Hisko Detria – Static Raw Power Kraut CDr (2012) Alkuun riemastun: Uusi päiväunilevyni on täällä. Tiedättehän sen väsyneen olotilan kun (työ)päivän päätteeksi jaksaa tasan laittaa jonkun sopivan levyn soimaan ja retkahtaa sohvalle koira kainalossa. Neljän minuutin introhenkisen leijunnan jälkeen sitä on sitten jo lähdetäänkin jyrkemmin sekavien päiväunien maailmaan. Ja vauhti vaan kasvaa. Hienoahan tämä! Voihan pyörivät spiraalit. Soundipolitiikka on hallussa. Läskiä on ja koko kuultavan äänen spektri on hivelee korvia pullasudilla. Sitä voi ihan fiiliksen mukaan keskittyä elämään basson elävien kuvioiden maailmassa, tai komppikitaroiden junamaisessa raiteiden vaihtelussa. Toinen kitarahan soittaa jatkuvaa sooloa tai vaihtoehtoisesti käsittämättömän pitkää liidiä. Ensimmäisen “Nothing Happens”-teoksen lopussa tarjottimellinen hampurilaispapereita valahtaa yksityiskohtaisesti kosmisen fly-in hampurilaisravintolan roskiksen laitoja pitkin poistoputkessa aurinkoisen niitylle maatuen välittömästi. “Poserslave” kappaleessa nimittäin kierretään ympäri aurinkoista peltoa milloin milläkin kulkuvälineellä maisemien vaihtuessa. Maan pysyessä visusti paikallaan. Se mistä pidän tässä levyssä erityisesti, on tuo soundimaailma. Seuraava lauseeni saattaa suurella todennäköisyydellä lisätä numeerisesti vihamiesteni määrää; nyky-Circlen ja hengenheimolaisten luotaantyöntävä metallisuus ja liioiteltu tarkkuus loistavat nerokkaasti poissaolollaan. Internetissä lukemani pseudorealistinen kirjoitelma orkesterin synnystä ja alkumetreistä johtaa samalla tavalla metsään kuin yritykseni kuvailla orkesterin soundia. Hyvää junnausta 70-luvun saksalaiseen tyyliin. Putket huutavat punaisina ja fuzz ei ole vieras termi. Sen sijaan tuo ylitarkka psykedelia ala Ozric Tentacles on edelleen poissa ja hyvä niin. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Lauluja. 70-lukutyylistä hevilaulantaa. Kiemurtelen. En enää tiedä miten päin pitäisi olla. Onko tuo nyt vaan miksattu liian pintaan vai mitä tässä tapahtuu. Äänitysteknisesti olen laulusta hieman eri mieltä orkesterin kanssa. Matalaa osastoa puuttuu ja minun korviini tuo nyt vaan on liian kovaa. Hieno kappale jää ikävästi trumpettilahkeisen kiharatukkasoundin jalkoihin. Viimeisenä sitten käsitellään blues-junttausklassikko “On the Road Again”, josta en keksi muuta negatiivista kuin tuon saman näkemyseron laulua koskien. Yhteenvetona sanottava kuitenkin, että tässähän on ainesta. Genre on melko marginaalinen, mutta näillä tunnelmanrakennustaidoilla yleisön löytämisestä ei voi tulla kynnyskysymys. Hieno uusi bändi. Kertakaikkiaan.