Ensimmäinen (muistamani) kosketus kauhuelokuvaan on se, kun ollessani alle kymmenvuotias siskoni katsoi olohuoneessa Kauhun riivaamia (Evil Dead). Aina välillä tulin huoneestani sohvan taakse kurkkimaan, mitä ruudulla tapahtuu. Traumatisoiduin jo tästäkin niin pahasti, etten pariin viikkoon uskaltanut esim. käydä kylvyssä (vaikkei kylvyssä käyminen liity elokuvaan millään tavalla), ja kauhuleffoja en todellakaan halunnut enää katsoa. Paitsi Avaruuden pirujen (Invaders from Mars) vuoden 1986 versio tuli myös joskus pienenä katsottua, mutta se nyt oli aika perushuttua, vaikka silloin kovasti pelottikin.
Vuosia myöhemmin olin käymässä siskoni ja tämän silloisen poikaystävän luona maaseudulla. Isossa vanhassa talossa olivat paikalla vain minä ja siskoni poikaystävä, joka päätti sitten katsoa kakkoskerroksessa koko yön splatteria ym. kauhua. Ensimmäisessä kerroksessa oli keittiö ja sen lattiassa kellariluukku - aivan kuin Kauhun riivaamissa. En uskaltanut olla talossa yksikseni, joten tuli sitten tahtomattani katsottua aika kovaa settiä siinä määrin, ettei mikään tämän jälkeen tuntunut enää miltään. Pääsin yli traumastani ja innostuin splatterista.
Hellraiserit ja muut Barker-filmatisoinnit, Elm Streetit ja Jasonit ym. pitkät sarjat, moottorisahamurhaajat, Nekromantikit, zombileffat (Romero, Gordon, O'Bannon, jopa
tämä!), Carpenterit, Cronenbergit ja sen sellaiset tuli katsottua vhs:ltä pääosin suttuisina kopion kopion kopioina. Maissilapset, Manaajat - taisihan noita tulla telkkaristakin. Toki katsoin myös mm. Argenton ja Fulcin leffoja, mutta jostain syystä en koskaan oikein innostunut italokauhusta (italowesterneistä kylläkin!). Faces of Deathiä nyt ei kai varsinaisesti voi kauhuksi sanoa, mutta tulipa käytyä läpi tuollaisiakin juttuja. Splatter-harrastukseni päättyikin sitten japanilaiseen Guinea Pigiin (The Devil's Experiment), jonka olemassaolon tarkoitusta en ollenkaan käsittänyt. Tähän asti olin katsonut splatter-leffoja tai perustellut niiden katsomista itselleni camp-asenteella ja mielenkiinnolla erikoistehosteita kohtaan (käsi pystyyn kaikki jotka ovat yläasteella tehneet oman splatter-leffansa!), mutta Guinea Pig vei jotenkin pohjan kaikelta: siinä ei ollut mitään hauskaa (myöhemmissä osissa kuulemma on), ja osaan leffan kidutuskeinoista ei tarvinnut mitään kikkailua (esim. moottorisahan jyrinän soittaminen kuulokkeista vuorokausien ajan). Alkoi jotenkin ärsyttää, että olin ylipäänsä katsonut koko "elokuvan".
Nykyään vähän harmittaa, ettei oikeasti hyviä kauhuleffoja juuri tule vastaan. Gore- ja splatter-hommat eivät enää kiinnosta, koska niiden huumori tuntuu lapselliselta ja pelkät erikoistehosteet eivät enää oikein jaksa kantaa. Mistäpä löytyisi kunnon kauhua, siis oikeasti pelottavaa matskua? Toisaalta mikä nyt sitten on kauhua? Mites trillerit? Eihän Psykoakaan alun perin kauhuleffaksi luokiteltu.
Viime keväänä olin mukana järkkäämässä Kirjakahvilassa
kauhuleffasarjaa, jonka keskusteluosuuksissa tuli mietittyä sitä, miten oikeastaan mikään näistäkään leffoista ei pelottanut (vaikkakin Marttyyreissä oli hetkensä). Viimeistään silloin tajusin, että sellaiset kauhuelokuvat ovat minusta aika laimeita, joissa tapahtumille löytyy selitys ja "hirviöille" kasvot/muodot. Ellei tätä sitten tehdä tyylikkäästi, kuten The Othersissa ja Kuudennessa aistissa (josta pidin kovasti ensimmäisellä katsomiskerralla mutta toisella en enää juuri yhtään). Modernin japsikauhun kliseet säikähdyttivät ensimmäisillä katsomiskerroilla, mutta nykyään nekin lähinnä haukotuttavat.
Mielestäni oikeasti hyviä ja oikeasti pelottavia elokuvia ovat:
Hohto (The Shining, Stanley Kubrick, USA 1980). Kaikkien aikojen paras, ei voi mitään. Sekä elokuvana että kauhuelokuvana aivan loistava teos. Tunnen ihmisiä, jotka eivät voi katsoa leffaa juuri alkutekstejä pidemmälle, koska tunnelma on vain niin ahdistava jo heti alkumetreillä. Stephen Kinghän ei yleensä arvosta mitään kirjojensa elokuvasovituksia, mutta tätä hän varsinaisesti inhosi - ja teki sitten itse oman käsiksen ja tuotti tarinasta kolmiosaisen tv-leffan vuonna 1997. Just just.
Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby, Roman Polanski, USA 1968) ja
Vuokralainen (Le locataire, Roman Polanski, Ranska 1976). Rosemaryn painajaista en ole nähnyt pitkään aikaan, mutta Vuokralainen tuli katsottua uudestaan juuri noin kuukausi takaperin, eikä sekään enää tuntunut ihan niin vaikuttavalta kuin joskus aiemmin. Polanskilla on kuitenkin hyvä ja kieroutunut meininki leffoissaan!
Lost Highway (David Lynch, USA 1997). Tätä ei kai kauhuksi luokitella, mutta minä kyllä luokittelisin. Häiritsevää settiä!
Funny Games (Michael Haneke, Itävalta 1997). Ei nyt sinänsä kauhua tämäkään, mutta arkisuudessaan aika häiritsevä. Osoittaa hyvin, miten väkivallan näyttämättä jättäminen on yleensä huomattavasti tehokkaampaa ja ahdistavampaa kuin kohtuuton läträily.
The Blair Witch Project (Myrick & Sanchez, USA 1999). No tämähän jakaa mielipiteitä, mutta minä tykkäsin kovasti. Erittäin tiivis tunnelma, ja loppu on aivan loistava.
Pitää mainita myös (jo tuossa pitkähkössä sepustuksessani epäsuorasti mainitut) Romeron alkuperäiset Night of the Living Dead ja Day of the Dead. Dawn of the Deadistä en ole erityisemmin perustanut, mutta ehkä sekin pitäisi katsoa uudestaan. Carpenterin The Thing on tunnelmaltaan hieno myös, Halloweenistä puhumattakaan. Teksasin moottorisahamurhaajassa on hurjaa meininkiä, vaikka kakkonen onkin jo silkkaa komediaa (tarkoituksella toki). Ensimmäinen Hellraiser on temaattisesti oikein kiinnostava, mutta etenkin myöhemmät osat menevät vähän turhan "supersankarimeiningiksi", kuten osa Barkerin jutuista muutenkin (erit. Yön kansa / Night Breed).
No mutta, aika perussettiähän tuossa minulla nyt sitten näyttäisi olevan. Vinkkejä otetaan vastaan! Pitäisikö vielä kuitenkin antaa italokauhullekin mahdollisuus? Siitä on kuitenkin aika kauan kuin noita olen katsonut. Olisiko ehdotuksia aasialaiskauhusta, joka ei olisi hönttiä ja jossa olisi oikeasti panostettu juoneenkin? Kuten yllä on käynyt ilmi, ei camp-/huumorimeininki oikein nappaa, etenkään kauhussa. Vakavaa ja vakavasti otettavaa sen olla pitää!
