Nyt oli sellainen ilta tiedossa, ettei järjen hiventäkään mailla eikä halmeilla. Olin kuumeillut jo pidemmän aikaa, mutta totesin hyvissä ajoin muutamille tutuille, että tämä ei tule jäämään väliin vaikka joutuisin konttaamaan paikalle pyörätuolissa pää sidottuna ideaalisiteellä reiteen. Kotimaisen ja ulkomaisen punkrockin totaalista kermaa tarjolla. Harvinaisen kova kattaus siis. Ainakin minun sumeilla silmilläni toljotettuna. Semi-suolakas lipun hintakaan ei saanut minua perääntymään. Saavuin orkesteritoverini kanssa paikalle hyvissä ajoin rupattelemaan tuttujen ja vähemmän tuttujen ihmisten kanssa. Herra Caporinon kanssa tuli myös vaihdettua pari sanaa, samalla kun päivitin vasta neljä vuotta palvelleen M.O.T.O. t-paitani uudempaan painokseen. Samalla haaviin tietysti eksyi kohtuullinen läjä bändin cd-ärriä. Väkeä oli alusta alkaen aika mukavasti paikalla. Klubin pienempi puoli vetää kyllä aika paljon ihmisiä. En lähde arvailemaan määriä, mutta sopiva olkoon riittävän pätevä sana. Dj:t Garbageman ja Roboto pyörittelivät alkuillan ja bändien välin äärimmäisen hyvää paskaa, kuten herroilla on tapana. Mekaaniset Kakut levylautasella oli hienoa kuultavaa. Näitä vanhoja erikoisuuksia kun nykyään kuulee harvakseltaan. Laadukasta musiikkia kaikki. Arvailin keikkojen alkavan hyvissä ajoin, enkä ollut tällä kertaa edes kovin väärässä.
Lavalle nousi varttia vaille yksitoista mukavan nuosuhumalan oloinen Kakka-Hätä 77, jonka keikkakuntoa en ole ainakaan ihan selvinpäin päässyt tarkastelemaan hyvin pitkään aikaan. Taitaa melkein vuoden päivät olla edellisestä. Yhtä kaikki. Rullaahan se. Hittiä hitin perään – tällä kertaa pääsin kuulemaan livenä myös oman suosikkini, Tornionmäki – Vaasankatu all night long, jota en siis aiemmin ollut päässyt kokemaan. Setti rullasi mukavalla temmolla ja jengiä oli lavan edustalla siinä määrin, ettei kunnon joraussessioilta oikein päässyt välttymään. Paitsi tietysti sitkeän flunssan nakertama minä. Kakkis pitää kyllä homman hyvin kasassa aina. Ja kyllä. Punkrockiahan tämä on, aina vaan.
“Väliajalla” jatkoin intensiivistä kahvin ryystämistä, mikä ei välttämättä ole se paras kaljan korvike. Sitä kun ihminen käy aika säikyksi sen viidennen putkeen juodun kupin kohdalla. Sellaisen huomautuksen kuulin sivukorvalla, että pääesiintyjää oli edellisiltana tampereelle saapunut katsomaan suunnilleen 15 henkeä. Hävetkää tamperelaiset!
Lavalla alkoi taas tapahtua. Värivalojen lämmitämiksi nousi Masters Of The Obvious, jonka kokoonpano oli etukäteen mitään tietämättömälle melko yllättävä. Miehistössä oli tällä kertaa nimittäin tasan kaksi henkilöä. Paul Caporino (tietenkin) ja rummuissa God Given Ass:istäkin tuttu Niila. Ajatus ns. duo-keikasta ei alkuun nostanut odotuksia. Päin vastoin. Koin olevani ehkä jopa hieman pettynyt. Ensimmäinen biisi kuitenkin muutti mielen hyvinkin nopeasti. Viimeistään “Breaking up is the hardest thing” mursi loputkin jäät. Tulin jo paikalla sanoneeksi, että tuo ei onnistu ihan joka jätkältä. Saada nyt toimivaa dynamiikkaa ja yleensäkkin toimiva bändikeikka kahdella miehellä – joista toinen vielä lainattu “paikallinen”. Uskotteko jos sanon, että keikka oli minulle henkisesti aika paha paikka? Kun “Choking on your insides” lävähti ilmoille, lähdin matkalle mieleni lähihistoriaan viimeisen kuuden-seitsemän vuoden ajalta. Paljon hyviä ja huonojakin muistoja tulvi sumuiseen mieleeni. Kuulin koko bändiä ensimmäisen kerran erään henkilön hehkutusten jälkimainingeissa varmaan ’04. Kun “I hate my fucking job” oli tullut jäädäkseen, M.O.T.O.a soitettiin jatkuvasti ja kaikissa bileissä. Oli kesä tai talvi, vodkatonic-lauantai tai vissysunnuntai, M.O.T.O. soi aina. Bändi oli monta vuotta suurena osana elämää. Samanlaista pitkäkestoista vaikutusta on saatu vain muutamalta bändiltä, mainittakoon tälläistä tässä nyt vaikka The Lillingtons. Muistan elävästi myös sen ’07 kevään, joilloin turusta ja helsingistä lähdettiin laivoin ja lentokonein tukholmaan M.O.T.O.a katsomaan. Suomi ei silloin jostain syystä päätynyt bändin keikkakalenteriin. Paikalla pienessä tukholmalaispubissa oli varmaan 35 turkulaista ja helsinkiläistä – ja ruotsalaisia suunnilleen 15. Tällä keikalla miehistössä taisi olla jotain saksalaisvahvistuksia. Triolla mentiin silloin. Kuten silloinkin, nyt bändi veteli pelkkiä hittejä. Jos tätä nyt oikein tarkemmin ajattelee, niin eihän koko tuotannossa juuri muuta ole tarjollakaan. Keikalla kuultiin kaikki pakolliset, mukaanlukien “Gonna get drunk tonight”, “Chicks can tell”, “I hate my fucking job” ja “2-4-6-8 Rock n Roll” vieläpä pariin kertaan. Ihan kuriositeettina mainittakoon, että The Heartburns soitti joskus vuonna kynsileikkuri coverina tuota “I hate my fucking job”ia. Mahtava keikkahan tämä oli. Caporinon huhuttiin vetäneen samana päivänä akustisen soolokeikan jossain bileissä, äänittäneen seiskan ja saattoipa mies olla menossa vielä johonkin jatkoillekkin soittamaan. Caporino olkoon monessa asiassa esimerkkinä omistautuneesta punkrockmuusikosta. Keikkojen pituudessa en tosin suosittele ottamaan mallia. Klubin keikalla oli mittaa “vain” rontti puolitoista tuntia. Enkä samojen biisien uudelleen soittamisesta.
Ensimmäisen encoren alkutahdeilla jouduin luovuttamaan. Patterit olivat huutaneet punaista jo muutaman tunnin. Kun lähdin laskeutumaan portaita poispäin, lavalle jäi melko erikoislaatuinen Kiss-coveri paikallisvärin sävyttämänä. Omaan sänkyyn pitkille yöunille. Nähdään huomenna, mikäli tästä miehestä on sen verran jäljellä, että pääsen sängystä ylös.
Loistava arvio ja naulan kantaan! Itsekkin kävin nuo Tukholman keikat kattomassa ja nyt kaikka Suomen keikat (tähän mennessä) nähneenä pakko melkein sanoa että Turussa ollut paras meno! Go M.O.T.O. Go!