Kalenteri | Foorumi | Zine | Galleria

Alan kulttuuri turussa.

Haastattelussa Bad Jesus Experience!

without comments

Turussa kevättalvesta 2017 vieraillut Bad Jesus Experience DIYTurku-toimitukseen hampaissa. Videon kappale “Pelko” on taltioitu matkapuhelimella ja juovuksissa kyseisestä konserttitapahtumasta.

 


Aloitetaan nyt sillä, että keitäs te olette? Minä en tunne teistä kuin yhden ja senkin hyvin etäisenä hahmona johon törmään jostain syystä vain kun olen örrimörrityrmäkännissä ja käyttäydyn kuin idiootti.

Mikko: soitan bändissä kitaraa ja mitäpä siihen muuta lisäämään. Itsekään en törmää ihmisiin muulloin kuin urpokännissä.

Sanna: Tässä bändissä huudan, mökään, ähisen ja örisen mikrofoniin. Pääsääntöisesti en muista ihmisten nimiä enkä kasvoja, joten loppujen lopuksi voisin olla kännissä koko ajan.

Teemu: Soitan rumpuja, mutten örise.

Mika: Olen tälläinen nuori mies, diggaan hardcorepunkkia ja harrastan sekoilua. Bassoa soitan ja taustoja lauleskelen.

Löytyykö bändin henkilöstöltä millaisia orkestereja menneisyydestä?

Mikko: Sannan ja mun menneisyydestä löytyy Tuomiopäivän lapset. Itsellä myös hevimenneisyys Vomiturition nimisestä bändistä sekä kaikenlaisista sekavista kokoonpanoista, joista mainittakoon vaikka Postitus- ja käsittelykulut. Antaa Mikan droppailla coolimpia bändejä.

Teemu: Humppaa tullut lähinnä soiteltua. Mika voi hoitaa skenepisteet.

Sanna: Meinasin unohtua. Olen soittanut bassoa orkesterissa Nahkaa. Ai että. Mika, laita ny ne skenebändit.

Mika: Täh? Voiko coolimpaa olla kuin Tuomiopäivän Lapset ja Vomiturition?? No ei voi. Tai no ehkä jos ois soittanut vielä noiden lisäksi Aivoproteesissa. Tiedä nyt noista skenehommistakaan. Oon kyllä ollut onnekas kun olen saanut soitella monien todella hyvien tyyppien ja musiikillisesti lahjakkaiden ihmisten kanssa ainakin sellaisissa bändeissä kuin Stillborn, Totuus, Aortaorta, Kyklooppien Sukupuutto, Crassus ja Yhteiskunnan Ystävät?

Bad Jesus Experience. Pakko sanoa, että nimi ei suoraan vetänyt puoleensa. Tästä syystä sen alkuperä kiinnostaa erityisesti. Mistä tuo tulee ja miksi?

Mikko: Alkoholilla oli osuutta asiaan. Kauan ennen bändin perustamista istuttiin jossain jollain porukalla aamukrapulakaljoilla ja hörötettiin tyhmille jutuille. Puhuttiin ehkä krapulasta ja siihen liittyvistä pahoista jeesuskokemuksista. Joku, ehkä minä, käänsi tuon englanniksi ja se kuulosti hyvältä. Päätin, että jos joskus on bändi, niin siinä on nimi. Se on kyllä tiedossa, että eipä tuo nimi juuri kuuntelemaan kutsu.

Mika: Toi on just hyvä nimi. Teki heti vaikutuksen.

Milloin te aloititte? Liittyykö bändin perustamiseen joku anekdootti?

Mikko: 2009 keväällä kolisteltiin ekat soinnut. Mitään erityisempää tarinaa ei asiaan liity. Minä, ja nyt sivuun vetäytynyt rumpalimme Emmi, oltiin jo pari vuotta jauhettu sitä kuinka olisi kivaa tehdä jotain meteliä. Oli pakko ryhtyä sanoista tekoihin kun reenis löytyi. Sannan mukaan tulo oli vähä niinku päätetty ja Mikakin valahti siihen ihan itsestään kännissä Meksikon koneesta.

Sanna: Muistan tämän. Haimme Mikan kentältä. Oltiin ajettu ehkä 400 metriä, kun takapenkiltä kuului ilmoitus, että BJE:llä on muuten basisti.

Mika: Joo, toi mun värväys oli kyllä koominen tilanne. Vähän niinkuin se suomalainen tv-sketsi missä perhe hakee suomeen tulevan vaihto-oppilaan kentältä, joka yrjöö ja sammuu ja iskä laittaa vaihtarin takakonttiin ja toteaa “ei taida tämä Dennis tennistä pelata”

Aamulla oli kyllä vähän sellainen mitähän nyt taas fiilis. Mukavaa on kyllä ollut.

Ja jos nyt saa myöhemmistäkin vaiheista mainita, niin on tuon meidän nykyisen rumpalin Teemun liittymisvaiheet naurattanut kanssa jälkeenpäin. Eka meikä tenttaa pari tuntia että mikäs jätkä jätkä oikein on ja sitten ekoissa treeneissä kaikki on hirveissä muuseissa kyyläämässä musanatseina Teemun soittoa biiseissä, mitä se jytkyttää ekaa kertaa koko bändin kanssa ja ite vedetään päin honkia. Well done.

Ensimmäinen pitkä julkaistiin syksyllä 2010. Se on jonkin verran myöhempää tuotantoa suoraviivaisempi tai brutaalimpi sisällöltään. Mitä mieltä olette tuosta levystä tänään?

Mikko: No ei sen kuuntelu ainakaan hävetä tai vituta. Sopivan käppänen meininki siinä kait edelleen on. Siihenkin asiaan olen tyytyväinen, että ainakin omaan korvaan kaikki kolme tehtyä levyä on sopivan erilaisia.

Mika: Eka on käppänen levy hyvällä tavalla. Siinä on hyviä biisejä. Tuohon seuraavaan kysymykseen anekdoottina että ekan levyn studiosessioiden rumpuosuuksien jälkimainingeissa silloinen rumpalimme Emmi jamitteli studiolla ja eräs Aki oli siinä mentoroimassa, niin silloin taisi palaset loksahtaa kohdilleen jatkoa ajatellen, jos nyt oikein muistan.

Teidän tavaramerkkinne, äkäinen, tiukka ja äkkiväärä, kuitenki vikkelän tyylikkäästi rullaava hardcore löysi meidän kaikkien rakastaman muotonsa toiselle julkaisulle (syksy 2012). Miten tämä soundi löytyi?

Mikko: Mitään erityistä soundia tai tyyliä ei olla koskaan haettu. Biisejä tehdään ns. ”sokea kana & jyvä” -metodilla, välittämättä liikaa siitä, että kuinka HC tai punk jokin juttu on.

Mika: Tuolloin treenattiin todella paljon ja uskoisin tuon edellisen vastauksen jutun vaikuttaneen asiaan myöskin. Ehkä siinä tuli pieni vauhtisokeus myöskin osalle meistä heh heh…

Minulle tuo III oli ensimmäinen johon vasta tutustuin. Myönnän. Harmitti. Olisin halunnut mukaan jo aiemmin. Tästä levystä tärkein kysymykseni liittyy ehdottomasti kanteen. Miten Herra Storm päätyi kansikuvaan?

Mikko: Syitähän on monia. Ensinnäkin Jonte pitkän linjan kulttuurivaikuttajana ja ystävänä nauttii bändissämme suurta arvostusta. Kannen voi siis ottaa jonkinmoisena kunnianosoituksena. Toiseksi Jonten jylhän charmantti olemus sopii mielestämme ihan minkä tahansa teoksen kanteen. Kolmanneksi kansi on samassa linjassa bändin nimen kanssa, eli se tukee hyvin harjoittamaamme kaupallista ja taiteellista itsemurhaa. Neljänneksi tämäkin idea tuli kännissä.

Sanna: Juhannuksena Ykin takapihalla grillikatoksen suojassa. Satoi vettä.

Mika: Voi kun tietäisit mikä se toinen vaihtoehto ois ollut… Itse olin tyystin unohtanut koko kansi aiheen ja nuo ei suostunut paljastamaan mikä se on ennen kuin levy oli pihalla ja olihan se mahtava yllätys nähdä Storm kannessa. Hieno kansi. Hieno mies.

Toinen tämän levyn osalta mieltäni askarruttanut kysymys liittyy kappaleeseen ”Kännissä vauvauintiin”. Miten tälläinen tarina syntyy?

Mikko: Pyysimme erästä tuoretta isää kanssamme oluelle joskus aikoinaan. Hän kieltäytyi, vedoten vauvauintivelvollisuuksiin. Tuumin, että ainahan sinne voi mennä kännissä. Näin ei käynyt, mutta mielikuva kuitenkin nauratti ja jäi päähän pyörimään.

Minä ainakin odotan jatkoa. Milloin voimme odottaa IV -nimistä levyä kauppoihin ja interwebsiin?

Mikko: Parempi olla asettamatta mitään aikatauluja, joita ei kuitenkaan pysty pitämään. Kivaa olisi, jos saisi vuoden loppuun mennessä sen verran biisejä kasaan, että olisi jotain asiaa studioon. Jos näin ei käy, niin sitten ei.

Sanna: Kansitaide on jo melkein valmis.

Mika: Biisejä tuntuisi tulevan ja mikä hienointa linja näyttäisi olevan taas jotain muuta. Vaikka mistäs sitä tietää mitä sieltä vielä tulee, tuossahan saattaa käydä vielä ihan miten vaan. Teemukin tuo vielä oman lusikkansa soppaan, niin mielenkiinnolla odotan kyllä studiosessioita.

Sitten loppuun tärkeät ruoka- ja musiikkimakukyssärit! Ruokalajit top3 ja tärkeimmät levyt kautta aikojen top3. Go! Iso kiitos. Toivon näkeväni teitä livenä taas pian!

Mikko: Ruusukaali, munakoiso ja tofu yhdessä tai erikseen. Ja sinne Turkuun vielä erityismainintana, että Paavon seitan on kovaa kamaa. Musiikista Diamanda Galàsin koko tuotanto tai sitten Dropdeadin diskografia LP, Rudimentary penin Death Church ja The Ex:än Starters alternators tai sitten jotain ihan muuta.

Teemu: Seitan, punajuuriruoat ja peruna joka muodossa. Viimeaikoina oon kuunnellut Jaakko Teppoa ja Gangstarria. Parhaita levyjä en osaa listata.

Sanna: Top3 on kyllä hankala. Tofu ja seitan sekä sienet/pähkinät/marjat/banaani/avokado/kaurahiutaleet/ruusukaali/tahini

Mika: Tällä hetkellä nyhtistostadat, tofu yms wokit ja salaatit. Sitten noi hedelmät ja pähkinät yms on kanssa lähellä sydäntä. Paavolle terveisiä myös täältä!. Tänään vaikka, Mellakka Ei../Itsenäisyyspäivä, Tuomiopäivän Lapset – tupla ja Doom – Police Bastard, huomenna jotain muuta.

Iso kiitos haastattelusta Miro!
Seuraavat keikat on kevään aikana pääkaupunkiseudulla, nähdään!

Kippis, BJE

Suuren suuret kiitokset myös teille itseni ja koko sivuston puolesta!

Written by mirosol

March 7th, 2017 at 8:51 am

Kolumnit: Korvakuulokkeet

without comments

En muista mikä vuodenaika se oli. Enkä edes tarkkaa vuotta. 90-luvun alkupuolta elettiin kuitenkin. Kulutin korvakuulokkeista enemmän Subhumansin EP-LP:tä, kuin sen ikäiselle pojalle olisi ikinä suositeltavaa. Toisaalta, muistan edelleen Religious Wars:n sanat ulkoa, että eipä tuo pelkkää tappiota ollut. Noihin aikoihin kulutin myös silloisen kotikaupunkini kirjastoa ja sen kattavaa musiikkiosastoa lähes päivittäin. Tutuksi tulivat monet artistit, jotka joiltain osin vaikuttavat elämääni ja kuuntelutottumuksiini vielä tänäkin päivänä. Ajattele juuri toisella kymmenellä olevaa nassikkaa joka kuulee elämänsä ensimmäistä kertaa Neil Youngin Keep on Rockin in the free world:in, JMKE:n Tulevik on tunni aja pärast:n tai Garbagemenin Ufoes in Alderaan:in. Suunnattomia määriä levyjä pyöritettiin sekä musiikkiosaston hyvin varustelluissa kuunteluhuoneissa, joita sai varata käyttöön, että kotona lainauksen johdosta. Koska tyhjiä C-kasetteja ei ollut rajattomasti, niin vain parhaat äänitettiin kotona jatkokuuntelua varten. Muistakaa nyt, että tähän aikaan internetiä tai kotitietokoneita ei ollut olemassa ja keräilyharvinaisuuksia etsittiin TV2:n Hakupalat-ohjelman kautta. Olen aikojen saatossa löytänyt suuret määrät itselleni tärkeää musiikkia levyn kansien perusteella. Hyvin usein mielenkiintoinen, kaunis tai erikoinen kansi kuvastaa myös sisältöä, muttei se mikään sääntö ole. Jostain syystä olin käsityksessä, että tämän näköisen kannen ja bändin nimen täytyi olla edes jollain tasolla punkkia. Kannoin levyn kotiin muiden mukana ja asetin soittimeen. Tässä kohtaa olisi voinut olla loogista pakata levy takaisin vietävien joukkoon ja unohtaa koko asia. Mitään korrelaation logiikkaa levyn sisältö ja omat odotukseni eivät noudattaneet.

Jos et jaksanut klikata kansikuvalinkkiä, niin kyseessä oli siis joensuulaisen Kumikamelin albumi Ufojen lunnaat. Punkin sävyjä oli kyllä läsnä, mutta kierolla tavalla oltiin paljon lähempänä sen ajan mukaisia taiderokkareita, kuten Sweetheartia tai Brüssel kaupallista. Tietty perinteisemmässäkin punkissa voimakkaasti läsnä oleva tee-se-itse-mentaliteetti oli Kumikamelin soundissa mukana. Nämä onnistuivat vielä sotkemaan mukaan vahvasti iskelmällisiäkin elementtejä. Ja mikä tärkeintä. Koposen groteskit tekstit olivat minulle jotain täysin uutta ja ennen kuulumatonta. Niissä ei puhuttu rakkaudesta, eikä sodista. Niissä muistutettiin todellisuuden absurdiudesta, ihmisen pahuudesta ja tietysti yliluonnollisesta. Mukana oli myös paljon ja erityisen voimakkaita sanaleikkejä. Niin voimakkaita, että juhlakansan joukkoon putoilevat, palavat natsit peittoavat minun kirjoissani jopa suomipsykedelian kuninkaan, Tommi Liimatan varhaisen (joka on mielestäni hänen nerokkainta tuotantoaan) tuotannon. Jotain kovin viehättävää levyssä oli. Mutta olihan se myös liikaa vasta peruspunkkiin perehtyvälle teinille. En ottanut kopiota ja palautin levyn Lahden kaupunginkirjastoon.

Joitakin vuosia myöhemmin olin ajautunut tampereen kaupunkifestivaaleille Tammerfesteille. Jostain syystä olin istumassa Koskikeskuksen ja kosken välisellä kaistaleella ja katsomassa Kumikamelin keikkaa keskellä kesäistä päivää. He aloittivat esiintymisensä toteamalla; “Me olemme lastenmusiikkiorkesteri Kumikameli” ja soittamalla perään kappaleen “Teurastusta ja synkkää mieltä”.

Saatan olla sekaisin vuosissa, mutta mitä luultavimmin sain siskoltani joululahjaksi “Senssit” CD:n paljon tuota Tammerfestiä myöhemmin. Tämä albumi viimeisteli suhteeni orkesteriin ja sen musiikkiin. Levyssä on muun muassa “kääntökannet”, eli pinkin sydänteeman tilalle levystä saa black metal -teemaisen vain kääntämällä kansivihkon keskiaukeaman kohdalta ympäri ja tekemällä saman takakannen paperille.  Seuraavat albumit La Serenada ja Avara luonto hankin itse levykaupasta välittömästi kun ne sinne saapuivat. La Serenadasta muodostui minulle merkittävä levy ja se sai paljon soittoaikaa kotonani. Sensseistä eteenpäin bändin soundi alkoi olla vakaampi, eikä sitä kotikutoisuutta enää ollut huomattavissa samoissa määrin, kuin Ufojen lunnailla ja sitä edeltäneillä äänitteillä. Tekstien groteskit sävyt pysyivät kuitenkin julkaisusta toiseen, tehden bändistä aina omaperäisen ja muuhun kotimaiseen musiikkiin nähden vertailukelvottoman. Kumikamelin pitämistä huumoriorkesterina en ole ymmärtänyt ikinä. Ainakaan minulle se ei ole sitä ollut koskaan. Muistan myös kuinka silloisen työpaikan yhteiskäyttötietokoneella kuuntelin kuppakaiuttimilla ennakkoon Gary Glitteriä Kumikamelin sivuilta. Uutta albumia odotettiin hartaudella. Myös silloin bändin sivuilla olleita MIDI-tiedostoja on ikävä. Oi, millaisia remixejä niistä tänään saisi aikaan. Avara luonto avasi minulle myös ensimmäisen nurjan puolen Kumikamelin ymmärtämisessä. Muiden suosikkibändien musiikin ja kokemukset saattoi jakaa kavereiden kesken. Kenellekään muulla ei tuntunut olevan mielenkiintoa Kumikamelin kuuntelemiseen.

Olin jo aikuistunut iältäni merkittävästi, kun Oparin Aarteet ilmestyi. Tällä albumilla esiintyi mielestäni aiempaa aina raskaampia sävyjä, sekä tekstin groteskius tuntui nousseen uudella intensiteetillä tapetille. Edellisen levyn halvahko vitsi junteista paikattiin levyllisellä ehkä parasta Kumikamelia. Tämäkin levy näytteli isoa osaa elämässäni. Kävin jopa juopottelemassa itseni tolkuttomaksi levyn julkkarikiertueen Kårenin keikalla. Samalla keikalla oli muistaakseni esiintymässä myös joku huumoribändi. Näihin päiviin mennessä olin haalinut käsiini jo lähes kaikki julkaisut, muutamaa harvinaisempaa alkupään singleä lukuunottamatta.

Seuraava levy ilmestyi seesteisemmän, mutta silti kasvuvaikeuksista kärsivän minun elämääni 12 vuotta ennen tämän artikkelin kirjoittamista. Kinahmo jatkoi suoraan siitä Oparin aarteet jäi, mutta tällä heitettiin vielä yhden pykälän isompi vaihde silmään. Lopputuloksena lähes neroutta heijastava punk-jyrähdys. Ei tätä tietenkään mihinkään Hero Dishonestiin päästä vertaamaan, mutta hardcore on hyvä sana kuvaamaan teosta. Kinahmon jälkeen ilmestynyt Simsalabim näki myös paljon levysoitintani. Tällä albumilla perinteisempi Kumikameli sekoittui Kinahmon metallisempaan tulkintaan. Simsalabimin myötä minulle alkoi avautua toinen Kumikameli-levyjen haitallinen sivuvaikutus. Havaitsin nimittäin kuuntelevani näitä levyjä aina kun olin yksin ja kovassa humalassa. Yksin tyrmäkänni ja nämä levyt = ahdistus. Kumikamelin soundi ja tekstien synkkyys oli kuin kielletty hedelmä, jota uskalsi kuunnella vasta kun oli jo valmiiksi turruttanut itsensä, eikä maailman kylmyydeltä päässyt vessan kynnystä pidemmälle karkuun vaikka miten yritti. Simsalabim oli myös tehosoitossa niihin aikoihin kun tein yhtä elämäni vaikeimmista ja surullisimmista eroista. Eli tähän levyyn ei liity juuri hyviä tai lämpimiä muistoja. Kun kännikuuntelu ja ahdistus eivät tuntuneet loppuvan, ei ollut tehtävissä kuin yksi asia. Kannoin koko omistamani diskografian harvinaisuuksineen Iki-Poppiin ja ryyppäsin rahat.

Satunnaisten altistumisten ohella en ollut pariin vuoteen tekemisissä Kumikamelin musiikin kanssa. Kunnes eräs internet-julkaisu (kepeät mullat, Rokkizine) järjesti kilpailun Kumikamelin uuden albumin, Voima ja kunnia -julkaisun kunniaksi. Osallistuin kilpailuun ja herra paratkoon, voitin levyn. Seuraavan kahden vuoden aikana hankin myytyjä levyjä osin takaisin. Osa oli helpommin saatavilla ja osaa ei löytynyt sen koommin silloin, kuin vieläkään, mistään. Voima ja kunnia -levyn soundin ja tekstin raakuus kuitenkin aiheutti pahan taantumisen, enkä nähnyt muuta ulospääsyä kuin kantaa taas kaikki Kumikameli-albumit levykauppaan. En muista mitä tein niillä rahoilla. Nykyisin levyjen myyminenkään ei tahdo auttaa, kun meillä on spotifyt ja youtubet.

Olin jo päässyt ihan mainioon balanssiin Kumikameliriippuvuuteni kanssa. Pystyin kuuntelemaan silloin tällöin levyllisen ilman sivuvaikutuksia. Tukimielessä ostin Kumikamelin Bandcampistä 2015 julkaistut käärmeteemaiset EP:t, mutta ne jäivät alkuun aika vähälle kulutukselle. Kunnes.

Toukokuun päivä. On lämmin ja kelit muistuttavat enemmän heinäkuun parhaita viikkoja kuin toukokuuta. Olen lounastauolla ja selailen Turun Sanomia. Yllättäen silmiini osuu Ari Väntäsen kirjoittama Toppo Koposen haastattelu. Haastattelun yhteydessä kerrotaan, että Kumikamelilla on tänä vuonna ikää 30 vuotta ja että 15. studioalbumi on julkaistu. Ja että Kumikameli esiintyy samalla viikolla paikallisella klubilla. Toivon hetken, että olisin ollut kuulemassa Väntäsen ja Koposen keskustelun. Arvaan, että siinä on ollut vanhojen metsämiesten kaltaista keskinäistä arvostusta, unohtamatta huumoria. Koposelle ominaista, mustan absurdia huumoria on päätynyt myös painettuun lehteen. Uusi albumi, Verta ja suolia päätyy minulla kokeiluun. Jotain on tapahtunut tekstien kirjoittajan elämässä. Ihan kuin hän olisi päässyt jostain musertavasta menneisyyden tapahtumasta yli. Levyllä on jopa rakkauslaulu. Ensimmäinen selkeämpi rakkauslaulu. Eihän se ottanut kuin 15 levyä ja 30 vuotta.

Päätän mennä katsomaan keikan, vaikka samana päivänä olisi myös Mara Ballssin turun debyytti. Mara tulee aika varmasti seuraavan vuoden aikana turkuun uudelleenkin. Kumikamelia en jostain syystä pääse näkemään kovin usein. Onhan esimerkiksi edelliskerrasta yht’äkkiä vierähtänyt vasta 14 vuotta. Sitä ennen taidan käydä keikkapaikan läheisessä puistossa nauttimassa tölkillisen hyvää olutta. Mikä tarkoittaa sitä, että minun on lähdettävä nyt. Nähdään kohta puolalanpuistossa ja sitten Gongissa.

Sitä en tiedä mihin minä tämän albumin myötä joudun. Keikan odotan ainakin olevan hyvä.

P.S. Kumikameli vierailee Turun Gongissa lauantaina 28.5.2016. Kumikamelin henkilöstöä seikkailee myös duossa nimeltä Tekramütisch. Suosittelen vahvasti tutustumaan.

Written by mirosol

May 28th, 2016 at 2:12 pm

Posted in Kolumnit

Tagged with ,

Avaimet Elämään – II (CS)

with 2 comments

AE2
Avaimet Elämään
– II CS (ei levymerkkiä, 2016)

Kaikenlaista. Kun seinäjoella asustava tuttu jakoi keväällä (se oli ehkä kevättä)  2014 löytämäänsä Avaimet Elämään -kappaletta sosiaalisessa mediassa olin kuin päähän lyöty jaetun julkaisun nerokkuudesta. Aika kuitenkin meni eteenpäin sille ominaisella tappavalla tahdilla ja tuo nauha jäi osittain unohduksiin – nerokkuudestaan huolimatta. Kun heti vuoden vaihduttua lukuun 2016 sähköpostiini kilahti linkki orkesterin uuteen julkaisuun, en ajatellut kirjoittavani siitä. Tai oikeastaan en ajatellut mitään muutakaan. Jossain kohtaa tämän kahden vuoden aikana olin jo törmännyt tämän kasetin previkkajulkaisuun kappaleesta “Nahkabyysat”. Muistan kuunnelleeni sen hartaudella ja miettineeni, että samanhenkistä, loistavaa neo-garagepunkkiahan tämä, mutta jotenkin biisi ei noussut samoihin sfääreihin kuin nimikkoralli silloin 2014. Näin ollen tuo sähköpostin pingahdus sai minut vain avaamaan linkin uuteen selaimen välilehteen ja unohtamaan sen.

Ja se oli virhe. Kun pari päivää myöhemmin avasin selaimen, oli tämä välilehti edelleen tallessa ja nyt avoinna. No kokeillaan. Nyt, tätä kirjoittaessa tämä nauha on soinut yhtäsoittoa jo useamman päivän. Mikä se sitten on, mikä tekee Avaimet Elämään -orkesterista loistavan, tai jopa nerokkaan?

Ensimmäisenä soundit. Riittävästi rosoa ja paistinrasvaa. Soundin täysin kasettimainen yleisilme, joka tuo suoraan mieleen monet Slovenlyn julkaisut. Toisena tekstit. Lyriikoissa on tarpeeksi inhorealismia ja todellisuutta, mutta kuitenkin pitäytyen kaukana kaikesta itsesääliin vajoamisesta – katsoen kaikkea elämän älyttömyyttä sivusta, itsensä ulkopuolelta.  Jopa silloin kun aihe koskettaa vain ja ainoastaan kirjoittajaa itseään. Tästä täydellisenä esimerkkinä olkoon kasetin avaava “Hautapaikka”. Lisäesimerkin paikkaa hoitaa “Sekin tunne”, joka vaikuttaa vahvasti ensimmäiseltä julkaisulta tutun “Avaimet elämään”-kappaleen jatko-osalta. Kolmantena soitto. Riittävästi riittävän hyviä ja tyylikkäitä sooloja. Näitä kaikkia kolmea kohtaa varjostaa järkyttävä tyylitaju, mikä ottaa vielä lisää potkua Bandcamp-sivun tägeistä “gay” ja “swag”. Tästä tyylitajusta kertoo ehkä parhaiten tuo jo aiemmin julkaistu “Nahkabyysat”. Kadunvarsistondis on lähes käsinkosketeltava. Vaikkei Avaimet Elämään -orkesterin musiikki tarjoakaan mitään täysin uutta ja ihmeellistä, se on loistava esimerkki miten bändi toimii kun rakennuspalikat ovat kaikki tarpeeksi vahvoja. Se nimittäin riittää!

Vertauksia? No se onkin sitten haastavampaa. Nuo aikaisemmin mainitsemani Slovenlyn modernin räkäiset garage-seiskatuumaiset ovat edelleen hyvä tapa saada käsitys mistä on kyse. Tähän lisätään ripaus suomipunkkia Ratsiasta Kakkikseen, teelusikallinen “Anteeeks”ia ja “? and The Mysteians”sia. Kun tämä komeus flambeerataan jo muutenkin ääreistyylikkäässä jytä-revivalissa, niin aletaan olla aika lähellä.

Totta puhuen, vaikka parempaa mikkeliläistä bändiä saa etsiä, ei tämä kuitenkaan tarkoita, että orkesteri olisi täydellinen. Muutamia pahasti häiritseviä sudenkuoppia löytyy. Aloitan neutraalimmasta päästä. Mikäli bändi pystyy tekemään vain noin 10 kappaletta kahdessa vuodessa, se tulee väkisinkin jäämään monilla unholaan arkikulutuksesta, vaikka lunastaakin helposti paikkansa niche-genren kotimaisten uranuurtajien joukossa. Toisaalta. On täysin mahdollista, että näin nerokkaan materiaalin tuottaminen nyt vaan ottaa sen 2 vuotta per 10 kappaletta. Keikat? Asun tietty itse aika kiven alla ja olen kiinnostut, no, juuri mistään, mutten silti ole kuullut bändin tehneen keikkoja. Kolmas ja pahin. Bändi tarvitsee graafisen ilmeen. Kansitaiteet ja muu ulkomusiikillinen grafiikka vaikuttaa olevan ikävästi hukassa. Ensimmäisen, bändin nimellä varustetun julkaisun aikaan näytti, että tietty lyijykynäromantiikka olisi valittu suunta, mutta ei. Se(kin) loistaa poissaolollaan.

Toivottavasti tätä bändiä saa kuulla vielä tämänkin jälkeen lisää. Ja vielä enemmän tahtoisin todistaa tämän lavalla oluttuoppi kourassa. Sitä odotellessa saatan olla kotona turpa täynnä pitämässä bileitä näiden kuuden rallin tahtiin. Tai sitten lähden ulos. Onhan tämä kuitenkin päämajakaupunki.

Written by mirosol

January 8th, 2016 at 11:42 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , , , , ,

Arviot: Hjärnblödning – Åbo Jävla Kängpunk (CS)

without comments

hjarnblodning

Hjärnblödning – ”Åbo Jävla Kängpunk” (2015)

Hjärnblödning on suhtellisesti tuore turkulainen D-beatyhtye, mutta jäsenät ovat tuttuja muualta: Noituus, Derrida, Maktkamp, Sammuneet Katulyhdyt….lista jatkuu. Heidän ensimmäinen kasetti sisältää kahdeksan kappaletta ja kestää alle kymmenen minuuttia, mutta se on silti toimiva kokonaisuus. Laulut menee ruotsiks, ja mm. Mob 47 ja Anti Cimex tulee mieleen. Tämäkin kassetti on tehty DIY-meiningillä, mutta se on silti 100x selkeämpi kuin ne vanhat kasariluvun yhtyeiden tuotannot. Tiedän että se kuluu tyylin, mutta minun mielestä Hjärnblödning on raikas sillä tavalla että löytyy sopivasti paljon pörinää, muttei liian paljon. Bändi käyttää kahta laulajaa (aina plussaa!) ja lyriikat käsittälee mm. eläintuotannon ja kapitalismin huonoja puolia. Miinus on että laulajat laulaa aika samanlaisesti – ois kiva saada vähän vaihtelua.

”Åbo Jävla Kängpunk” on hyvä ensimmäinen albumi yhtyeeltä ja suosittelen jos tykkäät D-beat:ist.

Hjärnblödning är ett relativt nytt D-beatband från Åbo och kan nästan kallas en supergrupp: Medlemmarna är nämligen kända från etablerade grupper som Noituus, Derrida, Maktkamp och Sammuneet Katulyhdyt. Debutkassetten ”Åbo Jävla Kängpunk” är kort men brutal, och när sången är på svenska så får man naturligtvis vibbar av Mob 47 och Anti Cimex, men Hjärnblödnings DIY-produktion är 100x klarare än något av 80-talets band lyckades med. Vilket såklart är ett stort plus. Lyriken behandlar bl.a djurproduktion och kapitalism, och de två vokalisterna delar snyggt på uppgiften. Ett minus är att de använder väldigt likadan sångstil, så lite mera variation hade jag gärna sett (eller hört)

Trots allt en solid, old school D-beat kassett som jag absolut rekommenderar om man gillar genren.

Hjärnblödning (=”stroke”) is a recently founden D-beat group from Turku, but the members have made themselves known in other bands such as Noituus, Derrida, Maktkamp and Sammuneet Katulyhdyt. Their first cassette ”Åbo Jävla Kängpunk” (=” Turku fucking D-beat”) consist of eight songs in less than ten minutes, and contains nothing unnecessary. Since they sing in swedish it´s easy to compare them to other scandinavian D-beat groups like Mob 47 or AntiCimex, and i know that they sometimes do a live cover of ”Kärnvapenattack” – so the comparision should be ok. The DIY production as of 2015 is way better than what those bands could do in the early eighties though, which i think is a good thing. A clear mix is a good thing in a genre where it´s easy to get buried in noise (which also is cool, but not in every band).

In their next album i would like to see some variation between the vocalists, but i can totally recommend this to anyone interested in the genre!

https://www.facebook.com/hjarnblodning

Written by mahlo

March 27th, 2015 at 5:42 pm

Posted in Levyarviot

Tagged with , , ,

Keikat: Telmu – Perjantain punkrokit Portissa 6.3.2015

without comments

Sitä aina joskus saapuu työviikon jälkeen kotiin ja miettii mitä sitä tänään tekisi. Kalenteri tällä sivulla on usein hyvin avulias näissä tilanteissa. Erityisesti nyt kun keikkojen taajuudessa ei ole samaa pahaa vajatta, kuten muutama vuosi sitten vielä ikävästi oli. Tälle kyseiselle perjantaille oli merkintä Telmun järjestämästä Perjantain punkrokit Portissa. Kattauksena minulle ennestään vieraat Sinful Society ja The Sayonaras. Lisäksi Tuttujen miesten Älgkvot, jota en myöskään ollut kuullut aiemmin. The Sayonarasin tsekkasin heidän Soundcloud-tililtään ja pidin kuulemastani. Koska kyseessä oli kuitenkin tarpeeseen tuleva työviikon jälkeinen ulkoilutus, niin oman makuni mukaisesti “ihan sontaa” en olisi jaksanut lähteä tutkailemaan. Iltapäivän nokkaunien jälkeen keitin sopivat kahvit, puuhailin vielä omiani ja suuntasin ulos. Tarkoituksena oli mennä vielä kaverin kanssa treenikselle virittelemään omia soittovermeitä ennen illan keikkaa. Varustettuna kaljapussein, kolvein ja uusin kaiutinkaapelein päädyimme treenikselle. Ihan vaan huomataksemme, ettei kumpikaan meistä ollut tajunnut katsoa tilan varauksia. Näin ollen päädyimme istumaan treeniksen ulkopuolella ryystäen kaljaa ja kertoillen huonoja juttuja. Kellohan ei ollut vielä niin paljoa, että suoraan baariin olisi jaksanut siirtyä. Mutta kaljan tissuttelu ja kevyt jutustelu on sen verran mukavaa touhua, että kello eteni siivillä. Soittojärjestystä kaiveltiin vielä tutuilta ja sitten liikkeelle.

Olen pitänyt Portista sekä baarina, että keikkapaikkana paljon siitä asti kun siellä ensimmäisen kerran vajaa vuosi aikaisemmin kävin. Henkilökunta on miellyttävää väkeä, hanassa on aina jokin vähän parempi tuontiolut (tätä kirjoittaessa Brewdogin Punk IPA, ei kannata jättää väliin) ja keikkanurkka on jotenkin kotoisan oloinen. Näin ollen ilta ei voisi mennä kovin pahasti pieleen, vaikkei bändeistä mikään onnistuisi osumaan omaan makuhermoon. Ovella portieerille iloinen tervehdys ja suoraan alakertaan, jossa Sinful Society oli jo pitkällä setissään. Pääsylipun lunastus ja samalla pöydällä oli tyrkyllä Älgkvotin kasettijulkaisua ja The Sayonarasin tuoretta CD:tä. Jälkimmäisen nappasin mukaani välittömästi, sillä nuo netissä tsekkaamani kappaleet ovat tällä levyllä mukana. Tiskiltä vielä menovettä tuopillinen ja tutustumaan Sinful Societyn tarjontaan. Kasari-hardrock vaikutteisesti punkkia vetävä trio kerrassaan loistavalla naislaulajalla. Hyvä ja taitava rokkibändi, jonka pelkään vielä kompastuvan tuohon 80’s ihannointiin. Ajatellaan nyt vaikka Social Distortionia, Judas Priestiä ja Stoogesia sekaisin. Enemmän kuitenkin tuota osastoa, kuin 00-luvun actionrockia, josta siitäkin on selviä vaikutteita havaittavissa. Tsekkaamisen arvoinen bändi, vaikkei minuun kovin suurta vaikutusta tehnytkään. Livenä kuitenkin selvästi parempi, kuin youtubesta löytyvät treenidemot antavat ymmärtää.

Yläkerrasta IPAa mukiin ja odottelemaan Älgkvotiä. Tässä kokoonpanossa on tuttuja naamoja orkestereista kuten Yleislakko ja Abus, vaikka muuta tuttua ei ollutkaan. En ollut tsekannut musiikkia etukäteen, kun logon perusteella olin valmis laittamaan bändin luokkaan “Darkened crust”. Kun keikka alkoi, niin kävi hyvin pian selväksi, että tästä ei ole kyse. Miehet vetivät hirvittävän hyvällä raivolla vanhankoulun hardcorea, eikä melodioista tai jyrkistä  kitara/bassokoukuista ollut puutetta. Valitettavasti oma ruotsinkielen taito ei riittänyt saamaan enempää selvää tekstistä. Kasetin nappasin keikan jälkeen mukaan, joten tähänkin saatetaan saada korjaus piakkoin. Jos taas vertauksia kaivetaan, niin uskaltaisin lähteä vetämään Älgkvotin kohdalla sellaisia nimiä esiin, kuin Zero Boys, Regulations ja The Vicious. Metalliharkot on jätetty muille ja bändi potkii kovaa, raakaa ja rehellistä punkkia. Ja tekee sen aivan helvetin hyvin. Ehdottomasti näkemisen arvoinen yhtye. Ei kannattane antaa sen logon vaikuttaa niin paljon… Hyvä energinen keikka hyvältä bändiltä. Soundeista en puhu sen enempää. Mitään liian isoa vikaa niissä ei koko illan aikana ollut. Mutta kun on tälläinen “tonefreak” ja äärimmäisen tarkka soundeista itse, niin rutistavaa löytyy aina. Menoon se ei tietenkään vaikuta mitenkään.

Sitten taas taukoa ja lisää IPAa naamariin. Odotukset The Sayonarasin kohdalla olivat suht ristiriitaiset. Kuulemani biisit olivat todella hyviä punk/pop/garage-ralleja. Mitä jos bändi ei rullaakkaan samaan tapaan? Ostinko cd:n turhaan? Raikas IPA alkoi jo olla merkittävästi läsnä verenkiertojärjestelmässäni kun tämä trio kapusi valoihin. Selvyyden kaikkiin kysymyksiin sai pian. Ei. Soitto kulki suurella tyylitajulla ja tarttuvilla melodioilla. Yksinkertaisimmat ja vetävimmät kertosäkeet nappasivat jo muitakin mukaan tanssiin. Vaikkei tupa ollut ihan täynnä, niin erityisen hyvään menoon tämä ryhmä sai yleisön temmottua. Mitään täysin uutta ja ihmeellistä bändi ei tarjonnut, mutta loistava paketti, joka pitää punkit, popit ja garaget juuri täydellisessä tasapainossa. Ja kun helppoa tarttumapintaa tarjoaa kuulijalle, niin mikäs siinä! Mikäli jaksavat tehdä nyt keikkoja paljon, niin tämä ensimmäinen julkaisu tulee varmasti löytämään kuluttajakunnan. Erityisen hyvä uudehko bändi.

Telmun tapahtumaksi koin markkinoinnin olleen mitoitettu aika alakanttiin. Onneksi oli kuitenkin tämä DIYTurku-kalenteri. Ilman sitä en olisi tiennyt keikasta mitään. Ja onneksi nyt tiesin. Tämän missaaminen olisi saattanut harmittaa. Kaikki bändit olivat hyviä ja hanasta valunut Punk IPA myös. Täydellinen päätös työviikolle. Kiitos bändeille, järjestäjille ja kavereille. Hetken vielä tuolilla keikkumista kuin humalaiset apinat konsanaan ja sen jälkeen baarista ulos. Portin viehättävyyttä baarina ja keikkapaikkana lisää myös 24h ruokapaikan läheisyys. Ei tarvi aina olla se pitsa kainalossa, kun saapuu kotiin ulkoilun jälkeen. Se voi joskus olla jotain vähän terveellisempääkin.

Kuvassa on muuten The Sayonaras. Kuvan otti Retku.

Written by mirosol

March 7th, 2015 at 4:56 pm

Viikonloppu jona syksy alkoi 2013

without comments

No nyt kun on kerran syksy ja taitaa tuolla ulkona sataakin, päätin istahtaa tähän ja kirjoittaa vähän viimeviikonlopusta. Eli tässä periaatteessa keikkajuttua kahdelta keikalta. Tuli käytyä katsomassa Punk is Dangerin perjantai Tampereella ja Tosi synkkä sunnuntai Pub Port Arthurissa.

Perjantaina siis koulusta kotiin ja valmistautumaan Tampereelle lähtöön, jonne pääsin Turun Taudin kyydissä ja olin varannut Jukkelilta lipun (festari oli loppuunmyyty muutamaa päivää aiemmin). Kyyti tuli puoli viiden aikoihin ja treenikämpän kautta tavarat mukaan ja menoksi. Menomatka meni siinä Jartzan ja Miikkasen vitsejä kuunnellessa (hehheh) ja keikkoja odotellessa. Ensimmäinen bändi, jonka ehdin nähdä oli Arrestum. Bändi toimi  livenä sen verran hyvin, että menin keikan jälkeen 7” ostamaan (ja siitäkin tykkäsin). Seuraavaksi oli Kylmä Sota, jota olin vain kuuntelemassa, koska tila oli aika täynnä ja vapaat tuolit yleisön takana houkuttelevia. Kylmä Sota veti hyvän keikan, niin kuin yleensäkin.

Tähän kohtaan tuleekin tauko bändien osalta, koska piti vanhoja kavereita käydä pihalla jututtamassa ja tuli maisteltua joidenkin tyyppien kiljuakin (oli kyllä niin pahaa, ettei tullut kuin maistettua). Sokea Piste, Viha, Kuudes silmä ja Ranger jäi siis näkemättä. Seuraavaksi soittikin Turun Tauti, jota menin katsomaan ja raahasin pihalle sammuneen kaverinikin mukaan. Keikka oli hyvä ja oli kivaa fiilistellä, kun muisti sanatkin ainakin puolista lauluista. Toisinaan vaan siinä eturivissä vähän vielä jalkavammaisena oli niin sanotusti ”kilin tunteet”, kun humalaiset löivät niittirotsien heiluessa fiksuja päitään yhteen kirjaimellisestikin.  Kaikki kuitenkin hengissä (myös jalkani). Viimeisenä soitti Neuroottiset Pelimannit, jota kuuntelin jonkun aikaa taas penkeillä yleisön takan ja tutustuin samalla yhteen helsinkiläiseen punkkariin.

Sitten olikin aika etsiä Kaaos-kassi (luotettava levykassini) mukaan ja pakkautua autoon kotimatkalle. Koska keikkojen aikataulut olivat vähän myöhässä, saavuttiin Turkuun vasta viiden aikaan aamuyöstä lauantaina, matkalla tuli kieltämättä vähän kateus Jartzan unenlahjoista. Lauantai päivä menikin sitten kotona levätessä ja uusien levyhankintojen läpikuuntelussa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lauantain lepäämisen jälkeen olikin pirteä Tosi Synkkä Sunnuntai. Portsan Pubiin menin vähän aikaisemmin ja katselin siinä kun bändit kokoavat tavaroitaan ja vaihdoin muutaman sanan Venäjän punk-kulttuurista Antimelodixin laulajan kanssa. Ensimmäinen artisti oli Grainless. Musiikki oli mielenkiintoista ja pohdin, että mistä kyseiset äänet ovat saatu aikaan, mutta en itse ole oikeastaan koskaan päässyt sisälle siihen noisen ytimeen. Grainlessin jälkeen soitti the Girlfriends. Girlfriends oli kiva livenä.

Viimeisenä soitti Antimelodix venäläistä örinäpunkkia. Antimelodix kolahti itselle Puntalassa 2011 ja siitä lähtien odottanut uutta keikkaa, eli fiilistelin taas eturivissä (varmaankin huvittavan näköisesti). Keikka oli hyvä ja piti keikan jälkeen vielä todeta bändijäsenille huonolla englannin ääntämyksellä ”awsome”.

Eli tämän vuoden syksyn aloitus viikonlopusta mukaan jäi kasa uusia levyjä, Antimelodix selkäptächi (joka on niin iso että ei mahdu rotsiin, vaan piti seinälle laittaa) ja muutama uusi tuttavuus. Kiitoksia siis Turun Taudille Tampereen matkoista, keikkajärkkääjille, mukana juhliville kavereille ja bändeille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

– Wannabeekrusti

Written by papu

September 9th, 2013 at 8:23 am

Kohelluksen muistitestissä Rönky

without comments

Kohelluksen muistitestissä Rönky-lehden toimittajat Kupla Aivonen (KA) ja Kekkuli. Aloitetaanpa testi.

Muistatteko jotain Rönkystä vai lopetetaanko tähän?

KA: Hyvin vähän muistaa ja mieli tekisi kyllä lopettaa, mutta yritetään.

Mikäs se laittoi aikoinaan tekemään Rönkyä? Joku juoppohulluuskohtaus vai?

KA: Alkoholi aiheista pienlehteä ei ollut piireissä näkynyt ja tuohon aikaan pändi  ja muuhunkin tekemiseen liittyi vahvasti alkoholi ja sen kanssa vehtaaminen.
Silloin tais olla ylimääräistä aikaa vähä enemmän.
Treenikämppä oli nahkatehtaalla ja samassa paikassa myös järjes-töillä toimistot. Olisko ollu Animalian toimisto, missä eka rönky kasattiin.
Myöhemmin jopa ostettiin oma kopiokone ja sillä raksuteltiin pikkupienissä lehteä.

Mistä muuten toi Rönky nimi tulee?

KA:  Tätä en muista mistä tuli. Muistaako Kekkuli?

Kekkuli:  Perimätiedon mukaan rönky nimi tulee Kettusesta. “Moni teidänkin tuttunne rönkyisi siellä pahalla äänellä”.

Kokeilitteko kaikki kiljuohjeet mitä Rönkyyn tuli?

KA:  Ei. En usko Pirkka lehdenkään testanneen kaikkia niksejä, mitä sinne lähetettiin?
Joitakin kokeiluja oli esim. tuoremehusta jäädyttämällä tehty kilju. Tämähän piti kokeilla kesällä. Siinä oliki oma operaatio, että saatiin kaikki purkit pakkaseen. Kellään ei ollut kotona isoa pakastinta, niin mehu purkkeja oli sit siellä sun täällä jääkaappien pakastelokeroissa.

Vieläkö pelailette käymisastioiden ja Mehukatti-pönttöjen kanssa?

KA:  Justiin siivosin varastoa ja huomasin yhden käymispöntön. Sisällä oli tyhjiä viini pulloja, lappo ja korkituslaite. Ei ensimmäisenä kyllä tullut mieleen alkaa tekemään omia juomia. Muistoja se kyllä herätti. Turbohiivakiljut oli niin kovia käymään, että vesilukosta tuli vedet ulos.
Mehukatti purnukasta ei saata enää edes vettä juoda, kun tulee pahat fläshpäkit hiivasotkuista.

Oliko Rönky-records oma juttunsa vai kustannettiinko levyjä lehden tuotoilla vai  toisinpäin?

KA:  Levyjen julkaisu oli enemmän Kekkulin juttuja.
Lehtirahoillahan me on ostettu talot, veneet ja Espanjasta loma-asunnot. Erittäin tuottoisa bisnis.

Rönkyhän ilmestyi silloin kun tuo StraightEdge oli aika in ja pop. Tuliko heidän taholta paheksuntaa vai suporttia? Vai noteerasivatko teitä lainkaan?

KA:  Mikä straigh edge? En kyllä huomannut mitään tämmöistä. Minor Threat orkesterin musiikkia oli kyllä mukavaa kuunnella, kun ryypiskeltiin.

Onkos teillä nykyään jotain vastaavaa Tee Se Itse meininkiä kuin Rönkyileminen ja sen oheistoiminnat olivat?

KA:  Vähiin on jäänyt TSI toiminta ainakin alkoholin parissa.

Kumpi soi useammin lehdentekotalkoissa Discharge vai Iron Maiden?

KA:  Kyllä se tais olla DISORDER joka soi taustalla. CHAOS U.K/ DISORDER/AMEBIX eli Bristol meininkiä kuunneltiin paljon.
Loppu illasta/yöstä pärähti yleensä sit maidenit soimaan.

Tuleeko viel joskus joku spesiaali-Rönky ?

KA:  Ei.

Mihin muuten Rönky aikoinaan loppui vai onko se vaan katkolla?

KA:  Antabuskuurilla se on. Aikansa kutakin.

Oliko nyt kauheaa kun jouduitte vanhoja muistelemaan?

KA:  Joo. Tikkuja silmät täynnä.

Että näin. Muistitesti meni mallikkaasti. Kiitokset vaan Kupla Aivo-selle ja Kekkulille.                          

Ja kiinnostuneiden kannattaa etsiä Rönky-lehtiä divareista ja ehkä huutonetistä. Toimittajilta ei kuulemma löydy.

Haastattelu julkaistu alkujaan Kohellus-Zinessä.

Written by mogalix

July 25th, 2013 at 11:09 am

Batman & Robin: suuri kultalevyryöstö

without comments

Batman & Robin: suuri kultalevyryöstö

Gotham cityn äänilevymuseosta on ryöstetty kultalevyt, mikä inhoittava juoni yhteiskuntaa vastaan. Arvatkaas ketkä hälytetään apuun. Just, Voimakaksikko. Ryöstöpaikalla on kuitenkin Arvuuttaja, Pingviini, Kissanainen. Seuraa kamppailua. Ja katalat konnat saa Voimakaksikon vangituksi jättiläislevylautaselle ja supertimanttineula lähestyy…

Haluat varmaan tietää miten käy. Kuuntele youtubesta. http://www.youtube.com/watch?v=Ag_XO6mq-3I

Mutta kannattaa sit kuunnella loppuun asti, koska muuten voi mennä yöunet, kun tämä on niin jännittävä.

Alun perin tämä on julkaistu seiskatuumaisena jo vuonna 1967 ja uusinta tullut 1987 (joka minulta löytyy, ihan pakko paukutella henkseleitä). Kannet on aika tylsät, mutta onneksi toi levynsisältö sitäkin parempaa.

batman

Kirjoitus julkaistu aluperin Kohellus-Zinessä.

Written by mogalix

July 25th, 2013 at 11:06 am

Posted in Kohellus,Levyarviot

Tagged with ,

Hisko Detria vastaa Kohelluksen kysymyksiin

without comments

hisko_detria-logo

Hisko Detrian  juuret ulottuvat vuo-teen 1970 ja Saksaan. Minne sinne ja keitä silloin oli mukana? Entä nyt? Onko nykyään muita alkuperäisjäseniä kuin rumpali?
-AB: Itseasiassa ihan aluksi rummuissa oli Karl Breitner. Nykyinen rumpali aloitti 1975 eikä muista tyypeistä ole tietoa. Klaus ei juurikaan halua puhua niistä ajoista.
-KL: Mä en muista niistä ajoista paljon mitään, olin pikku poika. Karl on itseasiassa ainoa jota mä muistan koska hän oli se joka istutti mua rumputuolin päälle ja näytti mulle mitä motorik tarkoittaa. Muita tyyppejä en muista ku oikeesti tosi hämärästi, muistikuvia on jonku verran sitä kellarista jossa oli koko ajan jammia ja kauhe savusumu.
-VR: Nykyisen kokoonpanon en-simmäiset treenit pidettiin myös alkuperäiskokoonpanoa kunnioittaen bunkkerissa. Riitti sitä jamia sielläkin. Ensimmäinen biisi mitä soitettiin yhdessä kesti 33 minuuttia. Yhdellä riffillä mentiin alusta loppuun ja lopusta takas alkuun. Breitnerin nykytilasta ei ole sen tarkempaa tietoa. Viimeisten huhujen mukaan äijä on vetäytynyt Nepalin vuorille elämään yksinkertaista elämää ja harvoittamaan rituaalirummutusta motorik tyylillään. Nostan hattua!

-JS: Hisko Detrian alkuajat on mulle täysin hämärän peitossa. Klaus kertoo aina välillä jonkun pienen muiston sieltä täältä, mut ei niistä saa ikinä mitään otetta. Ne on sellasia pieniä välähdyksiä ja lapsen muistoja. Breitner on kyllä aina läsnä ja katsoo oppipojan soittoa, ja mä luulen että Breitner valvoo vieläkin meidän tekemisiä. Ehkä hänestäkin kuullaan vielä, kuhan saadaan homma toimimaan oikein.
Hisko Detriahan nauhoitti jo vuonna 1971 tupla-lp:n, mutta masteri tästä jäi Trabantin takaluukkuun ja hävisi. Onko totta ettei tästä nauhoitussessiosta ole mitään tallennetta jäljellä?

-AB: Tyypit ei vaan muistanut mihin jätti auton parkkiin. Klausin mutsilla on ullakolla joitain vanhoja treenisäänityksiä mutta niistä lisää myöhemmin.
-KL: En tiedä, en oo ainakaa kuullut mitään muuta se auton takaluukku tarina, uskon et ne on oi-keesti hävinyt sen nauhan. Mut ei ikinä tiedä, ehkä se joskus löytyy jostain kellarista, niiku mun mutsi joka oli koko ajan heiän kämpässä, löysi pari kuukautta sitten jammisession nauhan vuodelta 74.
-VR: Kuulin, että tuo auto ois jääny keikkareissulla sakkopaikalle yöksi. Kyseisen aikakauden saksalainen yleistehokkuus tietenkin johti siihen, että se auto hinattiin suoraan varikolle koska  eihän sen ajan pitkätukkamuusikoilla ollut rahaa mitään sakkoja maksella. Sen jälkeen Wulfgang Hilmenhüller huusi auton poliisihuutokaupasta 2000:lla saksan markalla. Oli varmaan löytänyt masterin takapakista ja haistanut rahan, koska vuonna -72 ilmestyi saksan pimeillä markki-noilla Hisko Dëtrian “Das Bunker” bootleg vinyyli. Se vedettiin todel-la nopeasti pois markkinoilta koska ilmeisesti Baaderin nimi soittajalistalla oli monille liikaa… Ebaysta kannattaa kokeilla jos kiinnostaa.

-JS: Tupla lp -huhut alkaa kyllä vaikuttaa ihan kunnon legendalta, kun tää tarina muuttuu vähän joka kerta. Välillä kuulee, että nauha ois lopullisesti kadonnut ja joskus Klausin vanhat kaverit huhuilee nauhojen löytyneen jostain ranskalaisten sukulaisten nurkista. Jotain nauhoja on kyllä kursittu kokoon mitä erikoisimmista jameista, ja ilmeisesti ”levyjä” on painettu neuvostoliittolaiseen tyyliin hämärillä kujilla röntgenkalvoille. Das Bunkerin tarina on aika erikoinen. Siinä lauloi alunperin kuulemma joku ruotsalainen sotahistorian opiskelija. Bändi oli jamitellut bunkkerissa ja tää kaveri oli happopäissään flipannut ja alka-nut hysteerisenä huutaa mikkiin natsien hirmuteoista. Se nauha ois kiva kuulla.
Kertokaahan nyt pitääkö tämä tarina paikkansa. Bändi onnistui suututta-maan jonkun mystisen magiaheebon, joka langetti bändin ylle kirouksen neljäksikymmeneksi vuodeksi ja tästä johtuen ette uskaltaneet tehdä mitään kuin vasta nyt?

-AB: Virallisen selityksen mukaan se Trabant-insidentti jäi kyrpimään niin kovin ettei äänityksistä enää puhuttu. Epäviralliseen tarinaan liittyy Rasputin.
-KL: Pitää paikkansa, joku vanha velho joka näytti just Øresund Space Collective:n Dr Spacelta heitti sen kirous. Viime vuonna hän kävi unessani, sillä oli kapuloita kädessä ja antoi niitä mulle, ymmärsin et oltiin vapautettu, seuraavana lauantaina oli ekat treenit.
-VR: Joo’o; Rasputin, Blavatsky, Gurdjieff ynnä muut mystikot on liitetty löyhästi Hisko Detria nimeen. Noihin aikoihin todellisuuden raameja taivuteltiin siihen malliin, etten ihmettele vaikka jotain olisi päässytkin läpi ja jokin toinen asia vaikuttanut toiseen. Ennen ensimmäisiä treenejämme nykykokoonpanolla koin tunteen, että NYT on aika jo jotain tulee tapahtumaan ja eihän siinä montakaan päivään ehtinyt kulua kun luimme porukalla loitsuja. Yhden riffin voima vakuutti, että tämä valitsemamme tie on se jota kannattaa seurata. Sen verran taikauskoinen olen, että sylkäisen kolme kertaa vasemman olkapääni yli aina kun joku rumpali soittaa fillin. Pfyi!

-JS: Mä olen aika skeptikko mitä näihin mystis-okkulttisiin hommiin tulee, mutta täytyy myöntää, että jotain juttuja tapahtuu joille on vaikea keksiä selitystä. Kerran, kun olin jäänyt yksin treenikselle miettimään vielä riffejä ja rakenteita, vahvistimesta alkoi kuulua hiljaa puhetta, joka neuvoi mua mitä motorik tarkoittaa kitaransoitossa. Salatieteet on ollu tärkeässä osassa Hisko Detrian toimissa, eritoten ihan alkuaikoina.
Teidän keikoillahan tapahtuu myös kaikkea mystistä. Outoja lämpötilan vaihteluja, esineet siirtyvät paikasta toiseen ja muuta vastaavaa. Tapahtuiko tämmöistä jo silloin alkuaikoina vai onko nämä jotain kirouksen jälkivaikutusta?

-AB: Kaikenlaista kummaa legendaa liikkuu alkuperäisjäsenten rituaaleista. En osaa niiden todenperäisyydestä itse sanoa juuri mitään mutta viime kesänä keikalla nähtiin samanaikaisesti sekä vesisadetta että auringonpaistetta ja lisäksi mystisiä kemikaalivanoja. Siinä riittää skeptikoille pohdittavaa.
-KL: Sama velho vielä leikkii vähä meiän kanssa.
-VR: Ainakin yleisö on joskus siirtynyt toisaalle vaikka olivatkin ensin paikalla. Omaan keikkoja edel-tävään rituaaliimme kuuluu Timanttipään kutsuminen, mutta ei siitä sen enempää. Oujea!

-JS: Noita teleportaatioita on tosiaan sattunut. Mä olen pari kertaa huomannut yhtäkkiä olevani kusella, vaikka hetki sitten seisoin lavalla soittamassa.
Haluatteko vielä kertoa jotain? Menneestä tai tulevasta?

-AB: ZEKE!
-KL: MÖGÄ!
-VR: Maistuu!

-JS: Vitamin E!

 

hd_srpk

http://hiskodetria.bandcamp.com

 

(haastattelu julkaistu alunperin Kohellus #3 lehdessä)

Written by mogalix

July 2nd, 2013 at 2:18 pm

Sotatila: 2005-2011 cd

without comments

sotatila cd

Sotatila: 2005-2011 cd

Sotatila, bändi josta tykkäsin heti kun ekan demon kuulin. Tämän bändin kohdalla eka demo ei todellakaan ole paras. Tähän asti onkin minun ollut tyytyminen ton ekan demon ja Propaganda is hippies kokoelman biiseihin, kun nää on muuten julkaissut vaan vinyyliä. Onneksi nyt sitten joku japanissa ymmärsi pistää näitä cd:nä ulos, arvostan. Levystä nyt jotain tähän. Jos ydin on kova, niin onhan tää levy kovempi, musa on raakaa ja ah, niin ihanaa. Kannet on rujot, mutta niin kauniit. Bisse auki ja stereot täysille, niin tätä levyä kuunnellaan. Mutta koska minulla on oikeus, niin kerron tähän nyt parit Sotatila-muistot. Puntala 2008, minulla oli kunnia päästä heidän kanssaan koheltamaan lavalle. Se oli kyllä hieno elämys. Biisi oli Kaaoksen Vaihtoehto. Se meni aika vaihtoehtoisesti, ainakin minun osalta. Toinen muisto sitten. Töissä minulla oli päivänä eräänä päälläni Sotatila t-paita. Se missä luuranko pitää aivojaan kasassa. Eräs asiakas sitten katseli sitä kuvaa ja totesi  ”Toi yks luuranko pesee hiuksiaan.”. Näihin tunnelmiin.

http://www.punkinfinland.net/bands/sotatila/

Arvio julkaistu alunperin Kohellus-Zinessä.

Written by mogalix

July 2nd, 2013 at 2:17 pm

Posted in Kohellus,Levyarviot

Tagged with ,