En muista mikä vuodenaika se oli. Enkä edes tarkkaa vuotta. 90-luvun alkupuolta elettiin kuitenkin. Kulutin korvakuulokkeista enemmän Subhumansin EP-LP:tä, kuin sen ikäiselle pojalle olisi ikinä suositeltavaa. Toisaalta, muistan edelleen Religious Wars:n sanat ulkoa, että eipä tuo pelkkää tappiota ollut. Noihin aikoihin kulutin myös silloisen kotikaupunkini kirjastoa ja sen kattavaa musiikkiosastoa lähes päivittäin. Tutuksi tulivat monet artistit, jotka joiltain osin vaikuttavat elämääni ja kuuntelutottumuksiini vielä tänäkin päivänä. Ajattele juuri toisella kymmenellä olevaa nassikkaa joka kuulee elämänsä ensimmäistä kertaa Neil Youngin Keep on Rockin in the free world:in, JMKE:n Tulevik on tunni aja pärast:n tai Garbagemenin Ufoes in Alderaan:in. Suunnattomia määriä levyjä pyöritettiin sekä musiikkiosaston hyvin varustelluissa kuunteluhuoneissa, joita sai varata käyttöön, että kotona lainauksen johdosta. Koska tyhjiä C-kasetteja ei ollut rajattomasti, niin vain parhaat äänitettiin kotona jatkokuuntelua varten. Muistakaa nyt, että tähän aikaan internetiä tai kotitietokoneita ei ollut olemassa ja keräilyharvinaisuuksia etsittiin TV2:n Hakupalat-ohjelman kautta. Olen aikojen saatossa löytänyt suuret määrät itselleni tärkeää musiikkia levyn kansien perusteella. Hyvin usein mielenkiintoinen, kaunis tai erikoinen kansi kuvastaa myös sisältöä, muttei se mikään sääntö ole. Jostain syystä olin käsityksessä, että tämän näköisen kannen ja bändin nimen täytyi olla edes jollain tasolla punkkia. Kannoin levyn kotiin muiden mukana ja asetin soittimeen. Tässä kohtaa olisi voinut olla loogista pakata levy takaisin vietävien joukkoon ja unohtaa koko asia. Mitään korrelaation logiikkaa levyn sisältö ja omat odotukseni eivät noudattaneet.
Jos et jaksanut klikata kansikuvalinkkiä, niin kyseessä oli siis joensuulaisen Kumikamelin albumi Ufojen lunnaat. Punkin sävyjä oli kyllä läsnä, mutta kierolla tavalla oltiin paljon lähempänä sen ajan mukaisia taiderokkareita, kuten Sweetheartia tai Brüssel kaupallista. Tietty perinteisemmässäkin punkissa voimakkaasti läsnä oleva tee-se-itse-mentaliteetti oli Kumikamelin soundissa mukana. Nämä onnistuivat vielä sotkemaan mukaan vahvasti iskelmällisiäkin elementtejä. Ja mikä tärkeintä. Koposen groteskit tekstit olivat minulle jotain täysin uutta ja ennen kuulumatonta. Niissä ei puhuttu rakkaudesta, eikä sodista. Niissä muistutettiin todellisuuden absurdiudesta, ihmisen pahuudesta ja tietysti yliluonnollisesta. Mukana oli myös paljon ja erityisen voimakkaita sanaleikkejä. Niin voimakkaita, että juhlakansan joukkoon putoilevat, palavat natsit peittoavat minun kirjoissani jopa suomipsykedelian kuninkaan, Tommi Liimatan varhaisen (joka on mielestäni hänen nerokkainta tuotantoaan) tuotannon. Jotain kovin viehättävää levyssä oli. Mutta olihan se myös liikaa vasta peruspunkkiin perehtyvälle teinille. En ottanut kopiota ja palautin levyn Lahden kaupunginkirjastoon.
Joitakin vuosia myöhemmin olin ajautunut tampereen kaupunkifestivaaleille Tammerfesteille. Jostain syystä olin istumassa Koskikeskuksen ja kosken välisellä kaistaleella ja katsomassa Kumikamelin keikkaa keskellä kesäistä päivää. He aloittivat esiintymisensä toteamalla; “Me olemme lastenmusiikkiorkesteri Kumikameli” ja soittamalla perään kappaleen “Teurastusta ja synkkää mieltä”.
Saatan olla sekaisin vuosissa, mutta mitä luultavimmin sain siskoltani joululahjaksi “Senssit” CD:n paljon tuota Tammerfestiä myöhemmin. Tämä albumi viimeisteli suhteeni orkesteriin ja sen musiikkiin. Levyssä on muun muassa “kääntökannet”, eli pinkin sydänteeman tilalle levystä saa black metal -teemaisen vain kääntämällä kansivihkon keskiaukeaman kohdalta ympäri ja tekemällä saman takakannen paperille. Seuraavat albumit La Serenada ja Avara luonto hankin itse levykaupasta välittömästi kun ne sinne saapuivat. La Serenadasta muodostui minulle merkittävä levy ja se sai paljon soittoaikaa kotonani. Sensseistä eteenpäin bändin soundi alkoi olla vakaampi, eikä sitä kotikutoisuutta enää ollut huomattavissa samoissa määrin, kuin Ufojen lunnailla ja sitä edeltäneillä äänitteillä. Tekstien groteskit sävyt pysyivät kuitenkin julkaisusta toiseen, tehden bändistä aina omaperäisen ja muuhun kotimaiseen musiikkiin nähden vertailukelvottoman. Kumikamelin pitämistä huumoriorkesterina en ole ymmärtänyt ikinä. Ainakaan minulle se ei ole sitä ollut koskaan. Muistan myös kuinka silloisen työpaikan yhteiskäyttötietokoneella kuuntelin kuppakaiuttimilla ennakkoon Gary Glitteriä Kumikamelin sivuilta. Uutta albumia odotettiin hartaudella. Myös silloin bändin sivuilla olleita MIDI-tiedostoja on ikävä. Oi, millaisia remixejä niistä tänään saisi aikaan. Avara luonto avasi minulle myös ensimmäisen nurjan puolen Kumikamelin ymmärtämisessä. Muiden suosikkibändien musiikin ja kokemukset saattoi jakaa kavereiden kesken. Kenellekään muulla ei tuntunut olevan mielenkiintoa Kumikamelin kuuntelemiseen.
Olin jo aikuistunut iältäni merkittävästi, kun Oparin Aarteet ilmestyi. Tällä albumilla esiintyi mielestäni aiempaa aina raskaampia sävyjä, sekä tekstin groteskius tuntui nousseen uudella intensiteetillä tapetille. Edellisen levyn halvahko vitsi junteista paikattiin levyllisellä ehkä parasta Kumikamelia. Tämäkin levy näytteli isoa osaa elämässäni. Kävin jopa juopottelemassa itseni tolkuttomaksi levyn julkkarikiertueen Kårenin keikalla. Samalla keikalla oli muistaakseni esiintymässä myös joku huumoribändi. Näihin päiviin mennessä olin haalinut käsiini jo lähes kaikki julkaisut, muutamaa harvinaisempaa alkupään singleä lukuunottamatta.
Seuraava levy ilmestyi seesteisemmän, mutta silti kasvuvaikeuksista kärsivän minun elämääni 12 vuotta ennen tämän artikkelin kirjoittamista. Kinahmo jatkoi suoraan siitä Oparin aarteet jäi, mutta tällä heitettiin vielä yhden pykälän isompi vaihde silmään. Lopputuloksena lähes neroutta heijastava punk-jyrähdys. Ei tätä tietenkään mihinkään Hero Dishonestiin päästä vertaamaan, mutta hardcore on hyvä sana kuvaamaan teosta. Kinahmon jälkeen ilmestynyt Simsalabim näki myös paljon levysoitintani. Tällä albumilla perinteisempi Kumikameli sekoittui Kinahmon metallisempaan tulkintaan. Simsalabimin myötä minulle alkoi avautua toinen Kumikameli-levyjen haitallinen sivuvaikutus. Havaitsin nimittäin kuuntelevani näitä levyjä aina kun olin yksin ja kovassa humalassa. Yksin tyrmäkänni ja nämä levyt = ahdistus. Kumikamelin soundi ja tekstien synkkyys oli kuin kielletty hedelmä, jota uskalsi kuunnella vasta kun oli jo valmiiksi turruttanut itsensä, eikä maailman kylmyydeltä päässyt vessan kynnystä pidemmälle karkuun vaikka miten yritti. Simsalabim oli myös tehosoitossa niihin aikoihin kun tein yhtä elämäni vaikeimmista ja surullisimmista eroista. Eli tähän levyyn ei liity juuri hyviä tai lämpimiä muistoja. Kun kännikuuntelu ja ahdistus eivät tuntuneet loppuvan, ei ollut tehtävissä kuin yksi asia. Kannoin koko omistamani diskografian harvinaisuuksineen Iki-Poppiin ja ryyppäsin rahat.
Satunnaisten altistumisten ohella en ollut pariin vuoteen tekemisissä Kumikamelin musiikin kanssa. Kunnes eräs internet-julkaisu (kepeät mullat, Rokkizine) järjesti kilpailun Kumikamelin uuden albumin, Voima ja kunnia -julkaisun kunniaksi. Osallistuin kilpailuun ja herra paratkoon, voitin levyn. Seuraavan kahden vuoden aikana hankin myytyjä levyjä osin takaisin. Osa oli helpommin saatavilla ja osaa ei löytynyt sen koommin silloin, kuin vieläkään, mistään. Voima ja kunnia -levyn soundin ja tekstin raakuus kuitenkin aiheutti pahan taantumisen, enkä nähnyt muuta ulospääsyä kuin kantaa taas kaikki Kumikameli-albumit levykauppaan. En muista mitä tein niillä rahoilla. Nykyisin levyjen myyminenkään ei tahdo auttaa, kun meillä on spotifyt ja youtubet.
Olin jo päässyt ihan mainioon balanssiin Kumikameliriippuvuuteni kanssa. Pystyin kuuntelemaan silloin tällöin levyllisen ilman sivuvaikutuksia. Tukimielessä ostin Kumikamelin Bandcampistä 2015 julkaistut käärmeteemaiset EP:t, mutta ne jäivät alkuun aika vähälle kulutukselle. Kunnes.
Toukokuun päivä. On lämmin ja kelit muistuttavat enemmän heinäkuun parhaita viikkoja kuin toukokuuta. Olen lounastauolla ja selailen Turun Sanomia. Yllättäen silmiini osuu Ari Väntäsen kirjoittama Toppo Koposen haastattelu. Haastattelun yhteydessä kerrotaan, että Kumikamelilla on tänä vuonna ikää 30 vuotta ja että 15. studioalbumi on julkaistu. Ja että Kumikameli esiintyy samalla viikolla paikallisella klubilla. Toivon hetken, että olisin ollut kuulemassa Väntäsen ja Koposen keskustelun. Arvaan, että siinä on ollut vanhojen metsämiesten kaltaista keskinäistä arvostusta, unohtamatta huumoria. Koposelle ominaista, mustan absurdia huumoria on päätynyt myös painettuun lehteen. Uusi albumi, Verta ja suolia päätyy minulla kokeiluun. Jotain on tapahtunut tekstien kirjoittajan elämässä. Ihan kuin hän olisi päässyt jostain musertavasta menneisyyden tapahtumasta yli. Levyllä on jopa rakkauslaulu. Ensimmäinen selkeämpi rakkauslaulu. Eihän se ottanut kuin 15 levyä ja 30 vuotta.
Päätän mennä katsomaan keikan, vaikka samana päivänä olisi myös Mara Ballssin turun debyytti. Mara tulee aika varmasti seuraavan vuoden aikana turkuun uudelleenkin. Kumikamelia en jostain syystä pääse näkemään kovin usein. Onhan esimerkiksi edelliskerrasta yht’äkkiä vierähtänyt vasta 14 vuotta. Sitä ennen taidan käydä keikkapaikan läheisessä puistossa nauttimassa tölkillisen hyvää olutta. Mikä tarkoittaa sitä, että minun on lähdettävä nyt. Nähdään kohta puolalanpuistossa ja sitten Gongissa.
Sitä en tiedä mihin minä tämän albumin myötä joudun. Keikan odotan ainakin olevan hyvä.
—
P.S. Kumikameli vierailee Turun Gongissa lauantaina 28.5.2016. Kumikamelin henkilöstöä seikkailee myös duossa nimeltä Tekramütisch. Suosittelen vahvasti tutustumaan.