Veriroiske – Demo MC (Roistorecords 2011) Verenpunainen kasetti julman raakaa psykoa. Seinäjoen miehet ovat mitä ilmeisimmin perehtyneet aiheeseen vähintääkin riittävällä pieteetillä. Yleissoundi muistuttaa voimakkaasti kasettimankalla treeniksellä vedeltyä tuotantoa – Läskärin loiske ja vetinen virveli kuitenkin tuovat tunnelmat lähelle alan suurnimien atmosfäärejä. Alkuun petyin hieman. Tai no. Enhän edes tiennyt mitä odottaa. Avausraita luottaa yhteen riffin, joka jätti meikäläisen valitettavan kylmäksi. Tyylitajuisesta flangerin käytöstä huolimatta. Tässä vaiheessa en ollut vielä vakuuttunut mistään. “Kissimirri” jätti pohtimaan, että miksi tämä on tehty. Tässä vaiheessa bändi vetää valitettavasti esiin blues-kaavan. Torttutukkainen kauhumobiili koukkaa ikävästi ojan puolelta ohi. Seuraava ralli kuulostaa jokseenkin tutulta. Kampean ylipainoisen ruhoni ylös ja siirryn levyhyllyn ääreen. Kyllä. Vuonna 1992, eli 19 vuotta sitten, tehty psykobilly-klassikko saa uuden asun. Nyt voin jo tunnustaa, että “Dead girls don’t cry” älppäriin asti haalimani Nekromantix diskografia on jäänyt aika vähäiselle kulutukselle viime vuosina. Oli miten oli, raakuudessaan tämä veto Nekrofeliasta pesee alkuperäisen kloriitilla ja vetää jätteet vessasta alas ilman sen kummempia vastaväitteitä. Suomennoskin tuntuu melko tuoreelta ja sopivalta. Vieläkin olen hieman kysymysmerkkinä. Koveri pelastaa teoksen omalta alultaan. B-puolen avaava “Palaat luokseni” laittaa miettimään, onko kasetin biisit kenties siinä samassa järjestyksessä, kuin ne on kirjoitettu? Nyt nimittäin lähti oikea vaihde silmään ja heikommat avausraidat jäävät täysin unholaan. Bändin tarkoituksen paksu, palava punainen lanka alkaa hahmottumaan. Kitarasoololiidi nostaa kappaleen tunnelmaa vielä mukavasti. Tekstipuoli ei tarjoa muuta uutta kuin sen, että Batmobilen, Meantraitorssin ja Nekromantixin teemat ovat tällä kertaa suomeksi. Itse biiseistä paras on ehdottomasti kasetin päättävä Mikä-mikä-maa. Nämä kaksi viimeistä haluaisin kuulla tulevaisuudessa vielä paremmin tuotettuina, sillä nämä eivät jätä kylmäksi. Jos siis kuuntelee pelkkää b-puolta, niin uskaltaa sanoa, että tämä on alalajinsa ehdotonta kärkiäkastia tämän vuoden julkaisuissa. Niin joo. Mainitsinko jo, että Tiger Army?