Tag: Levyarviot (Page 3 of 5)

Arviot: Maniac Miracles – Positive Anger! CD (2011)

28/10/2011 / jankke

Maniac Miracles – Positive Anger! CD (2011) Harmittaa vähän, etten päässyt katsomaan MM konkareita sosikselle. Mirosol kuitenkin oli hommannut mulle tämän uuden levyn arvioitavaksi. -98 äänitetty When Do We Care on silloin tällöin omassa soittimessa pyörinyt ja jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta tai sukupuolisidonnaista “samassa – veneessä – oloa” tunnen Myra Maniaciin. Siinä lähtötunnelmat levyn kuuntelulle, positiivisen uteliaat.

Eka / nimibiisi oli pettymys. Synkillä väreillä maalattua rokkia. Aavistuksen popahtavakin maku tuli – kreditoidun taustalaulajattaren pikkuoravasoundista vissiin. Avausraidan jälkeen meininki onneksi paranee, muuttuu punkimmaksi. Soundia on kyllä MM raskauttanut. Siellä täällä aistittavissa the Avengers vaikutteita.

Jostain syystä Myran kuittaamat kappaleet toimii paremmin kuin säveltäjäkolleegansa Flagburnerin. Syy lienee se, että koen F:n biisit melko mahtipontisina “mä en ainakaan pelkää politiikkaa” rock-kappaleina, kun taas Myran biisit soljuvat vaivattomammin. Edelleen voidaan tehdä kahtiajakoa levyn suomen- ja englanninkielisten osien välillä. Lauluosuudet enkkupiiseissä on suorittamista, ei mitään karaokelaulantaa sentään, mutta suomeksi vedettäessä Myra on enempi mukana ja niissä on suloista vimmaa. Hei MM, laulukieleksi suomi ja pändin nimeksi Maaninen Mehuhetki! 😉

Rumpukompistakin piti jotain sanomani, mutta se oivallus on vallan päässyt unohtumaan. Järjettömän väkivaltaisesti kuoliaaksi hakatun Sophie Lancasterin muistoksi oli tehty laulu, se on mainitsemisen arvoinen yksityiskohta. Levy päättyy Tassun tekemään, muuta materiaalia kiukkuisempaan kappaleeseen. Tämän sepustuksen taas päätän ystävälliseen ja vihjailevaan sävyyn: allekirjoittanut lähtisi kyllä mielellään oman soittokoplansa kanssa Maniac Miraclesin kera samalle keikalle soittelemaan!

Arviot: 1981 – Decay 7” (2011)

24/10/2011 / mirosol

1981 – Decay 7″ (Kämäset levyt 2011) Tässä on yhtye ja levy, jotka saavat kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä lähestulkoon poikkeuksetta. Joskus käy niin, että hyvää musiikkia puhkeaa omasta kotikylästä. Voihan niin käydä useinkin. En haluaisi kehua liikaa, koska levy tämäkin on muiden joukossa.

Anarkopunk oli jostain syystä jäänyt omalta osaltani hieman pimentoon ja siksi ojennankin mielessäni 1981:lle genren julkistamispalkinnon. Jotkut ovat kritisoineet yhtyettä siitä, että sen kaikki hyvät kikat on kopioitu suoraan vanhoilta brittibändeiltä kuten The Mob ja Zounds, mutta koska kyseiset yhtyeet olivat itselleni vielä vieraita kun tutustuin 1981:n, ei tuollainen voinut minua häiritä. Päinvastoin, se sai minut kiinnostumaan kokonaan uudesta musiikkityylistä.

Käsittääkseni anarkopunkin perusajatus on tehdä hyvää ja koukuttavaa pop-musiikkia anarkistisilla sanoituksilla. Ja onhan niitä sitten räkäisempiä ja punkimpiakin bändejä, mutta 1981 kuuluu ainakin tällä levyllä siihen heleän kirkkaaseen osastoon, joka ei siis kuulosta punkilta juuri lainkaan, mikä on tässä tapauksessa hyvä asia. Sanoitukset – vaikka musiikki onkin ainakin itselleni voimaannuttavaa ja mielialaa kohottavaa – käsittelevät pettymystä maailmaan (tai ehkä paremminkin ihmiseen) ja muutoksen mahdollisuuteen. Eihän tuollainen pessimismi ole kovin rakentavaa, mutta nyt ei olekaan tarkoitus rakentaa, vaan hajottaa vanhoja, haitallisia toimintamalleja ja ajatusrakenteita, jotta niiden tilalle voisi kasvaa jotain uutta ja luonnollisempaa.

Arviot: Petturin Palkka – Kaikellaista Harmia 7″ ep (2011)

21/10/2011 / tomppa

Petturin Palkka – Kaikellaista Harmia 7″ ep (Räkälevyt, Tuska & Ahdistus, Worst Case Scenario) Sain levyn jotain 2 kk sitten, enpä innostunut. Hautautui hyllyyn. Kaivoin sen päivänvaloon tätä varten.

7 piisiä hardcore punkkia nais/mies huudolla. Asia tekstein ollaan liikkeellä, joista Raiskattu vapaus kiinnosti eniten. Soitto toimii kyllä hyvin, mutta mitään ajatusta tää ei mulle anna, bändi suorittaa tehtävänsä hyvinkin ennalta-arvattavasti. Punk on vuosikymmenien aikana kaikkine mausteineen kierrätetty jo niin monesti. Eihän tää nyt täysin metsään mene, mutta tosi kasvoton on. Kannattais miettiä seuraavaksi uusia eväitä, tarjonta on joka puolella tosi kovaa nyt.

Arviot: Armless Children – 5 Track ep 7” (2011)

17/10/2011 / mirosol

Armless Children – 5 Track 7” ep (Raakanaama) Nyt tulvi olohuoneen täydeltä tylyäkin tylympää meteliä. Kädettömien lasten ep on onnituneesti velkaa Doomille, mutta tiukkuudessa jäädään kuitenkin hienoisesti Kylmän Sodan jalkoihin. Eli d-biitillä mennään ja kovaa. Meno pysyy hurjasta vauhdistaan huolimatta kasassa mallikkaasti. Olen tainnut ollut liian pitkään selvinpäin, sillä kaahausten rakenteet jäävät enemmän tai vähemmän hämärän peittoon. Tällä osa-alueella väitän vaikutteen tulevan ennemmin Cloak/Daggerin ja Black Flagin suunnasta kuin mistään muualta. Ahdistavaa kuvastoa tarjoava kansitaide sopii levyn kääreeksi kuin nyrkki silmään. Tekstipuoli on epämukavasti linjassa taideiden kanssa. Epämukavasti siis siinä mielessä, että ahdistavuutta löydetään lajityypillisistä paikoista, kuten kuolemasta ja sodista. Tavallaan tuo sovitusten rikkonaisuus tuo tiettyä raikkautta ja omaa otetta biiseihin, jotka peruskaavaa noudattaen olisivat hyvinkin konformistisia, perinteisen d-jylläyksen jälkeläisiä. Pyörää ei siis ole keksitty uudestaan, mutta näihin puurattaisiin on kuitenkin lisätty kuuden tuuman rautanaulat – tarkoituksena mitä ilmeisimmin tehdä hippien uimapatjoista selvää jälkeä. Tässä jalossa tehtävässä urheasti onnistuen.

Soundimaailma on tutun oloinen ylisärötettyine kielisoittimineen ja tiukkaan pakattuine kompressioineen. Dynamiikkaa tai nyansseja kannattaakin mennä kaivelemaan ihan muiden orkesterien teoksilta. Kyseessä on hyvinkin varteenotettava trio modernin d-tahkonnan alalle. Ja nimenomaan modernin.

Arviot: Eyewitness – Machine CDr (2011)

14/10/2011 / jankke

Eyewitness – Machine CDr (2011) Tämän lähemmäksi ei tunnelmassa voi päästä suomipunkin alkuräjähdyksen aikoja. Ne, jotka ehkä harmittelevat, etteivät ikänsä puolesta ehtineet sitä seuraamaan heti 80-luvun alussa, huoli pois – Eyewitness on täällä!

Nuoret miehet Raisiosta soittavat erittäin perinteistä, raakaa ja vimmaista punkrokkia suomalaisittain, mutta englanniksi. Räkäistä ja vihaista asennetta löytyy siihen malliin, että konkaritkin voisivat ottaa EW:ltä uutta kipinää punkkiinsa. Hc-lokeroon en aikonut tätä ympätä, mutta kun sitä suomipunkin alkuräjähdyksen jälkeistä nousukautta miettii, niin kyllähän Laman ja Appendixin hengessä vanhan koulun suomihooceetä tässä paukutetaan. Vaikka ilahduttavan selvästi vaikutteet Machine ep:ltä erottuvatkin, niin sielutonta tribuutin nimissä kopiointia tämä ei missään nimessä ole. Jätkät ovat saaneet aikaan persoonallista punkkia perinteitä kunnioittaen ja räkäistä vimmaa tulvien.

Tekstit huudetaan piiseihin hieman tiputellen ja sanat melko alkutavupainotteisesti. Se on kyllä ihan ok ja antaa oman leimansa pakettiin. Pakko kuitenkin myöntää, että olis kiva kuulla yks piisi suomeks vedettynä ihan uteliaisuuttani. Ei siks, et meikä ymmärtäis paremmin, vaan et selviäis millainen vaikutus äidinkielellään huutamisella olis Eyewitness meininkiin. Voimaa varmaan tulis vielä lisää, mutta se kuulostaa jopa vaaralliselta, koska nykyiselläänkin soittavat suohon monta kokeneempaa pändiä.

Eyewitnessin rytmiosasto toimii yhteen mainiosti ja sovitukset antaa tilaa koko kolmikon toteuttaa vimmaista punkrokkiaan. Kai muistin mainita, että erittäin vanhan koulun punkrokkia vedetään? Sinällään loistava uutinen, kun kyseessä on nuorta väkeä. Punk ei kuole! Tällä ep:llä paljastettaisiin tosipunkkarit feikeistä niinkuin lykkäämällä herneen akan patjan alle saisi selville prinsessat. Nimittäin, jos tätä kuunnellessa ei tee mieli pittiin ja pogoamaan, niin sitten ei ole punk(kari)henkeä tyypissä pätkääkään!

Arviot: Jukka Kiesi – Kaupungista kaupunkiin 7” ep (2011)

07/10/2011 / mirosol

Jukka Kiesi – Kaupungista kaupunkiin 7” ep (Airiston Punk-Levyt 2011) Herra Kiesi ansaitsi korkean paikkansa nykymusiikissa esikois-ep:n turvin, jonka tunnelmat kuljettivat tyhjätaskun kävelemään rantakartanoiden tyhjille pihoille kadonnutta maalaisjärkeä ja rakkautta kaivaten. Tämä tietysti nosti odotukset hyvin korkealle uuden tuotannon osalta. Äskettäin käsiini päätynyt Kaupungista kaupunkiin herättää mukavan rauhallisia tunteita ollen samalla kuitenkin edeltäjäänsä huomattavasti filosofisempi teos. Taustalla velloo edelleen kritiikki nyky-yhteiskunnan järjettömyyttä kohtaan vaikka rakkauden tunnetta kaivataan haikeasti edelleen. Kiesi ei enää lyö ihmisen tyhmyyttä suoraan kuulijan korville sanomalla asioita niin kuin ne ovat, vaan jättää runollisen tyynesti nämä johtopäätökset kuulijalle itselleen. Kappaleiden sävellykset itsessään ovat kasvaneet vain vähän. Pop-sovitukset selkeiden sointukulkujen kanssa ovat Kiesin suunnaton vahvuus. Neljään biisiin mahtuu suuria tunteita ja arkipäiväisiä oivalluksia, joista jokainen kävelee autuaan tietämättömänä ohi päivittäin. Uskallanpa veikata, että Kiesin teoksilla voi vielä olla suunnaton vaikutus yhteiskuntaamme. Tämä vaatii sen, että mies hyväksytään merkittävänä pop-musiikintekijänä muuallakin kuin punk-piireissä. Tämän viimeisimmän ep:n myötä en kuitenkaan voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että oikeisiin käsiin päätyessään Kiesille ilmaantuu vientiä naistenlehtien sivuille. Ajatelkaapa nyt. Musiikki teksteineen on selvästi sitä tavaraa, joka saa varauksettomat viisi tähteä esimerkiksi MeNaiset-lehden arvioissa. Tätä kautta on siis, ainakin minun mielestäni, mahdollista päästä esittämään Herra Kiesin näkemyksiä vallitsevasta maailmastamme myös sinne täysin tavallisten työssäkävijöiden arkeen. Ja mihin se sitten johtaakaan, kun ne 10 000 sairaanhoitajaa, toimistosihteeriä, osastonhoitajaa, lakinaista, sihteerikköä, kassaneitiä ja pysäköinninvalvojaa huomaa ymmärtävänsä mikä maailmassamme todella on vikana? Se se vasta anarkiaa olisikin. Toivotaan parasta ja toivotaan myös sitä, ettei erittäin mallikkaasti alkanut Jukka Kiesi-saaga lopu vielä pitkään aikaan. Takaraivoni aistii kulman takana vuoden 2017, jolloin julkaistaan Jukan “Parhaat” kokoelma 20 000 kappaleen painoksena – sisältäen parhaat palat Kiesin yhdeltätoista seiskatuumaiselta ja kolmelta maxilta. Oli miten oli, Jukka Kiesi on parasta kotimaista miesjakitara/singersongwriter-tavaraa mitä tänä päivänä on tarjolla.

Arviot: The Reality Show – A Candle In Hell 7” ep (2011)

25/09/2011 / mirosol

The Reality Show – A Candle In Hell 7” (RR, Raakanaama, Psychedelica 2011) Uudehkon turkulaisbändin debyyttiseiska on mahtava koulukirjaesimerkki uuden äänimaailman luomisesta hardcoren puitteissa. Olen kuulevinani Black Widown kaltaista kannabishuuruista riffittelyä sekoitettuna Man Is The Bastardin power-violenceen ja Convergen matikkaheviin. Kaikista osasista on koottu kasaan ne parhaat ominaisuudet, kuten stonerin suuruudenhulluus. Matikkahevistä on tarttunut mukaan teknisen oloiset ja äärimmäistä tarkkuutta vaativat ohi 4/4 beatin lyövät iskennät. Laulu on taas puhtainta power-violencea heti sen jälkeen kun kulutin E.B.S.:n splittiälpeen loppuun viime vuosituhannen puolella. Neljään biisiin mahtuu riittävästi asiaa ja koukkuja. Täyspitkä, no ainakin yli 28 minuuttinen, saattaisi tuoda jouluisen tunnelman ruoansulatusjärjestelmälle. Tästä syystä tuo neljä rallia on juuri sopiva näyte yhtyeen taidoista.

Kokoonpano junttaa teknisen vimmatusti lopputuloksenaan tuoretta, mutta silti tutun oloista hardcorea. Levyn olemassaolo on täysin oikeutettu ja uskallan veikata bändille hyvinkin nousujohteista tulevaisuutta. Kun kerran soitto, huuto, sovitukset, sävellykset ja asenne on enemmän kuin kohdallaan, on tästä harvinaisen hyvä lähteä raivaamaan tietä vähintäänkin teknis-metallisemman harkon kulttiorkesteriksi.

Kansitaiteen mystiset kuvastot eivät oikein allekirjoittaneelle avaudu. Se tosin saattaa kertoa enemmän minusta kuin itse teoksesta, mutta CHRZUn piirrokset ovat yhtä kaikki sen verran maukkaita, että merkityksiä on mukavan ahdistavaa yrittää löytää enemmänkin.

Kerrassaan napakka paketti modernia, raakaa hardcorea paketoituna komeisiin, mustavalkoisiin kansiin.

Arviot: Species Traitor – Silence Equals Death MCS (2011)

23/09/2011 / Hatshoe

Species Straitor – Silence Equals Death MCS (2011) Kohtalokkaan kuuloinen kitara-arpeggio aloittaa kasetin. Sitten alkaa rokkaava heavy metal. Hardcore. Musiikki on hyvin tehtyä ja soittajat osaavat hommansa. Molemmilla vokalisteilla on rapsakka ja äijäilyörinöihin verrattuna mukavan raikas ääni, kuitenkin riipivä.

Sanoituksista ei tietenkään saa mitään selvää, paitsi ehkä muutamassa kohdassa. Wanting to be seen, wanting to be heard sekä Not a hierarchy olivat sanoja, jotka aivoni erottivat kuulon perusteella. Sanoja luettuani ja useamman kerran kasettia kuunneltuani aloin erottaa muutakin. Sanoitusten ymmärtäminen tämän yhtyeen kohdalla saattaa vaatia hieman perehtymistä, vaikka sanasto ei vaikeaa olekaan. Lauseet seuraavat toisiaan enemmän temaattisesti kuin loogisesti. Asiat eivät johda – vaan törmäilevät toisiinsa. Kallistun kuitenkin sille näkökannalle, että tämä on tarkoituksellista ja sanoitukset ovat tarkkaan mietittyjä. Hierarchy of Liberation käsittelee ymmärtääkseni identiteettiä, siihen kohdistuvaa sortoa ja sorrosta vapautumista sekä sitä, että kaikki vapaustaistelut liittyvät toisiinsa, eikä yksi ole toista tärkeämpi. Pro Life Anti Human-kappaleen sanomaa en nyt saanut ihan yhtä hyvin kirkastettua ja se olisikin turhaa, merkityksiä lienee loputon määrä. Seuraavat säkeet kertovat jotain siitä, millaisten kysymysten äärellä ollaan: maybe the answer lies within ourselves / or maybe the lies answer to our need of a self.

Kasetilla on pituutta kahdeksisen minuuttia, eli hyvinkin punk ep:n verran, vaikka biisejä onkin vain kaksi. Kappaleet ovat kuitenkin monipolvisia ja vastaavat riffien määrän ja sanoitusten pituuden puolesta kukin noin neljää tavallista hc-rypistystä. Treeniksellä nauhoitetut soundit ovat varsin mainiot.

Ensimmäinen kappale myös päättyy kitaramelodiaan. Toinen biisi esittää asiat hieman krustimmassa ulkomuodossa, synkeitä melodioita unohtamatta. Musiikki jyrää eteenpäin voimallisesti, niin kuin pitääkin. Mutkia kuitenkin tehdään, eikä tavoitteena ole päästä mahdollisimman nopeasti paikasta A paikkaan B. Kyseessä on pikemminkin tutkimusmatka. Tutkimusmatka, jonka reitillä on koskia ja ainakin yksi konevasara ja rypistyskone. Eräässä puhelaulukohdassa hieman tipahdin muun kasetin tunnelmasta ja suomalainen aksentti oli kuultavissa, mutta eihän se nyt mitään haittaa ja olen kuullut muiden ihmisten suorastaan kehuvan juurikin kyseistä kohtaa.

Hardcoressa ällöttää eniten överi maskuliinisuus ja jonkinlainen yksisilmäisyys. Näihin vaivoihin Species Traitor on mitä oivallisin lääke ja ainakin nyky-suomessa melko harvinainen sellainen.

Arviot: Tuhkaus – Maailma päättyy tuhkaan CDr (2009)

16/09/2011 / jankke

Tuhkaus – Maailma päättyy tuhkaan CDr (2009) Ei maailma olekaan ihan läpeensä paha paikka. Muutenhan Tuhkauskin olisi jäänyt yhden demon projektiksi. Tätä demon arviota kirjoittaessani Tuhkaus on jo ehtinyt saada aikaiseksi 7″ äänitteenkin ja keikkailuakin on harjoitettu eikä loppua vielä näy. Mutta keskitytään siis tähän 2009 tehtyyn demoon.

Noituuteen ei yhtyettä kannata lähteä vertaamaan, vaikka Veikki molemmissa huutaakin, Noituuteen verrattuna Tuhkaus on sinfoniaorkesteri. Tässä zinessä aiemmin ilmestyneessä Tuhkaus 7″ arviossaan mirosol oli kuullut Driller Killerin tapaista tunnelmaa (taisi tosin olla Motörheadin kera). Itsellekin tuli kyllä tätä demoa kuunnellessa erityisesti Driller Killer mieleen ja muutkin Ruotsi-crust bändit, kuten Anti-Cimex ja Avskum. Driller Killerin metallisuus kuitenkin Tuhkauksen tapauksessa korvattu punkrokilla ja mörinäisempi karjuminen Veikin mainiolla “raivohullu teinityttö”-huutamisella.

Jos nyt hieman vielä jatkais Driller Killer vertausta, niin mulle tuli seuraavanlainen mielikuva siitä:

Kuvitelkaa brutaali sotatilanne, jossa kaksi vihollisarmeijaa yrittää tuhota toisensa. Toisessa joukossa taistelevat rinta rinnan Driller Killer, Noituus ja Tuhkaus. Driller Killer on panssarivaunu. Ennenkuin se on edes päässyt kunnolla liikkeelle murskavoimineen, Noituus on käynyt moottorisahalla pilkkomassa puolet vihollisarmeijasta. Siis sen puolikkaan, mikä Tuhkaukselta oli jäänyt viikatteella ja kirveellä lahtaamatta ennenkuin se lähti jo baariin. Jos tuo mielikuva ei jostain syystä muka oikein auennut, niin voisin kyllä toisellakin tapaa Tuhkauksen kuvailla: se on mustaa samettia, joka on helmien ja paljettien sijaan kirjailtu lasinsirpaleilla ja piikkilangalla.

Biisit on lyhyitä ja napakoita, h*lvetin rokkaavaa hc-crustia. Käytän sanaa ro(c)k tässä positiivisessa mielessä, sillä vaikka Tuhkaus ei olekaan crustin saralla keksinyt pyörää uudestaan, eikä tarvitsekaan, niin nimenomaan se ro(c)k nostaa Tuhkaus-crustin mun arvoasteikolla keskivertoa korkeammalle. D-beat vie biisejä sutjakkaasti niinkuin pitääkin. Kitarasoolojakin kuullaan, mutta ne eivät tuo mieleen kreppitukkaisia miehiä jumppatrikoissaan vaan Varukersin. Basisti on ketterä kaveri ja Veikki on kova crust-huutaja, kaikki sen nyt tietää.

Koko ajan ei kaahata sata lasissa, mutta hitaammissakaan vedoissa ei olla tingitty raskaudesta tai raakuudesta. Soundimaailma on täyteläinen, rumpujen pikku sihinät ja kihinätkin kuuluu mainiosti. Veikeitä sampleja oli ripoteltu sinne tänne. Sanoistakin saa hyvin selvää, viimeisessä biisissä (raita 16) huudetaan ihan selvästi, että “täällä sataa, banaaneita sataa!” Hmmmm, vai olikos se sittenkin “Totaalista sotaa!” ??

Arviot: Cassie – Something You Always Wanted To Hear CD-ep (2011)

12/09/2011 / mirosol

Cassie – Something You Always Wanted To Hear CD-ep (2011) Alussa oli vain taustahälyä keskeltä myrskyä. Hiljaisuuttakin kauniimpia ääniä. Kaikkihan tuntevat sanonnan, jonka mukaan myrskyn silmässä on tyyntä. Fyysikan mukaan tämä pitää paikkaansa. Listatut tavoitteet toteutuvat suurelta osin Cassien ensi-ep:llä. Sunnuntai-iltapäivä. Se jolloin iän patinoiman, hienoisesti vääristämän ikkunalasin läpi lämmittävä aurinko tekee pitsipäiväpeitteestä rauhallisen paikan. Merisää on se jota odottaa seuraavaksi. Sydämeni taitaa olla liian jäinen. Sen täytyy olla jää-9:n kiteyttämä. Vaikken tunne mitään erityisen massiivista, on Cassie tallentanut hyvin nuoresta iästään huolimatta nerokkaita temppuja kolmeen demonkaltaiseen indie-helmeen. Vertailukohtia hakiessani mennään Mercury Revin ja Magenta Skycoden rauhallisempien teosten välimaastossa. Kuitenkin pysyen liiasta kokeellisuudesta turvallisen välimatkan päässä. Cassie ei ole helppo tapaus ainakaan minulle. Pidän suunnattomasti siitä, mikä tällä ep:llä on toimivaa ja onnistunutta. Soitto ja laulu kulkevat omaa vankkumatonta polkuansa. Sävellykset ja tippuvien lehtien lailla leijailevat kitarasovitukset ovat parasta antia. Kitaravalleista kuulen mielessäni sen, mitä niiden kanssa on mahdollisesti haettu. Muuten niin mainiosti onnistunut dynamikkaa jää vaille kaikkea munaa näiden vallien noustessa. Hieman ylisilotellun yleissoundin lisäksi tekstipuoli ei tarjoa minun jäiseen sydämeeni lämmikettä sen enempää kuin yksi lämpökynttilä tarjoaa kuumuutta kuudensadan neliön kartanolle.

Älkää nyt käsittäkö väärin. Cassie on onnistunut hyvin ensiteoksellaan. “Any Port in the Storm” on ehkä parhaita rakkausindiebiisijä sitten Grandaddyn potkiessa arvioijaanne munille vuosituhannen vaihteessa. “Red” maalailee mukavasti sitä sunnuntaita, tyylikkäiden kosketinmattojensa avulla, mistä mainitsin jo aiemmin. Jos tämä minä päästettäisiin seuraavalla teoksella teoreettiselle tuottajan kangastuolille, olisi lopputulos soundillisesti raaempi (vertaukseksi vaikkapa Albinin äänittämät Silkwormin levyt) ja yleisesti kylmempi, epäinhimillisempi (niinkuin Kraftwerkin tai Human Leaguen ekat).

Yhteenvetona Cassie on orkesteri jonka ei toivo katovan mihinkään, vaan kehittyvän seuraavan muutaman vuoden aikana indiemaailmassa huomattavaksi tekijäksi. Tästä on hyvä aloittaa, vaikkei ensiteoksen liiaksi sliipattu yleiskuva arvioijaanne suurta vaikutusta tehnytkään.