Tuhkaus – Maailma päättyy tuhkaan CDr (2009) Ei maailma olekaan ihan läpeensä paha paikka. Muutenhan Tuhkauskin olisi jäänyt yhden demon projektiksi. Tätä demon arviota kirjoittaessani Tuhkaus on jo ehtinyt saada aikaiseksi 7″ äänitteenkin ja keikkailuakin on harjoitettu eikä loppua vielä näy. Mutta keskitytään siis tähän 2009 tehtyyn demoon.
Noituuteen ei yhtyettä kannata lähteä vertaamaan, vaikka Veikki molemmissa huutaakin, Noituuteen verrattuna Tuhkaus on sinfoniaorkesteri. Tässä zinessä aiemmin ilmestyneessä Tuhkaus 7″ arviossaan mirosol oli kuullut Driller Killerin tapaista tunnelmaa (taisi tosin olla Motörheadin kera). Itsellekin tuli kyllä tätä demoa kuunnellessa erityisesti Driller Killer mieleen ja muutkin Ruotsi-crust bändit, kuten Anti-Cimex ja Avskum. Driller Killerin metallisuus kuitenkin Tuhkauksen tapauksessa korvattu punkrokilla ja mörinäisempi karjuminen Veikin mainiolla “raivohullu teinityttö”-huutamisella.
Jos nyt hieman vielä jatkais Driller Killer vertausta, niin mulle tuli seuraavanlainen mielikuva siitä:
Kuvitelkaa brutaali sotatilanne, jossa kaksi vihollisarmeijaa yrittää tuhota toisensa. Toisessa joukossa taistelevat rinta rinnan Driller Killer, Noituus ja Tuhkaus. Driller Killer on panssarivaunu. Ennenkuin se on edes päässyt kunnolla liikkeelle murskavoimineen, Noituus on käynyt moottorisahalla pilkkomassa puolet vihollisarmeijasta. Siis sen puolikkaan, mikä Tuhkaukselta oli jäänyt viikatteella ja kirveellä lahtaamatta ennenkuin se lähti jo baariin. Jos tuo mielikuva ei jostain syystä muka oikein auennut, niin voisin kyllä toisellakin tapaa Tuhkauksen kuvailla: se on mustaa samettia, joka on helmien ja paljettien sijaan kirjailtu lasinsirpaleilla ja piikkilangalla.
Biisit on lyhyitä ja napakoita, h*lvetin rokkaavaa hc-crustia. Käytän sanaa ro(c)k tässä positiivisessa mielessä, sillä vaikka Tuhkaus ei olekaan crustin saralla keksinyt pyörää uudestaan, eikä tarvitsekaan, niin nimenomaan se ro(c)k nostaa Tuhkaus-crustin mun arvoasteikolla keskivertoa korkeammalle. D-beat vie biisejä sutjakkaasti niinkuin pitääkin. Kitarasoolojakin kuullaan, mutta ne eivät tuo mieleen kreppitukkaisia miehiä jumppatrikoissaan vaan Varukersin. Basisti on ketterä kaveri ja Veikki on kova crust-huutaja, kaikki sen nyt tietää.
Koko ajan ei kaahata sata lasissa, mutta hitaammissakaan vedoissa ei olla tingitty raskaudesta tai raakuudesta. Soundimaailma on täyteläinen, rumpujen pikku sihinät ja kihinätkin kuuluu mainiosti. Veikeitä sampleja oli ripoteltu sinne tänne. Sanoistakin saa hyvin selvää, viimeisessä biisissä (raita 16) huudetaan ihan selvästi, että “täällä sataa, banaaneita sataa!” Hmmmm, vai olikos se sittenkin “Totaalista sotaa!” ??