Arviot: Yleislakko – Maailmanpolitiikan arkipäivää (2012)

Yleislakko – Maailmanpolitiikan arkipäivää CD/LP (Blast of Silence 2012) Tervetuloa maailmaan, jossa sana rautaisannos on räikeää aliarviointia. Istuin autossa kun laitoin levyn ensimmäistä kertaa soimaan. Koen jollain tasolla olevani henkilö, joka lukee suhtellisen paljon ajankohtaisista asioista. Kun levyn ensimmäinen kierros loppui ja soitin siirtyi takaisin alkuun, suljin soittimen. Mietittävää nimittäin riittää. Olen seurannut orkesterin edesottamuksia läheltä ja vähän kauempaakin aika pitkään. Voitaisiin sanoa, että minun osaltani keskimääräinen Yleislakkotaajuus vuodessa on noin viiden-seitsemän keikan tuntumassa. Koska orkesteri on harvinaisen tuttu, tästä uudesta levystä kirjoittaminen tuntuu vain luontevalta, kaikkine kehitysasteineen. Aloitetaan ensin puhumalla hieman musiikista. Se kun on se helpoin osuus tässä levyssä. Punkvaihde on kutosella. Edellinen “Vapauden rautaiset raamit” LP oli se yhtyeen taiteellisten kokeiluje levy, jonka myötä ei oikein tiennyt mitä tältä kolmannelta odottaa. No. Oikeastaan neljänneltä, jos mukaan lasketaan se täyspitkän mittainen demo/cdr. Siinä missä jotkut kriitikot osasivat nokkelasti yhdistää bändin Dead Kennedysiin tuon edellisen kohdalla, on todettava, että he olivat aikaansa edellä. Minä kun en DK:n vaikutusta siitä edellisestä saanut millään irti. Nyt sitä on kyllä, vaikka osittain onneksi Jellon äärimmäinen hektisyys onkin asetettu miedommalle lämmölle. Muutenkin turhat ja vähemmän turhat taiteilut on jätetty muutamaa pientä jippoa lukuunottamatta vähemmälle. Suoraa punkkia 77:sta hardcorempaan tulkintaan. Suomipunkkia. Eikä todellakaan huonoa sellaista. Kertosäkeiden melodioissa on useassa paikassa edeltäjiään enemmän särmää, vaikka varsinaisia “lekakertsejä” on edelleen suhteellisen vähän. Soitossa ei ole ongelmia. Kuudes vaihde pysyy päällä mukavasti viimeiseen ralliin asti. Siinä tosin tyydytään “vain” vitoseen ja reiluun ylinopeuteen moottoritiellä. Kappaleiden rakentamisessa on havaittavissa kehitystä monipuolisuuteen oman karsinan sisällä. Lähes kaikki kappaleet kulkevat ja riffeissä on sitä jotain – sitä jotain joka kantaa. Voisiko levy olla vielä parempi? Voisi. Mutta ei se siitä missään nimessä huonoa tee. Ei sinne päinkään. Soundipolittiikka on nykyistä puoluepolittiikkaa vahvempaa. Siinä on tarpeeksi särmää ja räkää, mutta soundeista tai tekstistä selvää saaminen ei ole vain Mögäfriikkien yksinoikeus. Anti-Flagiin en vertaa, mutta selvän saa riittävän hyvin. Ja onhan tuossa levyssä sanalipuke jos tuntuu ettei pysy vauhdissa mukana.

Sitten se itse aihe. Kun pysäytin soittimen ensimmäisen kierroksen jälkeen, oli olo kuin jouluaattoiltana. Niin täynnä, ettei pystynyt liikkumaan. Autossahan tuo on lähes tarpeetonta, mutta silti jouduin pitämään selvän tauon ennen seuraavaa kuuntelukierrosta. Jos mielestäsi Sandbergin punainen kuulakärkikynä ja musta sarkasmitussi olivat teräviä aiemmin, niin väärässä olit. Kantaa otetaan enemmän kuin tämän mittaiselle levylle fyysisesti mahtuu. Totuus ja sarkasmi ovat ne aseet joilla, anteeksi anglismi, miestä vastaan lähdetään. Aiemmat tekstit ovat olleet myös hyviä kannanottoja, mutta minun makuuni kliseiden värikäs käyttäminen on aiemmin johtanut myös muutamiin pop-korneihin, jotka ovat satuttaneet kokonaisuutta. Kynien kunto näkyy tässä suhteessa uudella levyllä parhaiten. Korniutta on karsittu ja sen jättämä tyhjiö on korvattu vähemmän kliseisillä, jopa uusilla sanailuilla ja mustalla huumorilla. Alussa laitetaan valtakunnan hallitus osallistujineen oikealle paikalleen ja sitten käsitellään kaikki kaikki muukin maaseudun tyhjenemisestä avohoidon suosimiseen, sukupuolieroista sotilasliittoihin ja arkitodellisuudesta nyky-yhteiskunnan voitontavoitteluun. Uskontoja unohtamatta. Useammin kuin usein, käytettävät fraasit ovat timanttisia. Sekä loisteeltaan, että kovuudeltaan. Uutuutena mukana on myös selvästi henkilökohtaista pohdintaa. Teksteistä huomaa hienoisen turhautumisen tunteen – Mikä on havinaisen ymmärrettävää, kun katsoo sekunnin avoimin silmin ympärilleen. Kuin levy huutaisi suoraa huutoa, että “Herätkään nyt tuosta unestanne! Kaikki on menetetty ellette herää!” Suurin ja päälimmäinen kysymys on “Miksi annamme tämän kaiken tapahtua?”. Maailma on pientä pohjolaamme myöden suoraan sanottuna kusessa, mutta silti kaikkein köyhinkin kansa haluaa näytellä vähintään keskiluokkaa, ellei rikasta. Samalla unohtaen, mitä ulkona tapahtuu. Yleislakko osoittaa suoraan sormella meitä kaikkia. Nykyajan meno kaipaa levyn, jossa asioista uskalletaan sanoa oma kanta suoraa huutoa. Tämä on sellainen. Voin suositella kaikille. Ainakin niille, joiden mielenterveys kestää todellisuuden käsittelemisen.

Mielikappaleekseni nousee ehdottomasti “Maaseudun tuleivaisuus”, joka on ehdottomasti levyin keveintä antia.