Autot kiilailevat edestä ja takaa. Jalankulkijat hyppivät eteen. Pyörätiet, jos niitä on, loppuvat varoittamatta kuin seinään. Aloin jo kyllästyä kaikkeen tähän ja suosia kävelemistä, mutta sitten eräänä tyynenä päivänä hyppäsin taas pyörän selkään. Renkaat puraisivat Linnankadun ropoloista asfalttia, rasvatut ketjut pyörivät vaivattomasti rattaillaan ja lihaksissa sykki voimieni vaatimaton liekki kun suhahtelin autojonojen ohi ja lomitse hämärtyvässä iltapäivässä. Kusipäät kotteroissaan! En edes vaivaantunut näyttämään keskisormea tööttäilijöille, niin kuin yleensä tekisin. Luulisi että edes joku tällaisen ohituksen uhri harkitsisi pyöräilyyn siirtymistä.
Maailman paras keksintö sähkökitaran ohella, polkupyörä, ansaitsee kunniapaikan sydämessäni ja sen pitäisi ansaita se myös kaupunkisuunnittelussa. Käytännöllinen, edullinen, ympäristöystävällinen ja terveyttä edistävä kulkuneuvo on kuitenkin yhä marginaalissa samaan aikaan kun täysin järjettömän, monimutkaisen koneiston vaativan, resursseja tuhlaavan, “itsestään” liikkuvan metallilaatikon käytön ehdoilla rakennetaan ja ylläpidetään suurinpiirtein kaikkia maailman kaupunkeja. Pyöräillessä kulkija tekee itse liikkumiseen tarvittavan työn, kun taas auton liikuttamiseen tarvittavan työn ja uhraukset tekee aina joku toinen. Autot tappaa ja tuhoaa! Pelkästään liikenneonnettomuuksissa kuolleiden ihmisten ja eläinten määrä on järkyttävä, puhumattakaan öljyn hankinnasta ja kuljetuksista koituvista haittavaikutuksista. 1900-luvulla kuoli enemmän ihmisiä autojen kuin sotien takia.
Miksi siis pyöräily on niin stressaavaa, että olin itsekin jo alkanut suhtautua pyörän hakemiseen kellarista vastentahtoisesti, vaikka ennen se oli ollut kuin hyvän ystävän tapaaminen valitettavan pitkän, usein koko yön kestäneen tauon jälkeen? Asialle tuntuu olevan yksi ainoa selitys: autot. (Tässä alkaa olla jo toiston makua, mutta totuus on sitkeä seikka, joka vaatii vähän pureskelua.) Ilman niitä kaupungeissa olisi uskomattoman paljon tilaa pyöräillä ja tehdä muita järkeviä asioita. Ilma olisi puhtaampaa, olisi hiljaista ja turvallista. Villieläimet viihtyisivät puistoissa ja pihoilla.
Tämä on tietysti utopiaa, mutta maailmankaikkeuden säännöissä ei ole mitään mikä kieltäisi tällaisen mahdollisuuden toteutumisen. Se tuskin tulee tapahtumaan meidän elinaikanamme, mutta koska se olisi mielestäni oikea tapa järjestää kaupungeissa liikkuminen (julkinen liikenne on tietysti myös ihan ok) aion elää sen mukaan ja käyttäytyä kuin tiet kuuluisivat kevyelle liikenteelle. Konditionaalit hiiteen, nehän kuuluvat! Autojen kanssa nyt on tietenkin toistaiseksi pakko elää ja koska ne ovat isompia, pitää niitä ehkä hieman varoa. (Pakko myöntää, että joskus niitä on myös pakko käyttää.) Liikennesääntöjen luova noudattaminen ja noudattamattomuus ja omista oikeuksista kiinni pitäminen liikenteessä ovat tärkeitä asioita hiljaisessa taistelussa autoja vastaan. On pidettävä mielessä, että pyöräilijällä on lainkin mukaan yhtäläinen oikeus ajorataan kuin autoilla. Moraalisesti pyöräilijän oikeus tiehen on tietysti paljon suurempi kuin autoilijan, jo siksikin, ettei hän liikkumisellaan vaaranna kenenkään muun henkeä.
Joskus olen ajatellut, että pitäisi olla enemmän pyöräteitä keskustassa, mutta nyttemmin olen kallistunut sille kannalle, että pyörätiet – vaikkakin ovat nykytilanteessa ja varsinkin isompien teiden varsilla tarpeellisia – vain vakiinnuttavat autojen yksinoikeuden leveille ja kalliille, meidän kaikkien yhteisen tilan vieville ajoradoille.
Pyöräily on hauskaa. Jokainen voi tehdä sitä omalla tavallaan; nopeasti, hitaasti, rennosti, tiukasti, radalla, maastossa, kaupungissa, maalla, missä vaan ja miten vaan. Huvikseen ja hyödykseen.
Pyöräily kunniaan!!!!
Erittäin hyvä kolumni ja oon täysin samaa mieltä melkein kaikesta tuossa 🙂 Varsinkin Oulusta turkuun muuttaneena. Oulussa on todella hyvät pyöräilymahdollisuudet kaikkialla. Täällä meinaa välillä vituttaa pelkkä keskustassa käveleminenkin autoilijoiden takia.