Britit ovat taitaneet vaihtoehtoisen rockin siitä asti, kun sitä ensi kertaa alettiin jossakin kellarissa paukuttaa. Adrian Borlandin luotsaamat yhtyeet muodostuivat punk-vääntämisen ja minimalistisen elektronisen musiikin kautta The Sound -nimiseksi kulminaatiopisteeksi. Kaikki tämä soololevyjä ja sivuprojekteja myöten 1999 miehen mukana junan alle.
The Sound perustettiin 1979 The Outsiders bändin hajoamisen jälkeen ja oli huomattavasti monipuolisempi kokonaisuus. Ensimmäiseen “Jeopardy” pitkäsoittoon verrattuna “From the lion’s mouth” ei ollut enää niin suora ja punkahtava. Mukaan oli otettu vainoharhaisuutta, ahdistusta ja mielipuolisuutta, mikä todellakin kuuluu musiikillisesti. Näitä kolmea teemaa kuljetetaan läpi koko levyn hypnoottisten biisien yltyessä paikoin jopa maanisiin ryöpytyksiin.
Soitannollisesti yksittäiset instrumentit eivät paljoakaan tee, mutta kun kaikki lyödään yhteen, saadaan tarkoin harkittu kokonaisuus. Vaikka kitaralla lähinnä soitetaan muutama isku sinne tänne niin kaikki kitaran kuljettamat osuudet lähes palavat muistiin. Aavistuksen jopa funkahtavat bassokuviot tukevat rumpujen suoraa soittoa todella hyvin. Etenkin rumpujen ja basson soittamat yhteisaksentit ovat onnistuneita. Koskettimilla luodaan vielä laajempaa ambienssia valmiiksi syvälle kokonaisuudelle. Kaiken tämän päälle lyödään Borlandin ääni. Ja levyn hinnaksi, jos jostain yrittää löytää, Vaatehuoneen Simon tapaan 99. Brittirock-kliseet kahlataan vähän väliä läpi, mutta nämähän olivat osa niistä jätkistä, jotka ne keksivät?
Heikkoja biisejä levyllä ei yksinkertaisesti ole. Mielikuvitusta on käytetty mielinmäärin, kappaleet eivät toista toisiaan ja levyn loputtua tekee mieli kääntää levy ja aloittaa alusta. Sinänsä ristiriitaista, koska levy kulkee todella synkissä tunnelmissa eikä pöydän puhdistaminen auta.
Huippuhetkiä on useita, mutta omiin suosikkeihin lukeutuvat “Fatal flaw”, “Sense of purpose” sekä monumentaalinen “New Dark Age”, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan saa ainakin minut hyppimään tasajalkaa ja huutamaan. Jollakin hipstereille suunnatussa uudelleen julkaistussa cd-versiossa on kappale “Hothouse”, joka todellakin on tarkistamisen arvoinen lätkytys.
Aikoinaan kuulin tämän levyn sattumalta. Kello oli n. 3 yöllä ja pian tajusin kuunnelleeni koko levyn. “From the lion’s mouth” on yksi niistä harvoista musiikillisista teoksista, jotka todella ovat muuttaneet minua ihmisenä. Tämä, tai ainakin “Jeopardy”, pitäisi osua ja upota jokaiseen post-punkin ja vaihtoehtorokkenrollin kuuntelijaan. 70-luvun lopussa oli siis muutakin kuin pikkupoikien Joy Division?
