Page 7 of 10

Arviot: Petturin Palkka – Kaikellaista Harmia 7″ ep (2011)

21/10/2011 / tomppa

Petturin Palkka – Kaikellaista Harmia 7″ ep (Räkälevyt, Tuska & Ahdistus, Worst Case Scenario) Sain levyn jotain 2 kk sitten, enpä innostunut. Hautautui hyllyyn. Kaivoin sen päivänvaloon tätä varten.

7 piisiä hardcore punkkia nais/mies huudolla. Asia tekstein ollaan liikkeellä, joista Raiskattu vapaus kiinnosti eniten. Soitto toimii kyllä hyvin, mutta mitään ajatusta tää ei mulle anna, bändi suorittaa tehtävänsä hyvinkin ennalta-arvattavasti. Punk on vuosikymmenien aikana kaikkine mausteineen kierrätetty jo niin monesti. Eihän tää nyt täysin metsään mene, mutta tosi kasvoton on. Kannattais miettiä seuraavaksi uusia eväitä, tarjonta on joka puolella tosi kovaa nyt.

Arviot: Armless Children – 5 Track ep 7” (2011)

17/10/2011 / mirosol

Armless Children – 5 Track 7” ep (Raakanaama) Nyt tulvi olohuoneen täydeltä tylyäkin tylympää meteliä. Kädettömien lasten ep on onnituneesti velkaa Doomille, mutta tiukkuudessa jäädään kuitenkin hienoisesti Kylmän Sodan jalkoihin. Eli d-biitillä mennään ja kovaa. Meno pysyy hurjasta vauhdistaan huolimatta kasassa mallikkaasti. Olen tainnut ollut liian pitkään selvinpäin, sillä kaahausten rakenteet jäävät enemmän tai vähemmän hämärän peittoon. Tällä osa-alueella väitän vaikutteen tulevan ennemmin Cloak/Daggerin ja Black Flagin suunnasta kuin mistään muualta. Ahdistavaa kuvastoa tarjoava kansitaide sopii levyn kääreeksi kuin nyrkki silmään. Tekstipuoli on epämukavasti linjassa taideiden kanssa. Epämukavasti siis siinä mielessä, että ahdistavuutta löydetään lajityypillisistä paikoista, kuten kuolemasta ja sodista. Tavallaan tuo sovitusten rikkonaisuus tuo tiettyä raikkautta ja omaa otetta biiseihin, jotka peruskaavaa noudattaen olisivat hyvinkin konformistisia, perinteisen d-jylläyksen jälkeläisiä. Pyörää ei siis ole keksitty uudestaan, mutta näihin puurattaisiin on kuitenkin lisätty kuuden tuuman rautanaulat – tarkoituksena mitä ilmeisimmin tehdä hippien uimapatjoista selvää jälkeä. Tässä jalossa tehtävässä urheasti onnistuen.

Soundimaailma on tutun oloinen ylisärötettyine kielisoittimineen ja tiukkaan pakattuine kompressioineen. Dynamiikkaa tai nyansseja kannattaakin mennä kaivelemaan ihan muiden orkesterien teoksilta. Kyseessä on hyvinkin varteenotettava trio modernin d-tahkonnan alalle. Ja nimenomaan modernin.

Arviot: Eyewitness – Machine CDr (2011)

14/10/2011 / jankke

Eyewitness – Machine CDr (2011) Tämän lähemmäksi ei tunnelmassa voi päästä suomipunkin alkuräjähdyksen aikoja. Ne, jotka ehkä harmittelevat, etteivät ikänsä puolesta ehtineet sitä seuraamaan heti 80-luvun alussa, huoli pois – Eyewitness on täällä!

Nuoret miehet Raisiosta soittavat erittäin perinteistä, raakaa ja vimmaista punkrokkia suomalaisittain, mutta englanniksi. Räkäistä ja vihaista asennetta löytyy siihen malliin, että konkaritkin voisivat ottaa EW:ltä uutta kipinää punkkiinsa. Hc-lokeroon en aikonut tätä ympätä, mutta kun sitä suomipunkin alkuräjähdyksen jälkeistä nousukautta miettii, niin kyllähän Laman ja Appendixin hengessä vanhan koulun suomihooceetä tässä paukutetaan. Vaikka ilahduttavan selvästi vaikutteet Machine ep:ltä erottuvatkin, niin sielutonta tribuutin nimissä kopiointia tämä ei missään nimessä ole. Jätkät ovat saaneet aikaan persoonallista punkkia perinteitä kunnioittaen ja räkäistä vimmaa tulvien.

Tekstit huudetaan piiseihin hieman tiputellen ja sanat melko alkutavupainotteisesti. Se on kyllä ihan ok ja antaa oman leimansa pakettiin. Pakko kuitenkin myöntää, että olis kiva kuulla yks piisi suomeks vedettynä ihan uteliaisuuttani. Ei siks, et meikä ymmärtäis paremmin, vaan et selviäis millainen vaikutus äidinkielellään huutamisella olis Eyewitness meininkiin. Voimaa varmaan tulis vielä lisää, mutta se kuulostaa jopa vaaralliselta, koska nykyiselläänkin soittavat suohon monta kokeneempaa pändiä.

Eyewitnessin rytmiosasto toimii yhteen mainiosti ja sovitukset antaa tilaa koko kolmikon toteuttaa vimmaista punkrokkiaan. Kai muistin mainita, että erittäin vanhan koulun punkrokkia vedetään? Sinällään loistava uutinen, kun kyseessä on nuorta väkeä. Punk ei kuole! Tällä ep:llä paljastettaisiin tosipunkkarit feikeistä niinkuin lykkäämällä herneen akan patjan alle saisi selville prinsessat. Nimittäin, jos tätä kuunnellessa ei tee mieli pittiin ja pogoamaan, niin sitten ei ole punk(kari)henkeä tyypissä pätkääkään!

Kolumni: Objektiivisen musiikinkuuntelun sietämätön subjektiivisuus

10/10/2011 / jankke

Hitto miten paljon henkilökohtaiset kokemukset, mieltymykset ja antipatiat vaikuttaa aistittuihin signaaleihin. Ehkä tuntoaistimuksia lukuunottamatta kaikki aistinvaraiset arviot ovat vähintäänkin hankalia. Mitenkä helppoa itsekullekin on mihin tahansa aistimukseen perustuva arviointi, kysyn vaan?

Tekisi heti ensiksi mieli ottaa esimerkki levyarvioista, mutta parempi ehkä miettiä vaikka makuaistimukseen perustuvaa arviointia. Sulle annetaan kourallinen karkkeja ja pyydetään arvioimaan niitä. Heität karamellit kitaasi ja aistit, sanotaan nyt vaikka kirsikan maun. ”Hyi helvetti” olkoon sitten spontaanein ajatus, kun räkäiset namuset maahan ja pidätät oksennusta. Ethän sä voi sietää kirsikan makua! Aika huonoa siinä sitten on katsella niitä limaisia karkkiklönttejä kadulla ja arvioida ko. namusten hyviä puolia objektiivisesti. ”Erittäin hieno samettinen rakenne ja suutuntuma. Raikas jälkimaku, jossa omenan aromit yhdistyvät kirsikkaan ja sitruunaan. Hieman sitkeän oloinen koostumus ja tarttuu turhankin hanakasti hampaisiin, muuten ok. Keskiverto hedelmätoffeisiin verrattuna erittäin raikas ja luonnollinen kirsikan aromi”. Niin joo, arviointi olisi ollut helpompaa karkit suussa, mutta kun oot aina inhonnut kirsikkaa??

Okei, tuo saattoi olla aika äärimmäinen esimerkki, mutta jospa koittais näköaistimusten kautta. Oletetaan nyt vaikka, että olet pitkän linjan punkkariämmä, joka pukeutuu aina isoon bändipaitaan ja pillifarkkuihin. Sulle tuodaan kansainvälisesti arvostetun huippusuunnittelijan viimeisimmästä luksusmallistosta äärimmäisen naisellinen jakkupukuasu hameineen ja hässäköineen sekä pyydetään tekemään arvio. Joopajoo. Tollasta riepua et päälle pukis vaikka maksettais. Olet muutenkin sinut sen faktan kanssa, että ihmiset virallisemmissa edustustilaisuuksissa tuijottaa sun kulahtanutta lempi-Exploited-paitaas, missä lukee kissan kokoisilla kirjaimilla ”Beat the Bastards”. Mitenkä siinä sitten osaat arvostaa suunnittelijan kekseliästä materiaalivalintaa, jossa yhdistyy vallan uudella tavalla hempeän naisellinen harsokangas ryhdikkääseen tweediin? Viimeksi olet haukkonut ihastuksesta henkeäsi, kun olet nähnyt törkeän hienon itsetehdyn farkkuliivin. Naapurin muotibloggaajaguru olisi samantien ylistänyt paitsi materiaalivalintoja, niin myöskin värien käyttöä ja erikoisia leikkauksia…

Kuuloaistimukset lienevät vähintään hankaluudessaan samaa luokkaa. Vai olenkohan mä ainoa, joka saa näppylöitä ja erään tietyn virtsaamiseenkin tarkoitetun elimen muotoisen jutun otsaansa altistuttuaan esimerkiksi työpäivän ajaksi väärän radiokanavan tarjonnalle? Noh, saatan olla tässä suhteessa melko äärimmäinen, mitä ehkä vois koettaa puolustella intohimoisella suhtautumisella musiikin kuunteluun. Hyvässä ja pahassa. Ja voihan sitä moiselta tahattomalta altistukselta suojata itseään myös olemalla tietoisesti kuuntelematta taustamusiikkia ja keskittyä työntekoon. Mutta niistä arvioinneista tosiaan. Oletetaan, että oot vannoutunut hevimies ja sulle annetaan arvioitavaksi popdiiva Martina Tukiaisen viimeisin sinkkujulkaisu, joka nousi heti ilmestyttyään soitto- ja myyntilistojen kärkeen ympäri maailman. Istut mukavasti sohvalle ja laitat levyn soimaan (tai siis ehkä toisin päin, ensin levy ja sitten sohva). Pääset juuri ja juuri intron jälkeen kosketinten ja löysien konerumpujen hennosti säestämän laululintusen ensimmäisen säkeistön puoleen väliin ennen kuin nostat persiin sohvalta, heität arviolevyn ikkunasta, laitat Reign in Bloodin soimaan ja haet jääkaapista kaljan v*tutukseen… Laululintusen pitkäaikainen tuottajafani olisi ihaillut ammattimaista autotunetusta ja ylipäätään tanssittavaa tsipaletta. Ehkä.

Nyt ei oleteta enää mitään. Objektiivinen arviointi eittämättä edellyttää subjektiivista kokemusta ko. asiasta reilun vertailupohjan vuoksi. Mutta kolikon kääntöpuolena tulee mieleen syöpynyt arvoasteikko aiemmin ilmestyneistä teoksista, mikä saattaa myöskin asettaa arvioitavan haastavaan kilpailuasetelmaan? Niin tai näin, suosittelen kaikille jotka jaksoivat vuodatuksen lukea tähän asti, että tulkaa meidän kanssa arvioimaan levyjä! Se on oikeesti perhanan hauskaa touhua ;D

Arviot: Jukka Kiesi – Kaupungista kaupunkiin 7” ep (2011)

07/10/2011 / mirosol

Jukka Kiesi – Kaupungista kaupunkiin 7” ep (Airiston Punk-Levyt 2011) Herra Kiesi ansaitsi korkean paikkansa nykymusiikissa esikois-ep:n turvin, jonka tunnelmat kuljettivat tyhjätaskun kävelemään rantakartanoiden tyhjille pihoille kadonnutta maalaisjärkeä ja rakkautta kaivaten. Tämä tietysti nosti odotukset hyvin korkealle uuden tuotannon osalta. Äskettäin käsiini päätynyt Kaupungista kaupunkiin herättää mukavan rauhallisia tunteita ollen samalla kuitenkin edeltäjäänsä huomattavasti filosofisempi teos. Taustalla velloo edelleen kritiikki nyky-yhteiskunnan järjettömyyttä kohtaan vaikka rakkauden tunnetta kaivataan haikeasti edelleen. Kiesi ei enää lyö ihmisen tyhmyyttä suoraan kuulijan korville sanomalla asioita niin kuin ne ovat, vaan jättää runollisen tyynesti nämä johtopäätökset kuulijalle itselleen. Kappaleiden sävellykset itsessään ovat kasvaneet vain vähän. Pop-sovitukset selkeiden sointukulkujen kanssa ovat Kiesin suunnaton vahvuus. Neljään biisiin mahtuu suuria tunteita ja arkipäiväisiä oivalluksia, joista jokainen kävelee autuaan tietämättömänä ohi päivittäin. Uskallanpa veikata, että Kiesin teoksilla voi vielä olla suunnaton vaikutus yhteiskuntaamme. Tämä vaatii sen, että mies hyväksytään merkittävänä pop-musiikintekijänä muuallakin kuin punk-piireissä. Tämän viimeisimmän ep:n myötä en kuitenkaan voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että oikeisiin käsiin päätyessään Kiesille ilmaantuu vientiä naistenlehtien sivuille. Ajatelkaapa nyt. Musiikki teksteineen on selvästi sitä tavaraa, joka saa varauksettomat viisi tähteä esimerkiksi MeNaiset-lehden arvioissa. Tätä kautta on siis, ainakin minun mielestäni, mahdollista päästä esittämään Herra Kiesin näkemyksiä vallitsevasta maailmastamme myös sinne täysin tavallisten työssäkävijöiden arkeen. Ja mihin se sitten johtaakaan, kun ne 10 000 sairaanhoitajaa, toimistosihteeriä, osastonhoitajaa, lakinaista, sihteerikköä, kassaneitiä ja pysäköinninvalvojaa huomaa ymmärtävänsä mikä maailmassamme todella on vikana? Se se vasta anarkiaa olisikin. Toivotaan parasta ja toivotaan myös sitä, ettei erittäin mallikkaasti alkanut Jukka Kiesi-saaga lopu vielä pitkään aikaan. Takaraivoni aistii kulman takana vuoden 2017, jolloin julkaistaan Jukan “Parhaat” kokoelma 20 000 kappaleen painoksena – sisältäen parhaat palat Kiesin yhdeltätoista seiskatuumaiselta ja kolmelta maxilta. Oli miten oli, Jukka Kiesi on parasta kotimaista miesjakitara/singersongwriter-tavaraa mitä tänä päivänä on tarjolla.

Keikkaraportit: Dynamo 28.9.2011 – Atom Notes, Särkyneet ja Maakuntaradio

03/10/2011 / papu

Keskiviikkoilta ja seuraavana aamuna aikainen herätys eivät ole hyvä combo keikalle lähtemiseen. Toisaalta, olin viikon verran fiilistellyt Atom Notesin ekaa täyspitkää, joka on ehkä parhainta mitä on vähään aikaan tullut, joten olihan keikkakunto pakko päästä tarkistamaan. Mikäli keikka olisi ollut torstaina, en olisi kotoa poistunut ilta-aikaan vaikka olisi kuinka hyvät bändit olleet. Silloin kun ei yliopiston nurkilla asuva pysty välttämään noita haalariapinoita, jotka joka helvetin kadunkulmassa ovat ihmispyramideja muodostamassa tai muuten vaan kreisisti sekoilemassa ja huutamassa.

Koska kännykkäni kello edistää jostain tuntemattomasta syystä ja en koskaan tätä tekniikkavempeleen persoonallisuutta muista olin hiukan turhan aikaisessa. Olin jopa niin ajoissa, etten heti kehdannut heti sisään marssia, vaan piti päivystää hetken aikaa ulkopuolella. Porukkaa alkoi kympin pintaan valua paikalle ja itsekin siirryin sisätiloihin.

Maakuntaradio oli odotetusti ensimmäisenä. Myönnettäköön, että bändin tokaa älppäriä en pystynyt överiksi vedettyjen sanoitusten vuoksi kuuntelemaan kuin pari kertaa ennen loppusijoitusta levyhyllyyn. Hyvä keikkahan tuo oli. Ehkä muutama järjettömän kova hitti bändiltä tosin puuttuu. Toisaalta taas tänään keikan jälkeisenä päivänä moni keikalla soitetuista biiseistä soi päässä, joten ei kai järjettömästä hitistä kauhean kaukana olla!

Seuraavana oli vuorossa Särkyneet. Parit ep:t omistan mutta en niitä kertapyöräytystä enempää ole kuunnellut. Ei kyllä lähtenyt keikalla. Toisaalta ilokseni huomasin, että en olekaan musiikillisesti niin kaikkiruokainen. Yleensä tykkään, jos punkkarit soittaa heviä, tai punkkarit soittaa jatsia, tai punkkarit räppää. Nyt, kun punkkarit soittivat poppia, en tykännyt yhtään. Ihan kivaa musaahan tuo varmasti on ja soitto toimi hyvin, mutta ei mulle tätä osastoa kiitti.

Pop-yliannostuksesta selvittyäni oli Atom Notesin aika, joka pääprioriteettina olikin ruhon kiikuttamiseen kapakkaan arki-iltana. Voisin tietty nyt hehkuttaa, että kuinka lumoissani olin keikasta. Enpä jaksa. Aivan järjettömän hyviä biisejä ja taidokasta soittoa. Tässä bändissä ois valmiuksia vaikka mihin. Hämmentävää on se seikka, ettei bändiä oikeen pysty heittämään mihinkään genreen. Kyseessä on siis tyylikkäästi poimittuja valintoja rock-musiikin eri osa-alueilta ilman järkyttävää sekametelisoppa-perseilyä. Selkeä, tunnistettava soundi bändillä on siis.

Illan päätteeksi turkulainen levykauppias ja turkulainen punkrumpali koittivat kovasti houkutella Tinatuoppiin jatkamaan, mutta kohteliaasti kieltäydyin. Mun ilta oli siinä ja hyvä ilta olikin!

Keikkaraportit: Hasse’s Pub 23.9.2011 – Death Toll 80K, Throat, Saarnaus & Hisko Detria

30/09/2011 / mirosol

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tai ei ollut. Ihan tavallinen syysperjantai. Jos siis ihan tarkkoja ollaan. Flunssailusta parantuneena, ja viikon jo töissä olleena olin valmis uusiin seikkailuihin. Baariprojektin tukikeikka ja vieläpä niinkin villissä sijainnissa, kuin Hasse’s Pubissa. Neljä entuudestaan vähemmän tuttua orkesteria. Soitot mainonnan mukaan hyvissä ajoin ja kaikki muutenkin kohdillaan. Saavuin ovelle lunastamaan pääsylippuni, pienten levydiilausten jälkeen, juuri muutamaa minuuttia yli kahdeksan. Saarnaus oli jo paikalla, jota en jostain syystä pysty kutsumaan lavaksi. Varmaan siksi, että lavarakennelma Hassessa muistuttaa hieman edesmennyttä TVO:ta (R.I.P.) – Tosin tämä on huomattavasti korkeampi huone, eikä esiintymisalustan edessä ollut muuta estettä kuin miksauspöytä. Tanssilattiaa tässä pubissa ei muuten ole lainkaan.. Olin käynyt etukäteen Saarnauksen Bandcamp-sivustolla vakoilemassa musiikkia. Odotukset jäivät näiden ensimmäisten demojen kuuntelun jäljiltä varsin maltillisiksi. Yllätys olikin hyvin positiivinen yllätys näin heti alkuun. Riehakasta ja sanomarikasta suomi-hardcorepunkkiahan sieltä tuli oikein olan takaa. Sanoituspuolella homma toimi vielä vikkelämmin kuin itse musiikki. “Jutta Urpilainen – Mä luulin, että sä olet vasemmistolainen” ja “Minä pelkään politiikkaa” olivat kerrassaan raikkaita fraaseja tämän kolmihenkisen ryhmän takoessa menemään. Oluttakin sai tiskiltä. Saarnaus oli sen verran mukavaa kuultavaa anti-homofobioineen päivineen, että mieluusti näkisin orkesterin vielä joskus toistamiseenkin. Heissä siis yhdistyy sopivan itseironinen huumori ja railakas punk-asenne. Pakko sanoa pojille, että Kiitos. Mutta varoituksen sanana suosittelen kuitenkin olemaan varovainen sen ekan demon kanssa. Se kun ei antanut ihan samanlaista kuvaa bändistä kuin tämä keikka.

Kellon lähestyessä yhdeksää areenalle siirtyivät Death Toll 80K. Nopean checkin jälkeen lähti ilmoille ehkä tarkin grindi, mitä olen aikoihin ollut todistamassa. Sanoinkin siinä jollekkin, että tuo on nyt se syy miksi transistorivahvistimia on olemassa. Jos Death Toll 80K:n kitaristi soittelisi jollain muhevasoundisella putkinupilla, niin puolet soinnuista eivät ikinä ehtisi vahvistimesta ulos asti. En ole kovin suuri grindin ja/tai metalcoren ystävä, joten katselin tarkkuudesta hämmästyneenä keikasta varmaan puolet. Loppuajan keskittyen olennaiseen. Eli tuttujen kanssa höpisemiseen ja keppanan epätoivoiseen hävittämiseen maailmasta.

Osittain Death Tollin lisäksi pääesintyjän virkaa hoiteli paikallinen Throat. Olin alusta lähtien kiinnostunut musiikista, sillä tämä vajaan kymmenen vuotta vanha genre nimeltä noise-rock oli nostanut kiinnostustani jo aiemmin tänä vuonna. Aivan muiden orkesterien myötä. Eli siis asennoiduin esitykseen “jos se on noise-rockia, niin se ei voi olla p*skaa” -asenteella. Olin siis jotenkin onnistunut välttämään koko Throatin aikaisemmin. Eikä siinä mitään. Hyvältähän se kuulosti. Tarkkaa soittoa, mielenkiintoisia sovitusratkaisuja, eikä tosiaan ihan mitään peruspullaa. Henkilökohtaisesti turhan raastava, vähän ehkä jopa deathmetalmainen laulu oli ainoa negatiivinen sanottava tästä ryhmästä.

Viimeiseksi oli usutettu Hisko Detria. Sopiva sijainti illan kulussa. Hieman oli jäänyt tämäkin mysteeriksi, että mistä on kysymys. Esiintymisalueelle kapusivat lauma tuttuja naamoja – sekä oikeasta elämästä ja foorumilta. Onko siis tosiaan niin, etten tiennyt keitä Hisko Detriassa soittaa? No oli. Ei vaan ollut tullut puheeksi kenenkään kanssa. Sanoivat mainoksissa, että KrautRockia. Tästä pääsenkin hienoiseen anekdoottiin. Keikalla pyöri eräs herrasmies, joka olilähtöisin hampurista. Tulin maininneeksi hänelle, että nämä nyt vetävät krauttia. Mies oli aivan ymmällään. “Vai että väittävät ne tätä saksalaiseksi 70-lukulaiseksi perusrokiksi?” Ilmeisesti saksassa Krautrock ei tarkoita ihan samaa kuin täällä meillä. No. Joka tapauksessa Hisko Detria yllätti myös positiivisesti. Pitkiä, yli kymmenen minuutin junttauksia enemmänkin 70-lukulaisesti Circlen tyyliin (Black Sabbathin kautta..), kuin minkään mosterprogen jalanjäljissä kulkien.

Sitten se olikin jo aika yrittää tuhota viimeisetkin oluet ja siirtyä kotiin nukkumaan. Mikä ei osoittautunut huonoksi valinnaksi. Olisin nimittäin saattanut olla vähän luvattoman huonoa jatkoseuraa. Tuli nähtyä ja koettua vähän uutta, mikä on toisinaan harvinaisen tervetullutta. Kiitokset vielä minun puolestani bändeille ja järjestäjille. Mukava ilta. Voisihan tälläisen joskus kestää vielä uudestaankin.

Arviot: The Reality Show – A Candle In Hell 7” ep (2011)

25/09/2011 / mirosol

The Reality Show – A Candle In Hell 7” (RR, Raakanaama, Psychedelica 2011) Uudehkon turkulaisbändin debyyttiseiska on mahtava koulukirjaesimerkki uuden äänimaailman luomisesta hardcoren puitteissa. Olen kuulevinani Black Widown kaltaista kannabishuuruista riffittelyä sekoitettuna Man Is The Bastardin power-violenceen ja Convergen matikkaheviin. Kaikista osasista on koottu kasaan ne parhaat ominaisuudet, kuten stonerin suuruudenhulluus. Matikkahevistä on tarttunut mukaan teknisen oloiset ja äärimmäistä tarkkuutta vaativat ohi 4/4 beatin lyövät iskennät. Laulu on taas puhtainta power-violencea heti sen jälkeen kun kulutin E.B.S.:n splittiälpeen loppuun viime vuosituhannen puolella. Neljään biisiin mahtuu riittävästi asiaa ja koukkuja. Täyspitkä, no ainakin yli 28 minuuttinen, saattaisi tuoda jouluisen tunnelman ruoansulatusjärjestelmälle. Tästä syystä tuo neljä rallia on juuri sopiva näyte yhtyeen taidoista.

Kokoonpano junttaa teknisen vimmatusti lopputuloksenaan tuoretta, mutta silti tutun oloista hardcorea. Levyn olemassaolo on täysin oikeutettu ja uskallan veikata bändille hyvinkin nousujohteista tulevaisuutta. Kun kerran soitto, huuto, sovitukset, sävellykset ja asenne on enemmän kuin kohdallaan, on tästä harvinaisen hyvä lähteä raivaamaan tietä vähintäänkin teknis-metallisemman harkon kulttiorkesteriksi.

Kansitaiteen mystiset kuvastot eivät oikein allekirjoittaneelle avaudu. Se tosin saattaa kertoa enemmän minusta kuin itse teoksesta, mutta CHRZUn piirrokset ovat yhtä kaikki sen verran maukkaita, että merkityksiä on mukavan ahdistavaa yrittää löytää enemmänkin.

Kerrassaan napakka paketti modernia, raakaa hardcorea paketoituna komeisiin, mustavalkoisiin kansiin.

Arviot: Species Traitor – Silence Equals Death MCS (2011)

23/09/2011 / Hatshoe

Species Straitor – Silence Equals Death MCS (2011) Kohtalokkaan kuuloinen kitara-arpeggio aloittaa kasetin. Sitten alkaa rokkaava heavy metal. Hardcore. Musiikki on hyvin tehtyä ja soittajat osaavat hommansa. Molemmilla vokalisteilla on rapsakka ja äijäilyörinöihin verrattuna mukavan raikas ääni, kuitenkin riipivä.

Sanoituksista ei tietenkään saa mitään selvää, paitsi ehkä muutamassa kohdassa. Wanting to be seen, wanting to be heard sekä Not a hierarchy olivat sanoja, jotka aivoni erottivat kuulon perusteella. Sanoja luettuani ja useamman kerran kasettia kuunneltuani aloin erottaa muutakin. Sanoitusten ymmärtäminen tämän yhtyeen kohdalla saattaa vaatia hieman perehtymistä, vaikka sanasto ei vaikeaa olekaan. Lauseet seuraavat toisiaan enemmän temaattisesti kuin loogisesti. Asiat eivät johda – vaan törmäilevät toisiinsa. Kallistun kuitenkin sille näkökannalle, että tämä on tarkoituksellista ja sanoitukset ovat tarkkaan mietittyjä. Hierarchy of Liberation käsittelee ymmärtääkseni identiteettiä, siihen kohdistuvaa sortoa ja sorrosta vapautumista sekä sitä, että kaikki vapaustaistelut liittyvät toisiinsa, eikä yksi ole toista tärkeämpi. Pro Life Anti Human-kappaleen sanomaa en nyt saanut ihan yhtä hyvin kirkastettua ja se olisikin turhaa, merkityksiä lienee loputon määrä. Seuraavat säkeet kertovat jotain siitä, millaisten kysymysten äärellä ollaan: maybe the answer lies within ourselves / or maybe the lies answer to our need of a self.

Kasetilla on pituutta kahdeksisen minuuttia, eli hyvinkin punk ep:n verran, vaikka biisejä onkin vain kaksi. Kappaleet ovat kuitenkin monipolvisia ja vastaavat riffien määrän ja sanoitusten pituuden puolesta kukin noin neljää tavallista hc-rypistystä. Treeniksellä nauhoitetut soundit ovat varsin mainiot.

Ensimmäinen kappale myös päättyy kitaramelodiaan. Toinen biisi esittää asiat hieman krustimmassa ulkomuodossa, synkeitä melodioita unohtamatta. Musiikki jyrää eteenpäin voimallisesti, niin kuin pitääkin. Mutkia kuitenkin tehdään, eikä tavoitteena ole päästä mahdollisimman nopeasti paikasta A paikkaan B. Kyseessä on pikemminkin tutkimusmatka. Tutkimusmatka, jonka reitillä on koskia ja ainakin yksi konevasara ja rypistyskone. Eräässä puhelaulukohdassa hieman tipahdin muun kasetin tunnelmasta ja suomalainen aksentti oli kuultavissa, mutta eihän se nyt mitään haittaa ja olen kuullut muiden ihmisten suorastaan kehuvan juurikin kyseistä kohtaa.

Hardcoressa ällöttää eniten överi maskuliinisuus ja jonkinlainen yksisilmäisyys. Näihin vaivoihin Species Traitor on mitä oivallisin lääke ja ainakin nyky-suomessa melko harvinainen sellainen.

Keikkaraportit: Klubi 16.9.2011 – M.O.T.O. (US), Kakka-Hätä 77

19/09/2011 / mirosol

Moottorisahamurhaajakaan ei olisi jättänyt tätä keikkaa väliin.

Nyt oli sellainen ilta tiedossa, ettei järjen hiventäkään mailla eikä halmeilla. Olin kuumeillut jo pidemmän aikaa, mutta totesin hyvissä ajoin muutamille tutuille, että tämä ei tule jäämään väliin vaikka joutuisin konttaamaan paikalle pyörätuolissa pää sidottuna ideaalisiteellä reiteen. Kotimaisen ja ulkomaisen punkrockin totaalista kermaa tarjolla. Harvinaisen kova kattaus siis. Ainakin minun sumeilla silmilläni toljotettuna. Semi-suolakas lipun hintakaan ei saanut minua perääntymään. Saavuin orkesteritoverini kanssa paikalle hyvissä ajoin rupattelemaan tuttujen ja vähemmän tuttujen ihmisten kanssa. Herra Caporinon kanssa tuli myös vaihdettua pari sanaa, samalla kun päivitin vasta neljä vuotta palvelleen M.O.T.O. t-paitani uudempaan painokseen. Samalla haaviin tietysti eksyi kohtuullinen läjä bändin cd-ärriä. Väkeä oli alusta alkaen aika mukavasti paikalla. Klubin pienempi puoli vetää kyllä aika paljon ihmisiä. En lähde arvailemaan määriä, mutta sopiva olkoon riittävän pätevä sana. Dj:t Garbageman ja Roboto pyörittelivät alkuillan ja bändien välin äärimmäisen hyvää paskaa, kuten herroilla on tapana. Mekaaniset Kakut levylautasella oli hienoa kuultavaa. Näitä vanhoja erikoisuuksia kun nykyään kuulee harvakseltaan. Laadukasta musiikkia kaikki. Arvailin keikkojen alkavan hyvissä ajoin, enkä ollut tällä kertaa edes kovin väärässä.

Kakka-Hätä 77

Lavalle nousi varttia vaille yksitoista mukavan nuosuhumalan oloinen Kakka-Hätä 77, jonka keikkakuntoa en ole ainakaan ihan selvinpäin päässyt tarkastelemaan hyvin pitkään aikaan. Taitaa melkein vuoden päivät olla edellisestä. Yhtä kaikki. Rullaahan se. Hittiä hitin perään – tällä kertaa pääsin kuulemaan livenä myös oman suosikkini, Tornionmäki – Vaasankatu all night long, jota en siis aiemmin ollut päässyt kokemaan. Setti rullasi mukavalla temmolla ja jengiä oli lavan edustalla siinä määrin, ettei kunnon joraussessioilta oikein päässyt välttymään. Paitsi tietysti sitkeän flunssan nakertama minä. Kakkis pitää kyllä homman hyvin kasassa aina. Ja kyllä. Punkrockiahan tämä on, aina vaan.

“Väliajalla” jatkoin intensiivistä kahvin ryystämistä, mikä ei välttämättä ole se paras kaljan korvike. Sitä kun ihminen käy aika säikyksi sen viidennen putkeen juodun kupin kohdalla. Sellaisen huomautuksen kuulin sivukorvalla, että pääesiintyjää oli edellisiltana tampereelle saapunut katsomaan suunnilleen 15 henkeä. Hävetkää tamperelaiset!

Paul Caporino, aka M.O.T.O.

Lavalla alkoi taas tapahtua. Värivalojen lämmitämiksi nousi Masters Of The Obvious, jonka kokoonpano oli etukäteen mitään tietämättömälle melko yllättävä. Miehistössä oli tällä kertaa nimittäin tasan kaksi henkilöä. Paul Caporino (tietenkin) ja rummuissa God Given Ass:istäkin tuttu Niila. Ajatus ns. duo-keikasta ei alkuun nostanut odotuksia. Päin vastoin. Koin olevani ehkä jopa hieman pettynyt. Ensimmäinen biisi kuitenkin muutti mielen hyvinkin nopeasti. Viimeistään “Breaking up is the hardest thing” mursi loputkin jäät. Tulin jo paikalla sanoneeksi, että tuo ei onnistu ihan joka jätkältä. Saada nyt toimivaa dynamiikkaa ja yleensäkkin toimiva bändikeikka kahdella miehellä – joista toinen vielä lainattu “paikallinen”. Uskotteko jos sanon, että keikka oli minulle henkisesti aika paha paikka? Kun “Choking on your insides” lävähti ilmoille, lähdin matkalle mieleni lähihistoriaan viimeisen kuuden-seitsemän vuoden ajalta. Paljon hyviä ja huonojakin muistoja tulvi sumuiseen mieleeni. Kuulin koko bändiä ensimmäisen kerran erään henkilön hehkutusten jälkimainingeissa varmaan ’04. Kun “I hate my fucking job” oli tullut jäädäkseen, M.O.T.O.a soitettiin jatkuvasti ja kaikissa bileissä. Oli kesä tai talvi, vodkatonic-lauantai tai vissysunnuntai, M.O.T.O. soi aina. Bändi oli monta vuotta suurena osana elämää. Samanlaista pitkäkestoista vaikutusta on saatu vain muutamalta bändiltä, mainittakoon tälläistä tässä nyt vaikka The Lillingtons. Muistan elävästi myös sen ’07 kevään, joilloin turusta ja helsingistä lähdettiin laivoin ja lentokonein tukholmaan M.O.T.O.a katsomaan. Suomi ei silloin jostain syystä päätynyt bändin keikkakalenteriin. Paikalla pienessä tukholmalaispubissa oli varmaan 35 turkulaista ja helsinkiläistä – ja ruotsalaisia suunnilleen 15. Tällä keikalla miehistössä taisi olla jotain saksalaisvahvistuksia. Triolla mentiin silloin. Kuten silloinkin, nyt bändi veteli pelkkiä hittejä. Jos tätä nyt oikein tarkemmin ajattelee, niin eihän koko tuotannossa juuri muuta ole tarjollakaan. Keikalla kuultiin kaikki pakolliset, mukaanlukien “Gonna get drunk tonight”, “Chicks can tell”, “I hate my fucking job” ja “2-4-6-8 Rock n Roll” vieläpä pariin kertaan. Ihan kuriositeettina mainittakoon, että The Heartburns soitti joskus vuonna kynsileikkuri coverina tuota “I hate my fucking job”ia. Mahtava keikkahan tämä oli. Caporinon huhuttiin vetäneen samana päivänä akustisen soolokeikan jossain bileissä, äänittäneen seiskan ja saattoipa mies olla menossa vielä johonkin jatkoillekkin soittamaan. Caporino olkoon monessa asiassa esimerkkinä omistautuneesta punkrockmuusikosta. Keikkojen pituudessa en tosin suosittele ottamaan mallia. Klubin keikalla oli mittaa “vain” rontti puolitoista tuntia. Enkä samojen biisien uudelleen soittamisesta.

Ensimmäisen encoren alkutahdeilla jouduin luovuttamaan. Patterit olivat huutaneet punaista jo muutaman tunnin. Kun lähdin laskeutumaan portaita poispäin, lavalle jäi melko erikoislaatuinen Kiss-coveri paikallisvärin sävyttämänä. Omaan sänkyyn pitkille yöunille. Nähdään huomenna, mikäli tästä miehestä on sen verran jäljellä, että pääsen sängystä ylös.

diyturku.net