Author: mirosol (Page 4 of 5)

Arviot: Luopiot – Minut tuomittiin kuolemaan CDEP (2011)

Luopiot – Minut tuomittiin kuolemaan CDEP (2011) Kummallinen tunne. Mielenkiintoinen ilmapiiri. Kappaleiden perinteikkään pop-sovitukset vievät jonnekkin kummalliseen vuoteen 95. Tuona vuonna kesä ei ollut liian kuuma, eikä sateinen. Se oli suorastaan maaginen kesä. Äiti vaihtaa salaa lapsensa sätkätarvikkeet retkirepusta vadelmavenepussiin. Pakanallisella kesäleirillä soitetaan kahden klassisen kitaran voimin CMX:ää ja kuunnellaan oivallista Oheisvasaran ekaa kasettidemoa. Pirkkojen Birdykin on soittolistoilla uutena ja ihmeellisenä. Tuonne minä sinkosin. En kuitenkaan usko, että tämä oli herrojen Hietalahti ja Skantsi päälimmäinen tarkoitus. Folk. Se on se sana, jonka käyttöä epäröidessäni annan lyhyehkön ep:n pyörähtää vielä kerran. Folk-Punk? Ei sekään. Tätä olisi kyllä kestänyt täyspitkällisenkin. Se 70-luvun alun psykedeelisen folkin psykedelia ei ole täällä. Leonard Cohenin taas huomaan helposti pöyrivän nurmikolla ja huutavan Tom Waitsin äänellä omia tekstejään. Se täyspitkä täytyy saada, jotta saadaan riittävän täydellinen kuva turkulais-jyväskyläläisduon psykedeliantajusta. Tähän jäi. Niin kuin pienen pizza-slicen saaneelle jää hinku saada se loppukin naamaansa.

Hyvin toteutettua nyky-psyke/folk/punkkiahan tämän kolmen biisin ep, josta jää vähän epäselvä käsitys, että onko kyseessä pelkästään promo-cd, vai ihan normaalisti myyntiin tarkoitettu debyytti-ep. Tyylitajua löytyy ja uskallusta tehdä jotain uudenkuuloista. Kokonaan uutta? Siitä en menisi ihan täyteen takuuseen, mutta (omasta mielestäni) suhteellisen laajan kotimaisenkin musiikin käsityksen omaavana en löydä mitään suoraa vertailukohtaa. Tuossa muutama senttimetri ylempänä mainitut eivät kuitenkaan ole kovin kaukana.

Jos tässä pitäisi vielä kaivaa jokin kohderyhmä Luopioiden musiikille, niin ansassa olisin. Jätän sen tekemättä. Tässä on kuitenkin jotain raikasta, jota voi hyvin tyrkyttää ennakkoluulottomille musiikin ystäville. Jo perinteisiksi syyttämäni pop-sovitukset saisi mielestäni jättää jälkeen, samoin kuin täysin suoran 4/4 rytmin. Toivonkin siis, että kun (sanotaan nyt vaikka) vuoden kuluttua saan sen täyspitkän käsiini, niin siellä ollaan sitten uskallettu leikkiä vielä eri rytmien kanssa. En tietenkään tarkoita mitään matikkaheviä, vaan esimerkiksi sitä rytmimaailmaa, johon itse rakastuin Grateful Deadin American Beautyllä. Hyvä teos ja suositeltava, vaikka vaatiikin melko avoimen mielen.

Arviot: Kakka-Hätä 77 – Huoltoasemalle unohdettu mies LP/CD (2011)


Kakka-Hätä 77 – Huoltoasemalle unohdettu mies LP/CD (Stupido 2011) Tämä on taatusti hankalin ja pisimpään pohdittu arvio, jonka joudun ikinä kirjoittamaan. Voisin tietysti jatkaa sitä samaa mitä kaikki muutkin tekevät ja ylistää bändiä, tekstejä, soittoa ja soundeja. Minulla on suorastaan molemmat, viha- ja rakkaussuhde tähän levyyn. Yleismaailmallinen miinus piilee uuden materiaalin määrässä. Siinä se levyn heikko kohta sitten olikin. Tästähän olisi siis saanut taas seiskallisen hittejä, mutta silloin loppuunmyydyillä seiskoilla piilevät nerokkaan räkäsoundiset helmet olisivat jääneet kokonaan niiden tiettyjen teennäisten peräreikien haaviin. Ja kuulostaahan tämä todella hyvältä. Tarpeeksi räkää saadaan kunnollisessa studiossakin, kun siellä tiedetään mitä tehdään. Selvinpäin en tosin pysty tätä enää kuuntelemaan. Todellisuuden tuntu on liikaa. Teksteissä muistutetaan siitä mitä maailma todella on. Ja miten paljon meistä jokainen on osa sitä pas*aa tahtomattaankin. Tornionmäki – Vaasankatu all night long on noussut ainakin minulle merkittävimmäksi biisiksi. Tämä taitaakin olla ensimmäinen kerta, kun Teemun kynästä irtoaa jotain huomattavan positiivista ja elämänmyönteistä. Vielä muutama vuosi taaksepäin olisin saattanut erehtyä luulemaan kakkiksen “myyneen itsensä” tämän biisin myötä. Ei. Siitä ei ole kysymys. Kerrassaan huono ajatus. Tuttipullonimijässä on tuota samaa sävyä. Siis sitä jossa todetaan, että ihan kaikelle huonolle tässä maailmassa ei voi mitään, mutta pakko se vaan on elää. Niin hyvin kuin se meille köyhille on mahdollista. Levy sietääkin olla pienoinen hitti. Niille ihmisille, joita maailman kylmyys ei voisi vähempää liikuttaa Kakkis saattaisi avata jonkun näkökulman pelkän kuluttamisen ihannoinnin sijaan.

Pitääkö joku Kakka-Hätä 77:aa oikeasti vielä huumoribändinä? Bändistä on todellisuudessa alusta alkaen ollut huumori aika perkeleen kaukana. Joku jossain foorumilla joskus vuosia sitten sanoi Kakkista huumoribändinä kritisoineelle: “Kommentoija on tainnut kuulla bändistä kokonaisen nimen”. Pitää edelleen harvinaisen hyvin paikkaansa. Teemu kirjoittaa edelleen, ja on aina kirjoittanut, niistä asioista, jotka ovat täysin tavallista känniapinaa lähellä. Tai vaihtoehtoisesti niistä, jotka ovat miestä itseään koskettaneet lähtemättömästi. Joka tapauksessa raadollinen arki on vähän jumalattoman huono vitsi. Tuttipullonimijän päätyminen YleX:n tehosoittoon julkaisun aikoihin otti varmasti loput luulot pois niiltä, jotka jaksoivat madonnan ja michael jacksonin välissä kuunnella sanoista pätkääkään.

Teemu koskee teksteillään kaikkia meitä, jotka olemme syntyneet valtakulttuurin väärälle puolelle. Surullisen tuntuisia tarinoita todellisesta maailmasta. Toivon koko sydämestäni, että bändi pysyy ja tekee hyviä biisejä meille kaikille vielä pitkään

Mikä sitten tekee tässä sen mainitsemani vihasuhteen? Huoltoasemalle unohdettu mies ei tarjoa sekuntiakaan eskapismia, joka nykyisen Suomen ja maailman arjen kanssa toimeen tultaessa on vähintäänkin pakollinen piirre viihteen ja kulttuurin kuluttamisessa – maanantaista perjantaihin. Nimittäin perjantaina viideltä naksahtaa taas perhemarketista hankittu halvin keskioluttölkki auki ja Kakkiksen viimeisin teos on taas levylautasella.

Tämä on siis pakkohankinta. Suosittelen. Ja muuten. Noista teennäisistä peräreijistä kun oli kerran puhe, niin minulta puuttuu se KH77/Seksihullut splitti kokonaan. Voin maksaa siitä ihan käyvän hinnan. Huudelkaa foorumilla. Eikä ole väliä kummalla kannella…

Arviot: Phoenix Foundation – No Love Lost LP (2011)

Phoenix Foundation – No Love Lost LP (Stonehenge, Passing Bells 2011) Sitä ihminen pääsee välillä yllättymään. Tunnustan suoraan, että pienoisen kulttihitin asemaan kivunnut debyytti on edellinen tuotos, joka on pyörinyt tältä orkesterilta soittimessa useasti. Kaikki bändit tietenkin kehittyvät matkansa varrella. Tällä kertaa ollaan kuitenkin varsin kaukana “Don’t be fooled by my smile”:n mustista tunnelmista. Musikillisesti kehitys ei välttämättä ole kulkenut huonompaan suuntaan. Uskoisinkin, että Bob Mouldin sävymaailmaa ollaan haettu jo alusta alkaen, mutta vasta nyt tämä haku on tuottanut järeää tulosta. Melodiat ovat kerrassaan komeita ja sitä huomaa toisinaan päässä pyörivän fraasin: “…like the engine of the train”. Keveitä poppirallatuksiahan nämä, mutta sillä kierteellä, että se kaikkein krusteimman näköinen liimanhaistelijakin voi kuunnella tätä täydellä sydämellä ilman pelkoa valtavirtaistumisesta. Homma hoidetaan edelleen ryhdillä ja genrelle sopivalla uskottavuudella. Ja hyvä niin – tämä kun on tuntunut joiltakin nykyisiltä suuren maailman nimiltä unohtumaan. Jopa biisien rakenteet rikkovat mukavasti totuttuja kaavoja onnistuneesti. Maalaileva osuus teksteistä osuu ja uppoaa kuin lentotukialus majakkaan törmätessään. Siinä se ylistys mitä meikäläiseltä tämän levyn kohdalta sitten irtoaakin. Joudun vetämään teksteistä surullisen johtopäätöksen; Mikäli tätä muuten mainiota levyä kuuntelee sanoihin keskittyneenä, tulee väkisinkin mieleen se joku Rancidin kaveri joka teki joskus samantyyppisen levyn. Kadotetun rakkauden perään haikaillaan. Valitettavasti tämä jättää levyn tekstisisällön vain nipuksi raapivia rakkauslauluja. Aihe on tietysti ikuinen ja siitä voidaan kirjoittaa monella tavalla. Tulen taatusti pyörittämään tätä jatkossakin paljon, mutta takakannen sanoituspräntin kanssa en pysty enää levystä nauttimaan. Suositeltava teos joka tapauksessa. Oikestaan häpeä sille popimpaakin punkkia kuluttavalle tyypille, joka tämän jättää hankkimatta. Tarvii varmaan itsekin ottaa käsittelyyn ne parit välistä jäänyttä älppäriä…

Arviot: Tuhkaus – 7” (2011)


Tuhkaus – 7” (Roku, Psychedelica 2011) Mitä täällä tapahtuu? Ihan oikeasti? Otin ja asetin levyn lautaselle ja kohtuullisen miellyttävän asennon sohvalle. Kansi kourassa tietenkin. Oletusarvoisesti ajattelin, ettei sanoista kuitenkaan saa mitään selvää. Ensimmäinen puolisko meni niinkuin krustiseiskat nyt yleensäkkin menevät. Tiukkaa peruskrustia. Teemoina uskonnolliset lahkot, kuten lestaadiolaiset, kansanedustajuus ja sotien todellisuus yleensä. Aika perushuttua punkkibändille, eikö totta. Rumien asioiden kuvaaminen matalan graafisesti kuitenkin herätti vähän turhankin todellisia kuvia näistä aiheista. Sopivaa naivismia mukana. Tekstit mitä ilmeisimmin kirjoitetaan tosissaan, muttei vakavissaan. Tämä asenne on pelkkää plussaa. Ainakin jos mielii elää pidempään kuin seitsentoistakesäiseksi. Eli melko mitäänsanomatonta peruskrustia. Aloin jo melkein kaivella näppäimistöä arvion kirjoittamiseksi siitä, miten perus-crust-punk on edelleen meillä suomessa voimissaan, ja asiallisia orkestereita tulee nykyään mukavasti vastaan. Eikä siinä mitään, ettei yritetä väkisin tehdä “jotain uutta”. Parempi vaan. Taidekoulupunk kun ei meikälläisen hyllyyn mitenkään ihan kivuttomasti istu. No. Pyöritetäänpäs nyt vielä toinen puoli ainakin kerran, ennen lopullista tuomiota. Tässä kohtaa tulee se kysymys, että mitä täällä tapahtuu. Bändin nimikkobiisi pysäyttää nöyrän arvioijan. Raahaudun ylös ja laitan puolen alusta. Ymmärtääkö kukaan, jos kuvailen tätä Motörheadin soittamaksi Driller Killeriksi? D-hakkaus, sointukulun pyörittäminen “nyrkillä naamaan” -tyyppisesti ja teksti, joka ei jätä kellekkään arvailun varaan mitä halutaan sanoa. Olisiko tämä ollut vain yksi hitti muuten lajityypillisen bändin levyllä? No ei. Ulluh paukuttaa vasaraa päähään komeiden kaikujen ja saatanallisten efektien voimalla. Napinpainajat taas tuo positiivisesti mieleen joku vuosi takaperin ainakin minuun suuren vaikutuksen tehneen Psyched To Die:n ja Sotakone palaa taas nimikkobiisiin paahtoon. Voi pojat. Onneksi en hävittänyt tätä juovuspäissäni, kun se erään keikan yhteydessä omistukseeni päätyi. Ikävä sanoa, että se a-puoli ei tehnyt mitään kummenpaa, tai lähtemätöntä vaikutusta. Seiskan kääntöpuoli kyllä teki. Kun vielä Lestat olisi survottu välipaloineen b-puolelle, niin aijai.

Arviot: Krähäjy – Päähän, mahaan ja putkahan CS (2010)

Krähäjy – Päähän, mahaan ja putkahan CS (Tu Hero Tapes, 2010) Nyt mennään kovaa. Jo vuosina 2008 ja 2009 äänitetty “Päähän, mahaan ja putkahan” kasetti päätyi käsiini vasta äskettäin. Vaikka villin viisikon paahto jääkin velkaa Hate Unitin kaltaisille tekijöille, toisinaan epäilen kuuntelevani vanhoja hyviä Valse Tristen seiskoja neljävitosella kolmekolmosen sijaan. Lajityypilliseen tapaan elämää on elettävä itse ja kiireiset pukumiehet voivat painua vittuun. Toisella ja kolmannella kierroksella äänitettä alkaa ovet avautua. Ei taatusti sovi jokaiseen kotiin ja jokaiseen arkipäivään. Sen verran tiukasta paketista on kuitenkin kyse, että helposti alkaa ihmettelemään. Miksei tästä ole kukaan pitänyt isompaa meteliä missään? Soiton puolesta ei juuri negatiivista sanottavaa löydy. Edes etsimällä. Lopun parit liveraidat ottavat lopuiltakin epäilyiltä niskat nurin. Smyn ja Hugen huudot tasapainottavat toisiaan ja touhu pysyy komeasti kasassa. Kaikki eivät näillä temmoilla moiseen kykene. Äänimaailma on toisinaan hieman turhan kotikutuoista. Siitä hieman miinusta. Mielenkiinnolla jään odottamaan tulevia. Hieman läskiä soundiin ja maailmalle. Näin kovalle anarkistiselle vanhankoulun hardcorelle on aina kysyntää.

Arviot: Käpykaarti – LP (2011)


Käpykaarti – LP (Sarasteen pienmuovi, 2010 tai 2011) Tätä ei kannata lukea, jos ruma kielenkäyttö häiritsee nimittäin pakko käyttää voimasanoja.. Oli täs juttua “Jankke tykkää” arviosta ja nyt löytyi paras mahdollinen ehdokas! Jumalauta, kuulin just Käpykaarti LP:n ja mitään niin punkkia en oo varmaan kuullu pitkiin aikoihin, jos koskaan! On se helvetin hieno tunne ku levyä kuunnelles karvat nousee pystyyn ja kylmät väreet vilistää! Oli niin raju paketti ja sanoja lueskellessa vaan mietti, et kiitti kun puit teksteiksi mun ajatukset. Sovitukset oli niin äärimmäiset et hatunnosto Satrulle jumalauta. Älkää kukaan vittu ikinä tulko sanomaan et PUNK on kuallu ku se ei vittu OO! -Jankke

Kiertueblogi: Raivoraittius kaakkoisaasiassa

Saimme tiedon, että Raivoraittius pitää täällä interwebin ihmeellisessä maailmassa kiertuepäiväkirjaa kaakkoisaasian turneestaan. Tässä pieni ote englanniksi, lisää onnistumisia ja pettymyksiä maailmalta osoitteesta: http://raivoraittius.wordpress.com/

Suspicious venues, nervous breakdowns and a lot of fun

What’s wrong with you?

Oh, just another breakdown.

On the night before last I didn’t get any sleep and that took a surprisingly high toll on my mood. We took a train from Kediri to Malang early in the morning. So no sleep, no breakfast, four and half hours on a completely full train with no hope of getting a seat and a constant flow of vendors trying to sell anything and using the wonderful marketing strategy known as loud yelling. Well, it was bearable and as soon as we arrived in Malang we ate some tahu (tofu) and tempeh with rice, like we do three times a day.

Our Kediri show was in no less than a strip club, complete with dancing poles and boxes of tissues on each table. We played on the bar desk. The show went well and the sound was better than average. The other bands were good, especially a band called Hantamrata. The people who organized the show had rented the place, so we didn’t really have anything to do with the evil people behind it. They invited us to go there for free after the show ended and the place was opened for business. We didn’t.

Malang. A bus trip to the out door venue. On the way we saw an example of privilege and injustice: a high end neighborhood. The campus where the show was was also pretty chic and shiny, with marble and glass everywhere, surrounded by a fence with guards on the gate. I don’t know if the show was open for students only or for everyone. I’ll find out soon.

Things looked good at first. The first band we saw was Xenobiotic, grindcore with female vocals. Excellent stuff. There were some good distros and we did a little shopping and trading, which was fun. There was also a Food Not Bombs stall and an anarchist zine library. I read a little about the mudslides in East Jawa, some kind of corporate caused eco catastrophe that’s ruined the lives of lots and lots of people, I don’t remember how many.

At some point I was really tired and annoyed and angry and pissed off and murderous and destructive and crying for no real reason, like sometimes may happen. It seemed to be the perfect mood to play a show in. The show was for my part the most energetic so far and the audience seemed to like it too. Someone even seemed to know the finnish lyrics for the refrain of one of our songs. I got a little too wild though, and at the beginning of our first song I fell down, breaking the skin on my knee and twisting my wrist, which luckily didn’t disrupt the rest of the gig. So, another photo for the upcoming injury gallery. Tuukka is the only one still intact, though he got some blisters on his toes from playing basketball in bare feet. He emptied them with a safety pin in candle light during a black out.

Oh, in Pati I did the basketball throw of the century. A one handed cartwheel with the ball in my other hand, and straight from the landing I tossed the ball in the general direction of the basket and whoop!!!!! It didn’t even touch the rim! It was a stroke of pure luck or otherwise I’m capable of anything!But we all are, so that’s nothing special.

In Kudus me and Janne got to ride bikes, which was great.

Half way through the tour. The others went out for a little partying last night while I stayed in and read some zines.

Gotta go!

xjussix

(ps. We’ve heard about four live covers of that Agnostic Front song Gotta gotta gotta go! or what ever it may be called.)

Kuten todettu, lisää tuntoja kaukomailta: http://raivoraittius.wordpress.com/

Arviot: Maakuntaradio – Ehkä huomenna kaikki on toisin CD (2010)


Maakuntaradio
– Ehkä huomenna kaikki on toisin LP/CD (Airiston Punk-Levyt 2010)
Tämäkin ehti ulos joskus puoli vuotta sitten. Omaa apaattisuuttani en juuri jaksanut kaivella muiden kirjoittamia näkemyksiä esiin. Ehkä huomenna kaikki on toisin jatkaa siitä mihin Ex-tytöille jäi. Kuin hyvän elokuvan hyvä jatko-osa. Nyt ei puhuta mistään beverly hillssin kytistä tai muustakaan paskasta, vaan kunnollisesta saagasta – vaikkapa Saw-sarjasta tai Star Trek-rainoista, joissa pari kolme ensimmäistä olivat oikeasti pirun hyviä elokuvia. Soitto ja laulu kulkee samalla teknisellä tarkkuudella, kuin esikoisella. Soundeista vastaava Alho on tehnyt taas sen minkä parhaiten osaa. Ei mitään moitittavaa. Tämä trio on keitetty niin monessa paikalliskokoonpanossa, että vikaan ei oikeastaan voi mennä. En lähde noita listaamaan, koska se nyt vaan olisi turhaa namedroppausta. “Mä en enää haluu tietää, mikä mulla on, kun kaikki menee aina pieleen.” Huoh. Hyvän mielen pimeä puoli. Sävyltään siis pysytään (mikä on nihilistin vastakohta?) lähes pörröisen tunnelman tasolla. Paha olo tulee Maakuntaradion mukaan sovussa tapahtuvista eroista, emännän vieraissa käymisestä ja yksinäisyydestä. Tälläistä levyä olen suorastaan kaivannut. Voisin jopa sanoa, että Ratsia kohtaa Jonathan Richmanin. Tässä voisi olla se jutun ydin. Eikä tässä mennä edes lällyn puolelle lainkaan. Tasapaino on paikallaan. Ja vielä – ainakin keikoilla Jamin soittamilla uruilla saadaan mukavasti lisää syvyyttä ja massaa yleissoundiin. Tämän puolen vuoden aikana levy on ollut soitossa monen monta kertaa. Nyt kun se taas pyörii soittimessa, niin en ihmettele yhtään miksi. Jokin yhtyeen musiikissa kuitenkin onnistuu pitämään sen pienen porukan suosikkina. Ehkäpä kyse on siitä jo mainitsemastani J. Richmanin (tahattomasta?) vaikutteesta. Sääli sinänsä. Toivottavasti orkesteri ei jää aliarvostettujen suuruuksien joukkoon kovin pitkäksi aikaa. Joka tapauksessa. Maakuntaradion paras työ tähän mennessä.

Arviot: H.A.P.A.N. – Eräpäivä CDr (2011)


H.A.P.A.N.
– Eräpäivä CDr (Papulevyt 2011)
Punkveteraani on sana. On se. Ihan oikeasti. Mitä se sitten tarkoittaa? Itse määrittelisin sen jotenkin näin: Punkveteraani on henkilö, joka on kunnostautunut skenessä monien vuosien aikana, ja hänen meriittilistallaan on mahdollisesti kymmeniä eri julkaisuja. Kokoonpanoja ja bändejä on matkan varrella ollut vähintäänkin riittävästi. Punk on elämäntapa. Harva räkänokkateininä Exploitedinsa kuunnellut enää vaihtaa takaisin Arja Korisevaan. Punk nyt vaan on “se juttu”, josta ei koskaan kasva yli. H.A.P.A.N. on orkesteri, jonka lasken kotimaiseen veteraaniluokkaan. Bändillä on varmasti vielä aikaa parantua teknisesti, mutta ei tämä mitään Dream Theateria tule koskaan olemaan. Eikä sitä edes yritetä. Teksti on voimakasta, eikä Jankke katso kompromisseja hyvällä. Tämä tulee varsin selväksi viimeistään raitojen kolme ja neljä kohdalla. Juuret ovat niin syvällä seiskaseiskan räkäisemmällä puolella, että kunnioitusta löytyy helposti. “Onko sitä viinaa, vai eikö sitä oo?!” – saa arvioijanne elämään muutamia viinahuuruisia öitä uudelleen. Niitä bileitä en vaihtaisi mihinkään, vaikka monia muita tilanteita elämän varrelta kyllä. Kuuteen biisiin mahtuu suoraviivaista politiikkaa ja välillä tunnelmat ovat suoraan kuin Advertsin parhailta päiviltä. Loppukaneettina onkin todettava: Hyvähän tämä ei ole, mutta niin perkeleen kova, että suorastaan odottaa mitä turun ja raision veteraanit tekevät seuraavaksi. Keikkoja olisi ainakin siisti nähdä…

« Older posts Newer posts »

© 2025 diyturku.net

Theme by Anders NorenUp ↑