Kalenteri | Foorumi | Zine | Galleria

Alan kulttuuri turussa.

Archive for the ‘arvio’ tag

Avaimet Elämään – II (CS)

with 2 comments

AE2
Avaimet Elämään
– II CS (ei levymerkkiä, 2016)

Kaikenlaista. Kun seinäjoella asustava tuttu jakoi keväällä (se oli ehkä kevättä)  2014 löytämäänsä Avaimet Elämään -kappaletta sosiaalisessa mediassa olin kuin päähän lyöty jaetun julkaisun nerokkuudesta. Aika kuitenkin meni eteenpäin sille ominaisella tappavalla tahdilla ja tuo nauha jäi osittain unohduksiin – nerokkuudestaan huolimatta. Kun heti vuoden vaihduttua lukuun 2016 sähköpostiini kilahti linkki orkesterin uuteen julkaisuun, en ajatellut kirjoittavani siitä. Tai oikeastaan en ajatellut mitään muutakaan. Jossain kohtaa tämän kahden vuoden aikana olin jo törmännyt tämän kasetin previkkajulkaisuun kappaleesta “Nahkabyysat”. Muistan kuunnelleeni sen hartaudella ja miettineeni, että samanhenkistä, loistavaa neo-garagepunkkiahan tämä, mutta jotenkin biisi ei noussut samoihin sfääreihin kuin nimikkoralli silloin 2014. Näin ollen tuo sähköpostin pingahdus sai minut vain avaamaan linkin uuteen selaimen välilehteen ja unohtamaan sen.

Ja se oli virhe. Kun pari päivää myöhemmin avasin selaimen, oli tämä välilehti edelleen tallessa ja nyt avoinna. No kokeillaan. Nyt, tätä kirjoittaessa tämä nauha on soinut yhtäsoittoa jo useamman päivän. Mikä se sitten on, mikä tekee Avaimet Elämään -orkesterista loistavan, tai jopa nerokkaan?

Ensimmäisenä soundit. Riittävästi rosoa ja paistinrasvaa. Soundin täysin kasettimainen yleisilme, joka tuo suoraan mieleen monet Slovenlyn julkaisut. Toisena tekstit. Lyriikoissa on tarpeeksi inhorealismia ja todellisuutta, mutta kuitenkin pitäytyen kaukana kaikesta itsesääliin vajoamisesta – katsoen kaikkea elämän älyttömyyttä sivusta, itsensä ulkopuolelta.  Jopa silloin kun aihe koskettaa vain ja ainoastaan kirjoittajaa itseään. Tästä täydellisenä esimerkkinä olkoon kasetin avaava “Hautapaikka”. Lisäesimerkin paikkaa hoitaa “Sekin tunne”, joka vaikuttaa vahvasti ensimmäiseltä julkaisulta tutun “Avaimet elämään”-kappaleen jatko-osalta. Kolmantena soitto. Riittävästi riittävän hyviä ja tyylikkäitä sooloja. Näitä kaikkia kolmea kohtaa varjostaa järkyttävä tyylitaju, mikä ottaa vielä lisää potkua Bandcamp-sivun tägeistä “gay” ja “swag”. Tästä tyylitajusta kertoo ehkä parhaiten tuo jo aiemmin julkaistu “Nahkabyysat”. Kadunvarsistondis on lähes käsinkosketeltava. Vaikkei Avaimet Elämään -orkesterin musiikki tarjoakaan mitään täysin uutta ja ihmeellistä, se on loistava esimerkki miten bändi toimii kun rakennuspalikat ovat kaikki tarpeeksi vahvoja. Se nimittäin riittää!

Vertauksia? No se onkin sitten haastavampaa. Nuo aikaisemmin mainitsemani Slovenlyn modernin räkäiset garage-seiskatuumaiset ovat edelleen hyvä tapa saada käsitys mistä on kyse. Tähän lisätään ripaus suomipunkkia Ratsiasta Kakkikseen, teelusikallinen “Anteeeks”ia ja “? and The Mysteians”sia. Kun tämä komeus flambeerataan jo muutenkin ääreistyylikkäässä jytä-revivalissa, niin aletaan olla aika lähellä.

Totta puhuen, vaikka parempaa mikkeliläistä bändiä saa etsiä, ei tämä kuitenkaan tarkoita, että orkesteri olisi täydellinen. Muutamia pahasti häiritseviä sudenkuoppia löytyy. Aloitan neutraalimmasta päästä. Mikäli bändi pystyy tekemään vain noin 10 kappaletta kahdessa vuodessa, se tulee väkisinkin jäämään monilla unholaan arkikulutuksesta, vaikka lunastaakin helposti paikkansa niche-genren kotimaisten uranuurtajien joukossa. Toisaalta. On täysin mahdollista, että näin nerokkaan materiaalin tuottaminen nyt vaan ottaa sen 2 vuotta per 10 kappaletta. Keikat? Asun tietty itse aika kiven alla ja olen kiinnostut, no, juuri mistään, mutten silti ole kuullut bändin tehneen keikkoja. Kolmas ja pahin. Bändi tarvitsee graafisen ilmeen. Kansitaiteet ja muu ulkomusiikillinen grafiikka vaikuttaa olevan ikävästi hukassa. Ensimmäisen, bändin nimellä varustetun julkaisun aikaan näytti, että tietty lyijykynäromantiikka olisi valittu suunta, mutta ei. Se(kin) loistaa poissaolollaan.

Toivottavasti tätä bändiä saa kuulla vielä tämänkin jälkeen lisää. Ja vielä enemmän tahtoisin todistaa tämän lavalla oluttuoppi kourassa. Sitä odotellessa saatan olla kotona turpa täynnä pitämässä bileitä näiden kuuden rallin tahtiin. Tai sitten lähden ulos. Onhan tämä kuitenkin päämajakaupunki.

Written by mirosol

January 8th, 2016 at 11:42 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , , , , , ,

Arviot: Umpio /Torturing Nurse – split kasetti (2011)

without comments

Umpio / Torturing Nurse – split  CS  (Tenzenmen Records 2011)
Umpio, kuvittele metalliverstas jossa on jo perjantaipullot korkattu. Ja nyt tehdään hommat urakalla loppuun, että päästään viikonlopunviettoon.
Kenelle: eläkkeellä oleville koneistajille.

Torturing Nurse, istut terveyskeskuksen päivystyksessä. Siellä on miljuuna muutakin vaivaista ja lauma sekakäyttäjiä pörräämässä. Visvaa, hikeä, verta, räkää, pieruja. Välillä kiireiset hoitajat/ lääkärit sinkoilevat huoneesta toiseeen ja kuulet ääniä toimenpidehuoneista.
Mihin, jonotusmuzakiksi terveyskeskuksen puhelimiin.

Tämä arvio on alunperin julkaistu jo loppuunmyydyssä Kohellus #1 zinessä.

Written by mogalix

November 24th, 2012 at 11:00 am

Arvio: The Sound – From the lion’s mouth (1981) LP

without comments

Britit ovat taitaneet vaihtoehtoisen rockin siitä asti, kun sitä ensi kertaa alettiin jossakin kellarissa paukuttaa. Adrian Borlandin luotsaamat yhtyeet muodostuivat punk-vääntämisen ja minimalistisen elektronisen musiikin kautta The Sound -nimiseksi kulminaatiopisteeksi. Kaikki tämä soololevyjä ja sivuprojekteja myöten 1999 miehen mukana junan alle.

The Sound perustettiin 1979 The Outsiders bändin hajoamisen jälkeen ja oli huomattavasti monipuolisempi kokonaisuus. Ensimmäiseen “Jeopardy” pitkäsoittoon verrattuna “From the lion’s mouth” ei ollut enää niin suora ja punkahtava. Mukaan oli otettu vainoharhaisuutta, ahdistusta ja mielipuolisuutta, mikä todellakin kuuluu musiikillisesti. Näitä kolmea teemaa kuljetetaan läpi koko levyn hypnoottisten biisien yltyessä paikoin jopa maanisiin ryöpytyksiin.

Soitannollisesti yksittäiset instrumentit eivät paljoakaan tee, mutta kun kaikki lyödään yhteen, saadaan tarkoin harkittu kokonaisuus. Vaikka kitaralla lähinnä soitetaan muutama isku sinne tänne niin kaikki kitaran kuljettamat osuudet lähes palavat muistiin. Aavistuksen jopa funkahtavat bassokuviot tukevat rumpujen suoraa soittoa todella hyvin. Etenkin rumpujen ja basson soittamat yhteisaksentit ovat onnistuneita. Koskettimilla luodaan vielä laajempaa ambienssia valmiiksi syvälle kokonaisuudelle. Kaiken tämän päälle lyödään  Borlandin ääni. Ja levyn hinnaksi, jos jostain yrittää löytää, Vaatehuoneen Simon tapaan 99. Brittirock-kliseet kahlataan vähän väliä läpi, mutta nämähän olivat osa niistä jätkistä, jotka ne keksivät?

Heikkoja biisejä levyllä ei yksinkertaisesti ole. Mielikuvitusta on käytetty mielinmäärin, kappaleet eivät toista toisiaan ja levyn loputtua tekee mieli kääntää levy ja aloittaa alusta. Sinänsä ristiriitaista, koska levy kulkee todella synkissä tunnelmissa eikä pöydän puhdistaminen auta.

Huippuhetkiä on useita, mutta omiin suosikkeihin lukeutuvat “Fatal flaw”, “Sense of purpose” sekä monumentaalinen “New Dark Age”, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan saa ainakin minut hyppimään tasajalkaa ja huutamaan. Jollakin hipstereille suunnatussa uudelleen julkaistussa cd-versiossa on kappale “Hothouse”, joka todellakin on tarkistamisen arvoinen lätkytys.

Aikoinaan kuulin tämän levyn sattumalta. Kello oli n. 3 yöllä ja pian tajusin kuunnelleeni koko levyn. “From the lion’s mouth” on yksi niistä harvoista musiikillisista teoksista, jotka todella ovat muuttaneet minua ihmisenä. Tämä, tai ainakin “Jeopardy”, pitäisi osua ja upota jokaiseen post-punkin ja vaihtoehtorokkenrollin kuuntelijaan. 70-luvun lopussa oli siis muutakin kuin pikkupoikien Joy Division?

Written by reflection

September 20th, 2012 at 9:04 am

Posted in Levyarviot

Tagged with , ,