Tiskatessani eilen astioita minusta alkoi tuntua, että minulla saattaisi olla jotain sanottavaa. Luulisin sen liittyvän jotenkin tähän sivustoon, mutta saatan olla väärässä. Voi myös olla, että kyseessä oli vain harhaluulo, eikä sanottavaa ole. Louskuttelen vain leukojani. Tämä on sitä suomalaista – tai tarkemmin sanottuna turkulaista omanarvontuntoa. Ei voi luottaa edes omien ajatusten painoarvoon. Hyvä niin, toisaalta. Turku on kuulemma Suomen perse ja Suomi ylipäätään on paska maa, josta kannattaa muuttaa mahdollisimman kauas heti kun mahdollista.
Tiskatessani tuossa kauniissa kesäillassa ajattelin termodynamiikan toista pääsääntöä. Ajatuksissani se tosin esiintyi nimellä entropian toinen laki, mutta tarkistaessani hämäriä tiedonrippeitäni wikipediasta, selvisi, että alitajuntani oli omaksunut teorialle jopa väärän nimen.
Sotkuinen tiskipöytä ja miljoonat astiat sikin sokin. Entropialla, eli epäjärjestyksellä on vain yksi luonnollinen suunta. Se kasvaa. Vaaditaan työtä, jotta se saadaan pienenemään paikallisesti. Maailmankaikkeudenlaajuisesti se kuitenkin kasvaa silloinkin, sillä epäjärjestys vain siirtyy viemäriin ja niin edespäin. Lisäksi työtä tehdessäni tuotan hukkalämpöä, joka sekin lisää entropiaa, vaikken häpeäkseni osaakaan selittää miten.
Kun suljettu järjestelmä on saavuttanut suurimman mahdollisen entropian, muutosta ei enää voi tapahtua. Paitsi jos järjestelmään alkaa vaikuttaa jokin ulkopuolinen voima. Tällaisten lakien armoilla me joudumme elämään. Lopulta kaikki nämä lautaset ovat paskana ja kaasuna ja pölynä jossain ja niin minäkin. Toisin kuin astioilla, ihmisillä on kyky toimia omien olosuhteidensa parantamiseksi. Toinen asia, joka erottaa meidät astioista on se, että me tarvitsemme elämässämme jonkinlaista järjestystä pärjätäksemme. Sotkua rakastavinkin krusti tarvitsee sitä hiukan löytääkseen ruokaa.
Asiat voi pakottaa järjestykseen, niin kuin valtio ja kaupunki ovat monella tapaa tehneet. Pieni joukko ihmisiä päättää mikä on kaikille hyväksi tai pahaksi. Tai järjestyksen voi löytää kaaoksesta neuvotellen ja huomioiden sen, että sitä syntyy myös itsestään ja esiintyy joka paikassa. Ihmisten väliset spontaanit yhteenliittymät ja päivittäisistä tarpeista muodostuneet yhteisöt vaativat työtä pysyäkseen yllä, mutta tuon työn määrä ei ole mitään verrattuna siihen väkivaltakoneistoon, joka vaaditaan pakotetun järjestyksen ylläpitämiseen.
Meitä yritetään saada elämään järjestelmässä, jonka tarkoitus on taata pienelle väestönosalle, johon suurin osa meistäkin osittain kuuluu, kaikki maailman rikkaudet koko muun maailman kustannuksella. Paitsi että tuhoaa koko maailman, tämä järjestelmä myös tehokkaasti pilaa henkilökohtaiset elämämme. Kaikki aika ja tila pyritään valjastamaan pääoman käyttöön. Rikkaillakaan tuskin on kovin kivaa. Mielekästä palkkatyötä on lähes mahdoton löytää. Valtaosa resursseista on järjestelmän käsissä.
Tasapainon nimessä on väistämätöntä, että tämä tilanne ei tule kestämään. Ihmiset ottavat tilansa ja aikansa takaisin vaikka pienissä paloissa tai kuolevat yrittäessään!… tai siis.. joutuvat putkaan ja saavat sakot yrittäessään!… tai kyllästyvät ja hankkivat jonkinlaisen riippuvuusongelman (vaihtoehtoja on monia).
En tiedä mitä eroa on vasta- ja alakulttuurilla, mutta minun mielessäni ne tarkoittavat suunnilleen samaa asiaa: ihmisten luovaa toimintaa virallisista säädöksistä ja instituuteista huolimatta ja/tai niitä vastaan. (Okei, alakultturia voi olla myös postimerkkeily tai natsien sekoilu, niitä mitenkään toisiinsa liittämättä, eli ehkä se mistä nyt puhun, sopii paremmin vastakulttuuri-nimekkeen alle. Käytän kuitenkin termiä alakulttuuri, koska se on yleisesti käytössä esimerkiksi muunmuassa alakulttuuripääkaupunki-hankkeen yhteydessä. Ehkä sanaa vastakulttuuri voisi kuitenkin alkaa käyttää useammin.) Turussa lienee tällaista toimintaa ollut, noh, luultavasti sitä on ollut joka paikassa aina, vaikkeivät ihmiset olisi olleet siitä tietoisia, mutta näkyvämmin ainakin 60-luvulta lähtien. Nykyään Turun alakulttuurikenttä vaikuttaa laajalta, mutta jokseenkin hajanaiselta. Tämä selittyy osittain sillä, että alakulttuurin pariin päätyvät ihmiset ovat usein melko erikoisia. Näin ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla. Kaikkihan me olemme erikoisia, jotkut eivät vain ole tajunneet sitä itsestään tai muista. Joidenkin aivot on onnistuttu pesemään syvemmältä kuin toisten. Juuri nuo ihmiset kaipaavat kipeiten aivojensa uudelleen ryvettymistä, käsien likaamista ja itse tekemisen riemua. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus toiseen vaihtoehtoon, (en tarkoita sitä lehteä) mutta on tietenkin jokaisesta itsestään kiinni hakeutuuko hän sen pariin vai jääkö kotiin katsomaan Big Brotheria.
Elitismi on perseestä. (Enkä nyt tarkoita Turkua.) (Eikä Turku mielestäni ole perse.) Peräänkuulutan tässä siis helppoa lähestyttävyyttä kaikenlaiselle alakulttuuritoiminnalle. Ensimmäinen askel lähestymisen mahdollistamisessa on tiedotus. Ja kenties helppo keskusteluyhteys, koska monet meistä ovat ujoja. Tämä sivusto voisi toivon mukaan toimia tiedotuskavana toiminnalle mielenosoituksista ja työpajoista teatteriesityksiin, musiikkitapahtumille ja mille tahansa omaehtoiselle aktiviteetille, jonka tarkoituksena on jokin muu kuin tehdä voittoa. Pelkkään punkkiin ei missään tapauksessa ole tarkoitus keskittyä, vaikka sivun perustajien mieltymykset ovatkin vieneet sisältöä siihen suuntaan. Toimiakseen tehokkaana tiedotuskanavana sivuston itse pitää olla tunnettu. Kertokaa siitä siis eteenpäin ja levittäkää linkkiä. Julisteita ja flaiereita voi tulostaa ja levittää tai halutessaan tehdä itse uudenlaisia. Sivuston sisältö tulee pitkälti riippumaan sen käyttäjistä ja siitä, miten aktiivinen foorumista tulee.
Parhaimmillaan tämä voisi olla paikallistason toiminnallinen Avaaz.org. Avaaz on nettiprojekti, jossa kansainvälisiä adresseja kerätään keskitetysti sen sijaan, että jokaista asiaa varten pitäisi rakentaa koko verkosto uudelleen alusta. Tarkoitan, että täällä voidaan luoda pohjaa tosielämän verkostoille, jotta toiminnan organisointi ja ihmisten tavoittaminen olisi helpompaa.
Jos nyt keskitytään enemmän siihen, mikä meitä yhdistää, kuin siihen mikä meitä erottaa, voidaan saada yhteiskunnan marginaalit kuhisemaan entisestään, kunnes niitä ei voi olla enää huomaamatta ja paatuneinkin liikemies kyseenalaistaa näkemyksensä.
Vähän sekavaksi meni tämä tiskaushaaveiluni, mutta koska vain seurailin ajatusteni kompurointia oppimieni ja ajattelemieni asioiden seassa, on joukkoon kenties eksynyt jotain järkevääkin. Loppuun pitää vielä mainita, että maa-alue, jota yleisesti kutsutaan Suomeksi, ei mielestäni ole sen paskempi kuin muutkaan maa-alueet ja kuten todettua, Turku ei ole sen perse.