Kalenteri | Foorumi | Zine | Galleria

Alan kulttuuri turussa.

Archive for the ‘Ungdomshuset’ tag

Heavy Days in Doomtown – DIY-festarointia Tanskanmaalla

without comments

Jossain vaiheessa netin syövereistä alkoi ilmestyä linkkejä uudesta doom-festarista Köpiksessä. Tarjonta muokkautui jonkun verrankin matkan varrella, mutta lopputulos pisti kehräämään ilosta: The Wounded Kings, Solstice, Devil, Pilgrim, Jex Thoth jne. Suomi-osastoa edusti Lord Vicar, Jess and the Ancient Ones ja Profetus.

Tapahtuman sivuilla korostettiin moneen kertaan DIY-aatetta festarin toteuttamisessa. Tämä näkyi kiitettävästi myös lipun hinnoissa: torstain aloitusklubi, perjantain ja lauantain festarointi plus koko sunnuntain kestävä päätöstapahtuma höystettiin vielä t-paidalla ja kahdella posterilla, ja huimaksi yhteishinnaksi tuli 60 euroa. Ei tarvii esim. Ruisrääkin porttia lähestyä noilla käteisvaroilla.

Toukokuinen Köpis siis kutsui, ja eikun kartasta etsimään mistä löytyy ”alternative venue” Stengade. Paikan lähelle päästessä ei ollut epäselvyyttä ollaanko oikeassa paikassa. Mustat pikkutornit odottivat portilla tulisoihtuineen ja pentagrammeineen, ja paikalle oli kerääntynyt jo erinäisiä doomareita ja crusteja silmät odotuksesta kiiluen. Hymy oli herkässä, kun festarit startattiin yläkerran pienellä taidenäyttelyllä valkkaritarjoilun kera, ja seuraavaksi pihaan roudataan drinksukärry, josta myydään ihanaisia sateenvarjodrinksuja vajaalla puolellatoista eurolla. Ei ollut nimittäin halpa kaupunki tuo Köpis, terassilla 0,2 desin kaljat saattoi olla 5 euron hintaisia. Toisen käden tietojen mukaan festarin järkkääjät olisivatkin varautuneet tekemällä kolmella pakulla juomahamstrausreissun Saksan puolelle. Takaisin tullessa rajalla crustiletka oli ilmeisesti herättänyt epäilyksiä ja parin pakun antimet olisivat jääneet tulliin…

Bändeistä torstaina olivat vuorossa kelpo keikan tehnyt Suma, joka saapuu kesäkuussa myös Turkuun. Sumaa seurasi Cauchemar, kanadalaista menoa, joka äityi välillä suorastaan eeppiseksi heviksi. Burning Savioursista voi mainita, että ruotsalaiset sitten osaa tämän genren, soundin ja melodiat.

Perjantai starttasi ei-niin-hyvin nukutun yön jäljiltä, eikä edes omaa ansiota, vaan hotellin sijainti ”eläväisellä alueella” aiheutti erinäistä kaupankäyntiliikennettä kadulla. Strippibaareista taas raikasi kasarihitit. Vaan menoksi, nyt pitäisi löytää legendaarinen Ungdomshuset. Tai numero kaksi, edellinenhän suljettiin mielenosoitusten ja mellakkapoliisien saattelemana muutama vuosi sitten. Paikka vakuutti jo heti sisääntulollaan ja lukuisilla graffiteillaan, kunhan sinne eksymisen jälkeen löydettiin. ”North-west” –suunta tuotti pikkuisen päänvaivaa, kun ei tullut tota kompassiakaan matkaan ja katu ei näy kartalla.


Ungdomshuset oli kuin valmiiksi rakennettu juuri festareita varten. Kaksi rakennusta kulmittain, joissa molemmissa bändit vuorottelivat. Väliin jäi pieni piha jossa oli puunkannoista rakennettuja penkkejä, cocktail bar (mojitojen ja gin-tonicien kera baarista löytyi myös jointti-lista ) ja vegaaniruokakoju. Aika asiallisia seitanburgereita by the way. Hollantilainen Herder aloitti raivokkaalla energialla. Perään Sinister Creation, ei oikein vakuuttanut tämä. Mutta sitten. Pilgrim. Kuinka mahtavaa tunteella laulamista ja loistavia biisejä. Ranskan Aguirre jäi välistä kun piti sosialisoida pihalla. Porukka oli mahtavaa, koko festarin ajan oli suorastaan ihailtavan hyvä, yhteisöllinen tunnelma. Patcheja, farkkua, rastaa, niittiä ja tatuointeja tulvi pihan täydeltä. Seuraavaksi starttasi norjalainen Devil, wohou, näillä lähti heti kunnon meininki. Brutusta ehti tämän jälkeen katsomaan harmittavan vähän. Festariohjelma oli kyllä rakennettu asiallisesti niin, että kaikkia bändejä ehtii oikeasti katsoa ainakin sen osan. Mutta Brutuksen olisi voinut katsoa kokonaankin, oli kovasti viihdyttävä, ja laulaja melkoisen liekeissä. Saattoi se olla pikkuriikkisen kännissäkin. Jex Thoth oli yleisesti varmaankin illan odotetuimpia, etenkin miespuolisten keskuudessa, mutta kolme kertaa aiemmin nähneenä ei oikein intoutunut enää. Joka keikalla rutiinit on suunnilleen samat, ja biiseihinkin on tullut jonkun sortin ähky. Sinänsähän biisit on loistavia ja eka keikalla olin aivan myyty. The Wounded Kings olikin sitten mannaa korville, hypnoottinen naisääni, musiikki vaikuttavaa ja kaunista. Täältä suoraan toiseen vakuuttavaan esiintymiseen, eli hämyisässä sinisessä valossa hautakynttilöiden kera esiintynyt Profetus oli funeral doomia puhtaimmillaan. Illan päätti Jess and the Ancient Ones. Oli omasta mielestäni jotenkin heikko esitys, vaikka periaatteessa palasten pitäisi olla kohdallaan. ”What is this, karaoke band” pohdiskeli irlantilainen kaverimmekin. Ei muuta kuin yöbussiin. Ja niitä muuten kulkee oikeasti läpi yön.

Kun perjantaina eksyiltiin kävelyosuudella, lauantaina sekoiltiin jo lähtöpysäkin sijainnissa. Jos eksyy Central Stationin kulmilla, ei ehkä näillä suunnistustaidoilla kannata lähteä metsään… Torstain kesäkeleistäkin oltiin jo perjantaina päästy eroon, eli koko vaatekerta olikin lähtiessä päällä, eikä siinä ollut yhtään liikaa. Eka bändi starttasi, ja melko nopeasti voi havaita ettei se ainakaan ole ohjelmaan merkitty italialainen Black Oath, jos ei ne sitten ole oppineet ruotsia. Black Oath olikin sitten seuraavana vuorossa, muita ohjelmamuutoksia ei juurikaan ollutkaan. Pyramido oli energinen ja veti kunnon asenteella. Griftegård ei ollut itselle tuttu aikaisemmin, mutta tätäpä pitää kuunnella lisää, ei myöskään ihme jos bändiä verrattu Candlemassiin. Aina plussaa jos laulaja vetäisee biisit saarnapöntöstä. Seuraavaksi oli vuorossa perinteikästä ruotsalaista doomia eli Ocean Chief. Itselleni illan odotetuin oli kuitenkin Solstice, eikä pettänyt tämä bändi. Tunnelmallista ja kovaa menoa, vaikuttavaa laulamista, loistavia biisejä. Yleisössä todistetusti kirposi myös liikuttumisen kyyneleitä. Seuraava jäikin sitten välistä, mutta sitten tuli Lord Vicarin vuoro. Perjantaina oli jo havaittu hyväksi ratkaisuksi tsekata osa bändeistä ylhäältä parvelta. Jopa meikän fyysikon lahjoilla pystyi toteamaan että ylhäällä oli lämpimämpää kuin puoliavonaisessa alakerran keikkatilassa. Siihen bonuksena vähän kynttilöitä niin avot. Suomi-perspektiivistä nähtynä osuikin silmiin se että kynttilöitä yleensäkin poltetaan huolettomasti valvomattomalla yläparvella, tai että oluet myydään lasipulloissa. Ei kaiken tosiaan aina tarvitsisikaan olla niin hysteerisen tarkkaa. Juttelimme erään leidin kanssa joka oli jokusia vuosia sitten muuttanut Australiasta Tanskaan, juuri musiikin ja hyvän asenteen vuoksi. ”You have freedom and you have responsibility” totesi hän, ja oli hieno huomata että kun ihmisille annetaan mahdollisuus, se myös toimii käytännössä. Suomalaisia ei muuten paikalla montaakaan ollut, bändien lisäksi ne kolme mukavaa festariseuralaista, jotka paikan päällä nähtiin, olivat myös, tsadaa, Turusta.

Niin, Lord Vicar, keikka oli loistava ja meininki kova. Olen nähnyt myös bändiltä keikan jossa näin ei ollut, joten oli ilo nähdä tämä. Bändillä onkin kovasti kysyntää tällä hetkellä kaikilla mahdollisilla Euroopan doom-festareilla. Altar of Oblivionista ehti nähdä hetken, hyvin toimi, Nootgrush tuli missattua kun oli ulkona niin kovasti asiaa. Ei nyt muista mitä, mutta varmaan jotain hyvin tärkeetä se oli. Worship päätti illan. Toimivaa hidastelua, ja jännällä tavalla tietyissä kohdissa tuli mieleen Swans, vaikkei musa ole samanlaista edes. Joku puhumistyyppisen laulun ja rauhallisen musiikin yhdistelmä auttoi asiaa.

Sunnuntaihin olikin sitten oikein panostettu. Koko päiväksi riitti ohjelmaa, tällä kertaa Christianiassa. Päiväkeikat aloitti Lynched, irlantilaista folkia, joka sopi kuin nakutettu idylliseen puutarhamaiseen Cafe Månfiskareen. Ulkotiloissa siis, onneksi ilma suosi. Oresund Space Collective, tuo Turussakin kerran esiintynyt (Kolerahautausmaan viereisen talon valtauksessa, keikka päättyi poliisien väliintuloon) spacejamittelubändi jatkoi. ”We have thirteen albums but we don’t have any songs”, totesikin pääjehu Doctor Space. Paikan coffee shop –luonteen vuoksi paikassa ei saisi ilmeisesti kuvata, mutta pitihän näistä symppiksistä nyt pari kuvaa napata.

Space-tunnelmista olikin hyvä siirtyä hillittömyyksiin. Ohjelmassa vuorossa oli leffanäytös, Wes Cravenin The Last House on the Left. Leffa olikin sopivan tajuton rentoon sunnuntain alkuiltaan. Paikka oli myös mahtava, vanha tunnelmallinen rakennus, puolittain baari ja puolittain elokuvasali, jonka lattia oli valkoista hiekkaa. Älkää kysykö miksi. Kesken elokuvan avonaisesta ovesta juoksenteli koira sisään, eikä se tietenkään ketään mitenkään häirinnyt. Irtonaisia koiria ja mahtavia itsetehtyjä fillareita riitti myös Christianiassa noin ylipäätäänkin. Leffan jälkeen pitikin hetken värjötellä ulkotiloissa ennen kuin pääsi päättämään festaria rockklubi Loppenille. Hiukan aikaisemmin olisivat voineet startata päätösklubin, ovet aukesi ysiltä ja eka bändi soitti kympiltä. Ehkä paikan tapa ettei siellä vielä kasilta bändit rieku. Bändejä odotellessa sai nauraa vedet silmissä kavereiden kolikoista kehittämälle muistipelille, jonka säännöt olivat lievästi mysteeriset. Torchlight oli ok, sitä seuraaava Kongh toimi loistavasti. Aldebaranin eka puoltuntinen oli hypnoottista hidastelua, mutta omasta väsymyksestäkin johtuen kokonainen tunnin keikka oli tuohon kohtaan ihan liikaa. Coffins pääsi alkamaan vasta puoli kahden jälkeen, joten vaikka keikka oli vallan mahtava ja energinen, väsymys yllätti ennen keikan loppua ja peti kutsui. Siinä kohtaa oli silti sellainen viikonloppu takana ettei puuttuvat pari biisiä enää kokonaisuutta haitanneet. Ei muuta kuin arkea päin.