"Käsillä on mielenkiintoa herättävä julkaisu. Oulu, mölyrock ja 1990-luku. Neljä sessiota, jotka Pentti Dassum on koonnut ja masteroinut kokoelmaksi. Yhtye, joka rakasti AmRep-noisea, AC/DC:tä ja Dead Kennedysiä. Soittimeen voi joutua pienemmilläkin odotuksilla.
Lardin biisistä nimensä napannut Forkboy perustettiin 1993. Yhtye toimi kuusi vuotta, julkaisi kolme demoa ja jätti neljännen pöytälaatikkoonsa. Sitten treenikämppä lähti alta, nimi vaihtui Tenderizeriksi, tyyli garageksi ja demot vinyylisplittiin Disgracen kanssa. Mutta se on jo aivan eri tarina.
Pienestä ennakkointoilusta huolimatta Forkboy pääsee yllättämään. Ei siksi, että yhtye todella kuulostaa siltä, että 90-luvun puoliväli on vietetty AmRep-päissään, vaan siksi että se on niin täynnä puskevaa voimaa ja vimmaista energiaa ja nuorta angstia. Samalla se teki monipuolisia biisejä; johdonmukaisesti monipuolisia ainakin yhden levyn tarpeisiin.
Eka demo on tietysti paras. Vuonna 1997 nauhoitetut äkkipikainen ja vasemmalle nojaava Detent, mietteliäästi pörisevä Sure Thing, riffirockin alt.istanut Charity, My Dear sekä suoraviivainen, jopa funkahtava Sideburn Jesus ovat täynnä pidättelemätöntä virtaa, sortuilevia ääniä ja huutoa.
Seuraavana vuonna tehty Nasa-demo on otteiltaan mietitympi. Biisit polveilevat enemmän, ja ne ovat raskaampia. Kitarat soivat kuin teräspalkit, eikä rumpalikaan enää kuulosta pakokauhuiselta (ehkä hän kuulosti aiemmin siltä, koska oli oikeasti kitaristi?).
Kolmas demo Hormones tehtiin vuonna 1998, ja se on synteesi kahdesta edeltäjästään. Forkboy kehittyi paremmaksi yhtyeeksi, joka teki tasaisesti jatkuvasti omalaatuisempia kappaleita. Ei ihme, että Hormonesista tuli keikkasetin huipennus. Kirskuvia kitaroita, raskasta junnaavuutta, väkevää rytmiä. Enemmän intuitiivista kuin ajateltua tarvetta tuulettaa sieluaan.
Tämän kokoelman tarpeisiin laatikosta kaivetut Get Uptight sekä etenkin wah-wahilla vedetty Alarm Clock Digits nojaavat jo vähän tulevan puoleen, vaikka ovatkin selkeästi Forkboyn biisejä. Viimeisenä kuultava Hormonesin kakkosversio on alkuperäistä parempi, pidempi ja koko levyn kliimaksi. Siitäkin huolimatta, että tuotannon alkupään raaempi, naturalistisempi äänikuva miellyttää enempi.
Forkboy lienee monelle täysin tuntematon osa suomalaista noiserockin historiaa. Näin ei kaikeasta päätellen pitäisi olla, eikä toivottavasti tule tämän julkaisun jälkeen olemaankaan."
http://www.desibeli.net/arvostelu/5729