Hasta La Vista Social Club – Melt CD (2012, Secret Entertainment) Neljäs täyspitkä ja kiuruveden miehet ovat heittäneet vitosen silmään. Asvaltti katoaa neljän pyörän taakse hirvittävällä tahdilla. Välillä pyörähtää mielessä Motörhead, eikä sosdissiä tai rancidia voi jättää kokonaan pois laskuista. Edeltäjäänsä, vuonna 2009 julkaistua “Lake Lark White Trash”iä vielä isomman kuuloinen Melt on vaihtanut liigaa siitä kun bändiin tutustuin joskus 2006 AD. Nyt nimittäin on rahkeita lähteä vastavirtaa, lepakkomiestä ja teeveeoota pitemmälle. Enkä silti koe olevani yhtään vieraantunut. Vaikka suuren maailman meininki onkin levyllä käsin kosketeltava, ei tämä jätä kylmäksi niitäkään jotka innostuivat kahdesta ensimmäisestä teoksesta. Oikeasti. Yksityskohtaisesti katseltuna lätty lähtee massiivisella introlla huimaan rullaukseen. Kaksi ensimmäistä rallia määräävät tahdin. Kolmannella raidalla tahti hidastuu, mutta hittipotentiaalia on sitäkin enemmän. “Poisoning” on todella hieno raita, jonka kanssa luulisi bändin pääsevän vielä pitkälle. Eikä tämä loppulevykään heikkoja lenkkejä juuri väläyttele. Teksteistä en joko saa kiinni, tai niissä ei ole ihan niin voimakasta elämänmakua mitä nuoremmalta Herra Kärkkäiseltä on olen tottunut kuulemaan. Eikö sillä enää ole niin paha olla kuin aiemmin?!? Soitostakin on jotain mainittava. Sehän ei siis koskaan ole ollut millään tasolla heikkoa näiden miesten osalta. Nyt tarkkuutta ja sydäntä vielä entistä enemmän. Vanhempi Herra Kärkkäinen. Nyt jumalauta. Kertokaapas joku kotimainen kitaristi, joka edes etäisesti mahtaa tälle sällille jotain? Bendaukset on siellä missä niiden kuuluu olla, enkä suorilta keksi mitään negatiivista sanottavaa kitaroinnista. Sydäntä on enemmän kuin Duane Eddyllä konsanaan. Ei taida olla huono juttu, että bändillä on ikää kymmenkunta vuotta. Rytmiryhmässä joitain vuosia sitten tapahtuneet muutokset eivät ole vaikuttaneet ainakaan negatiivisesti soitantaan. Syvantojakin löytyy, eli levyllä on sekä riehakkaampaa paahtoa, että syvällisempää tulkintaa. No rules -rallilla kokeillaan jotain uutta ja Panteramaiset trashmetal-jipot nostavat hymyn huuulille. Lonely again on yksinkertaisesti kaunis hardrock balladi. Albumin lopettava Final Isolation potkii minua koviten. Joka tapauksessa, Walk with the gods, Poisoning, Gimme time ja Final isolation ovat kaikki timanttisia kappaleita jotka taatusti tulevat soimaan taloudessani lähikuukausina useaan otteeseen. Isompaa soundia kuin aiemmin. Kerrassaan nautittava kokonaisuus kovaa rokkia. Sitä en osaa sanoa, tuleeko tämä kestämään aikaa samaan tapaan kuin oma suosikkini 34 Minutes before total Devastation (joka muuten on edelleen ihan v:n kova levy). Toivotaan niin.
Lisämainintoina sanottakoon vielä, että käytettyjen soitinten kirjosta lisäplussaa. Ja juuri tajusin, että tuo Poisoning kuulostaa monessa kohtaa ihan Leatherfacelta.