maailmanpolitiikan arkipäivää (2012)

with 2 comments

Yleislakko – Maailmanpolitiikan arkipäivää CD/LP (Blast of Silence 2012) Tervetuloa maailmaan, jossa sana rautaisannos on räikeää aliarviointia. Istuin autossa kun laitoin levyn ensimmäistä kertaa soimaan. Koen jollain tasolla olevani henkilö, joka lukee suhtellisen paljon ajankohtaisista asioista. Kun levyn ensimmäinen kierros loppui ja soitin siirtyi takaisin alkuun, suljin soittimen. Mietittävää nimittäin riittää. Olen seurannut orkesterin edesottamuksia läheltä ja vähän kauempaakin aika pitkään. Voitaisiin sanoa, että minun osaltani keskimääräinen Yleislakkotaajuus vuodessa on noin viiden-seitsemän keikan tuntumassa. Koska orkesteri on harvinaisen tuttu, tästä uudesta levystä kirjoittaminen tuntuu vain luontevalta, kaikkine kehitysasteineen. Aloitetaan ensin puhumalla hieman musiikista. Se kun on se helpoin osuus tässä levyssä. Punkvaihde on kutosella. Edellinen “Vapauden rautaiset raamit” LP oli se yhtyeen taiteellisten kokeiluje levy, jonka myötä ei oikein tiennyt mitä tältä kolmannelta odottaa. No. Oikeastaan neljänneltä, jos mukaan lasketaan se täyspitkän mittainen demo/cdr. Siinä missä jotkut kriitikot osasivat nokkelasti yhdistää bändin Dead Kennedysiin tuon edellisen kohdalla, on todettava, että he olivat aikaansa edellä. Minä kun en DK:n vaikutusta siitä edellisestä saanut millään irti. Nyt sitä on kyllä, vaikka osittain onneksi Jellon äärimmäinen hektisyys onkin asetettu miedommalle lämmölle. Muutenkin turhat ja vähemmän turhat taiteilut on jätetty muutamaa pientä jippoa lukuunottamatta vähemmälle. Suoraa punkkia 77:sta hardcorempaan tulkintaan. Suomipunkkia. Eikä todellakaan huonoa sellaista. Kertosäkeiden melodioissa on useassa paikassa edeltäjiään enemmän särmää, vaikka varsinaisia “lekakertsejä” on edelleen suhteellisen vähän. Soitossa ei ole ongelmia. Kuudes vaihde pysyy päällä mukavasti viimeiseen ralliin asti. Siinä tosin tyydytään “vain” vitoseen ja reiluun ylinopeuteen moottoritiellä. Kappaleiden rakentamisessa on havaittavissa kehitystä monipuolisuuteen oman karsinan sisällä. Lähes kaikki kappaleet kulkevat ja riffeissä on sitä jotain – sitä jotain joka kantaa. Voisiko levy olla vielä parempi? Voisi. Mutta ei se siitä missään nimessä huonoa tee. Ei sinne päinkään. Soundipolittiikka on nykyistä puoluepolittiikkaa vahvempaa. Siinä on tarpeeksi särmää ja räkää, mutta soundeista tai tekstistä selvää saaminen ei ole vain Mögäfriikkien yksinoikeus. Anti-Flagiin en vertaa, mutta selvän saa riittävän hyvin. Ja onhan tuossa levyssä sanalipuke jos tuntuu ettei pysy vauhdissa mukana.

Sitten se itse aihe. Kun pysäytin soittimen ensimmäisen kierroksen jälkeen, oli olo kuin jouluaattoiltana. Niin täynnä, ettei pystynyt liikkumaan. Autossahan tuo on lähes tarpeetonta, mutta silti jouduin pitämään selvän tauon ennen seuraavaa kuuntelukierrosta. Jos mielestäsi Sandbergin punainen kuulakärkikynä ja musta sarkasmitussi olivat teräviä aiemmin, niin väärässä olit. Kantaa otetaan enemmän kuin tämän mittaiselle levylle fyysisesti mahtuu. Totuus ja sarkasmi ovat ne aseet joilla, anteeksi anglismi, miestä vastaan lähdetään. Aiemmat tekstit ovat olleet myös hyviä kannanottoja, mutta minun makuuni kliseiden värikäs käyttäminen on aiemmin johtanut myös muutamiin pop-korneihin, jotka ovat satuttaneet kokonaisuutta. Kynien kunto näkyy tässä suhteessa uudella levyllä parhaiten. Korniutta on karsittu ja sen jättämä tyhjiö on korvattu vähemmän kliseisillä, jopa uusilla sanailuilla ja mustalla huumorilla. Alussa laitetaan valtakunnan hallitus osallistujineen oikealle paikalleen ja sitten käsitellään kaikki kaikki muukin maaseudun tyhjenemisestä avohoidon suosimiseen, sukupuolieroista sotilasliittoihin ja arkitodellisuudesta nyky-yhteiskunnan voitontavoitteluun. Uskontoja unohtamatta. Useammin kuin usein, käytettävät fraasit ovat timanttisia. Sekä loisteeltaan, että kovuudeltaan. Uutuutena mukana on myös selvästi henkilökohtaista pohdintaa. Teksteistä huomaa hienoisen turhautumisen tunteen – Mikä on havinaisen ymmärrettävää, kun katsoo sekunnin avoimin silmin ympärilleen. Kuin levy huutaisi suoraa huutoa, että “Herätkään nyt tuosta unestanne! Kaikki on menetetty ellette herää!” Suurin ja päälimmäinen kysymys on “Miksi annamme tämän kaiken tapahtua?”. Maailma on pientä pohjolaamme myöden suoraan sanottuna kusessa, mutta silti kaikkein köyhinkin kansa haluaa näytellä vähintään keskiluokkaa, ellei rikasta. Samalla unohtaen, mitä ulkona tapahtuu. Yleislakko osoittaa suoraan sormella meitä kaikkia. Nykyajan meno kaipaa levyn, jossa asioista uskalletaan sanoa oma kanta suoraa huutoa. Tämä on sellainen. Voin suositella kaikille. Ainakin niille, joiden mielenterveys kestää todellisuuden käsittelemisen.

Mielikappaleekseni nousee ehdottomasti “Maaseudun tuleivaisuus”, joka on ehdottomasti levyin keveintä antia.

Written by mirosol

November 7th, 2012 at 8:40 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , ,

Arviot: Kakka-Hätä 77 – Huoltoasemalle unohdettu mies LP/CD (2011)

without comments


Kakka-Hätä 77 – Huoltoasemalle unohdettu mies LP/CD (Stupido 2011) Tämä on taatusti hankalin ja pisimpään pohdittu arvio, jonka joudun ikinä kirjoittamaan. Voisin tietysti jatkaa sitä samaa mitä kaikki muutkin tekevät ja ylistää bändiä, tekstejä, soittoa ja soundeja. Minulla on suorastaan molemmat, viha- ja rakkaussuhde tähän levyyn. Yleismaailmallinen miinus piilee uuden materiaalin määrässä. Siinä se levyn heikko kohta sitten olikin. Tästähän olisi siis saanut taas seiskallisen hittejä, mutta silloin loppuunmyydyillä seiskoilla piilevät nerokkaan räkäsoundiset helmet olisivat jääneet kokonaan niiden tiettyjen teennäisten peräreikien haaviin. Ja kuulostaahan tämä todella hyvältä. Tarpeeksi räkää saadaan kunnollisessa studiossakin, kun siellä tiedetään mitä tehdään. Selvinpäin en tosin pysty tätä enää kuuntelemaan. Todellisuuden tuntu on liikaa. Teksteissä muistutetaan siitä mitä maailma todella on. Ja miten paljon meistä jokainen on osa sitä pas*aa tahtomattaankin. Tornionmäki – Vaasankatu all night long on noussut ainakin minulle merkittävimmäksi biisiksi. Tämä taitaakin olla ensimmäinen kerta, kun Teemun kynästä irtoaa jotain huomattavan positiivista ja elämänmyönteistä. Vielä muutama vuosi taaksepäin olisin saattanut erehtyä luulemaan kakkiksen “myyneen itsensä” tämän biisin myötä. Ei. Siitä ei ole kysymys. Kerrassaan huono ajatus. Tuttipullonimijässä on tuota samaa sävyä. Siis sitä jossa todetaan, että ihan kaikelle huonolle tässä maailmassa ei voi mitään, mutta pakko se vaan on elää. Niin hyvin kuin se meille köyhille on mahdollista. Levy sietääkin olla pienoinen hitti. Niille ihmisille, joita maailman kylmyys ei voisi vähempää liikuttaa Kakkis saattaisi avata jonkun näkökulman pelkän kuluttamisen ihannoinnin sijaan.

Pitääkö joku Kakka-Hätä 77:aa oikeasti vielä huumoribändinä? Bändistä on todellisuudessa alusta alkaen ollut huumori aika perkeleen kaukana. Joku jossain foorumilla joskus vuosia sitten sanoi Kakkista huumoribändinä kritisoineelle: “Kommentoija on tainnut kuulla bändistä kokonaisen nimen”. Pitää edelleen harvinaisen hyvin paikkaansa. Teemu kirjoittaa edelleen, ja on aina kirjoittanut, niistä asioista, jotka ovat täysin tavallista känniapinaa lähellä. Tai vaihtoehtoisesti niistä, jotka ovat miestä itseään koskettaneet lähtemättömästi. Joka tapauksessa raadollinen arki on vähän jumalattoman huono vitsi. Tuttipullonimijän päätyminen YleX:n tehosoittoon julkaisun aikoihin otti varmasti loput luulot pois niiltä, jotka jaksoivat madonnan ja michael jacksonin välissä kuunnella sanoista pätkääkään.

Teemu koskee teksteillään kaikkia meitä, jotka olemme syntyneet valtakulttuurin väärälle puolelle. Surullisen tuntuisia tarinoita todellisesta maailmasta. Toivon koko sydämestäni, että bändi pysyy ja tekee hyviä biisejä meille kaikille vielä pitkään

Mikä sitten tekee tässä sen mainitsemani vihasuhteen? Huoltoasemalle unohdettu mies ei tarjoa sekuntiakaan eskapismia, joka nykyisen Suomen ja maailman arjen kanssa toimeen tultaessa on vähintäänkin pakollinen piirre viihteen ja kulttuurin kuluttamisessa – maanantaista perjantaihin. Nimittäin perjantaina viideltä naksahtaa taas perhemarketista hankittu halvin keskioluttölkki auki ja Kakkiksen viimeisin teos on taas levylautasella.

Tämä on siis pakkohankinta. Suosittelen. Ja muuten. Noista teennäisistä peräreijistä kun oli kerran puhe, niin minulta puuttuu se KH77/Seksihullut splitti kokonaan. Voin maksaa siitä ihan käyvän hinnan. Huudelkaa foorumilla. Eikä ole väliä kummalla kannella…

Written by mirosol

August 19th, 2011 at 5:22 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , , , ,

Arviot: The Dwyers – Bowling with Jesus CD (2011)

without comments

The Dwyers – Bowling with Jesus CD (Airiston Punk-Levyt 2011) Kokemusta yhtyeestä oli kertynyt kahden livetilanteen verran ennen kuin sain arviolevyn kätösiini. Aikani erittäin hienoa kansikuvaa ihailtuani, sujautin levyn auton soittimeen ja nyt jo viikon päivät on levyä tullut kuunneltua ajellessa. On muuten oikein näppärä keino tutustua musiikillisiin tuotoksiin juurikin kaahailemisen lomassa!

Ja mitä sieltä korviin sitten kantautuikaan? No perskeles, napakan oloista, radiosoittolistaystävällistä ”ameriikan” punk rockia. Terhakkaasti soitettuja ralleja, joita kuunnellessa mieleen pulpahtelee assosiaatioita sellaisiin yhtyeisiin kuin Green Day, Social Distortion, Backyard Babies, jopa Mike Monroe – ei siis ehkä ihan tyypillisiä mielleyhtymiä, mitä punkrokista äkkiseltään kuvittelisi, mutta ei huonoja. Ihan jokaisessa punkkareiden treenikämpässä ei saataisi tällaista matskua soitettua vaikka haluaisivatkin.

Niille, jotka haluavat punkkinsa räkäisenä, vaarallisena ja vimmaisena, Dwyers lienee liian rock… Tässä meinaan lätty, jossa ei tarvita vanhaa viisautta soitannan pienten epätarkkuuksien korvautumisesta räyhäkkäällä asenteella, sillä sellaisia ei ole vaan koko levy on kunnianhimoisen oloisesti soitettua punkahtavaa rockia. Radiosoittolistaystävällisyys ja rokkimeininki ovat epäilemättä Dwyers miehistössä tietoinen valinta, sillä punkin suhteen asiantuntemusta kyllä pitäisi löytymän. Biisien sanoituksista en ihan täysin päässyt perille pelkästään kuuntelemalla, mutta mitään poliittista tai erityisen kiukkuista sanomaa ei julisteta vaan jopa ehkä vähän emoillenkin laulellaan kuninkaista ja kuningattarista tai tytöistä – niin kuin rokkibändit tekevätkin.

Miten tällaista punkahtavaa rockia sitten käytetään? Livenä the Dwyers ei niinkään toimi pienissä punkluolissa perinteisten seiskaseiska – ja hc – bändien kera vaan paremminkin isommilla rokkiklubeilla vaikka lämppäämässä mitä tahansa noista mielleyhtymissä mainitsemaani yhtyettä. Ja vaikka the Dwyers on punkkinsa vimmaisena ja vaarallisena haluavalle siis turhan rock, niin tässä nytkin taustalla soivan kaupallisen rockmusiikkiin erikoistuneen radiokanavan soittolistoilla mikä tahansa Bowling with Jesus levyn biisi potkisi persuuksille ihan helvetisti!

Written by jankke

June 29th, 2011 at 7:36 pm

Posted in Levyarviot

Tagged with , , , ,

Arviot: Maakuntaradio – Ehkä huomenna kaikki on toisin CD (2010)

without comments


Maakuntaradio
– Ehkä huomenna kaikki on toisin LP/CD (Airiston Punk-Levyt 2010)
Tämäkin ehti ulos joskus puoli vuotta sitten. Omaa apaattisuuttani en juuri jaksanut kaivella muiden kirjoittamia näkemyksiä esiin. Ehkä huomenna kaikki on toisin jatkaa siitä mihin Ex-tytöille jäi. Kuin hyvän elokuvan hyvä jatko-osa. Nyt ei puhuta mistään beverly hillssin kytistä tai muustakaan paskasta, vaan kunnollisesta saagasta – vaikkapa Saw-sarjasta tai Star Trek-rainoista, joissa pari kolme ensimmäistä olivat oikeasti pirun hyviä elokuvia. Soitto ja laulu kulkee samalla teknisellä tarkkuudella, kuin esikoisella. Soundeista vastaava Alho on tehnyt taas sen minkä parhaiten osaa. Ei mitään moitittavaa. Tämä trio on keitetty niin monessa paikalliskokoonpanossa, että vikaan ei oikeastaan voi mennä. En lähde noita listaamaan, koska se nyt vaan olisi turhaa namedroppausta. “Mä en enää haluu tietää, mikä mulla on, kun kaikki menee aina pieleen.” Huoh. Hyvän mielen pimeä puoli. Sävyltään siis pysytään (mikä on nihilistin vastakohta?) lähes pörröisen tunnelman tasolla. Paha olo tulee Maakuntaradion mukaan sovussa tapahtuvista eroista, emännän vieraissa käymisestä ja yksinäisyydestä. Tälläistä levyä olen suorastaan kaivannut. Voisin jopa sanoa, että Ratsia kohtaa Jonathan Richmanin. Tässä voisi olla se jutun ydin. Eikä tässä mennä edes lällyn puolelle lainkaan. Tasapaino on paikallaan. Ja vielä – ainakin keikoilla Jamin soittamilla uruilla saadaan mukavasti lisää syvyyttä ja massaa yleissoundiin. Tämän puolen vuoden aikana levy on ollut soitossa monen monta kertaa. Nyt kun se taas pyörii soittimessa, niin en ihmettele yhtään miksi. Jokin yhtyeen musiikissa kuitenkin onnistuu pitämään sen pienen porukan suosikkina. Ehkäpä kyse on siitä jo mainitsemastani J. Richmanin (tahattomasta?) vaikutteesta. Sääli sinänsä. Toivottavasti orkesteri ei jää aliarvostettujen suuruuksien joukkoon kovin pitkäksi aikaa. Joka tapauksessa. Maakuntaradion paras työ tähän mennessä.

Written by mirosol

May 29th, 2011 at 7:44 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , , , , ,