http://www.mahorkka.org/index.htmEsitykset
Sarjanäytökset:
Aina kello 19.00 Ystävyystalossa,
(Juseliuksen talo, 3. kerros),
Uudenmaankatu 1, Turku.
Vapaa pääsy. Elokuvissa on suomenkielinen tekstitys tai jälkiäänitys. Tarjolla perinteiseen tapaan teetä samovaarista. Tervetuloa.
Ei paluuta / Ivanin lapsuus
(Иваново детство / Ivanovo destvo / My Name Is Ivan)
Mosfilm / 1962 / mv / 95 min / K-16
Ohjaus:
Andrei Tarkovski
Käsikirjoitus:
Vladimir Bogomolov ja Mihail Papava – Bogomolovin novellista Ivan
Kuvaus:
Vadim Jusov
Musiikki:
V. Ovtshinnikov
Leikkaus:
Ludmila Feiginova
Apulaisohjaaja:
G. Natanson
Rooleissa:
Kolja Burljajev (Ivan), Valentin Zubkov (kapteeni Tsholin), E. Zjarikov (luutnantti Galtsev), S. Krylov (kersantti Katasonov), Nikolai Grinko (eversti Grjaznov), V. Maljavina (Masha), I. Tarkovskaja (Ivanin äiti), Andrei Mihalkov-Kontshalovski (silmälasipäinen sotilas) Ensi-ilta:
Moskovassa huhtikuussa 1962.
Palkinnot:
Pääpalkinto (jaettu) Venetsian elokuvajuhlilla lokakuussa 1962.
Iivana unen kaivossa
Pohjaan unen syvän lähteen
painuin, rikkinäinen leili.
Nukuin veden syvän alla
avosilmin, puolin valvon
tuijotellen Pohjantähteen.
– Kaalro Sarkia
Neuvostoelokuvan esteettisen historian jälkipuoliskon suursankari Andrei Tarkovski (1932-1986) pääsi ohjaamaan ensimmäistä pitkää näytelmäelokuvansa Ei paluuta toisen ohjaajan, Abalovin vuotta aiemmin keskeytetyn hankkeen raunioilta. Elokuva kertoo Toisen maailmansodan aikaisen lapsispioonin Ivanin traagisen kohtalon kirjailija Bogomolovin novellin pohjalta. Vaikka Tarkovski ei siis itse valinnut aihetta, häntä kiehtoi kuitenkin tekstissä tarinan loppuminen Ivanin kuolemaan ilman pakollista onnellista loppua sekä se, että tapahtumat keskittyvät kahden Ivanin tiedusteluretken väliseen hengähdystaukoon eikä siis sodan ns. sankaritekoihin. Lisäksi Tarkovskia kiehtoi sodan orpouttaman Ivanin henkilöhahmon luonne, jonka hänen vihollista kohtaan tuntemansa kostonhimo oli rampauttanut. Ajan amerikkalaisille sotaelokuville tyypillistä moralistista relativismia elokuvasta ei löydy hitustakaan, vaan Puna-armeijan sotilaat kuvataan rehdeiksi ja ystävällisiksi ja upseerit isällisiksi ja kyvykkäiksi, kun taas vihollinen on yksiselitteisen paha.
Kolmikymppiselle, diplomilyhytelokuvansa Katujyrä ja viulu tehneelle Tarkovskille Ei paluuta oli koe, jolla selvittää itselleen, olisiko hänestä ohjaajaksi. Vaikka elokuva valmistui sekä ohjaajalle että neuvostoelokuvalle yleensäkin ennätysajassa, 8 kuukaudessa kuvausten alkamisesta, oli matkassa valkokankaalle kuitenkin mutkia. Käsikirjoittajaksi tekijänoikeussyistä merkityn kirjailija Bogomolovin ja Tarkovskin taiteelliset näkemykset olivat kaukana toisistaan ja molemmat olivat melkoisia jääräpäitä, Tarkovski ei halunnut edes yrittää novellin lakonisen, itselleen täysin vieraan kerrontatyylin siirtämistä elokuvaan. Elokuvaa käsiteltiin kokonaista 13 taiteellisen neuvoston istunnossa. Istunnossa elokuvaa arvosteltiin raaoiksi katsottujen, palaneiden natsien ruumiita esittävien dokumenttijaksojen käytöstä ja sodassa mukana ollut kirjailija Bogomolov arvosteli toisaalta Tarkovskin tietämättömyyttä sotilasasioista ja toisaalta tämän elokuvaan lisäämää kolmiodraamaa. Tarkovskia puolusti hänen opettajansa Mihail Romm ja myös Mosfilmin johtaja Surin ilmoitti yllättävän hövelisti, että ohjaajan ei tarvitse vastata kaikkeen esitettyyn kritiikkiin, jos hänestä se ei tunnu tarpeelliselta. Istunnossa Tarkovskille annettiin aikaa miettiä mahdollisia muutoksia muutama viikko, mutta parin päivän päästä filmi hyväksyttiinkin esitettäväksi. Viimeisessä istunnossa mukana oli myös kirjailijaliiton puheenjohtaja Sergei Mihalkov, joka oli myös elokuvassa näyttelevän ja sen Tarkovskin lisäksi toisena todellisena, mutta yhtä lailla kreditoimattomana käsikirjoittajana toimineen Andrei Mihalkov-Kontshalovskin isäpappa, millä puolestaan saattoi olla merkitystä äkilliseen myötätuuleen, semminkin kun Andreit olivat vielä tuolloin hyvät ystävykset.
Vaikka Ei paluuta onkin Tarkovskin elokuvaksi poikkeuksellisen lineaarinen kerronnaltaan, on otosten keskinäiset ajalliset suhteet häälyvät ja elokuva panttaa ja on väliin jopa vastahakoinen antamaan oleellistakin kerronnallista tietoa. Elokuva jakaantuu voimakkaasti kahtia Ivanin valve- ja unimaailmojen välille. Vaihtoehtoisen todellisuuden rakentaminen unien avulla on ylipäätään Tarkovskin elokuvien perustava rakenteellinen periaate unkarilaisten elokuvatutkijoiden Bálint Kovácsin ja Akos Szilágyin mukaan. Tässä elokuvassa elokuvan unijaksot, joita on neljä, on merkitty erityisen selvästi tyylillisesti. Kun Ivanin valvemaailma on varjoinen, hiljainen, palanut ja kuollut, on unimaailma kirkas, puhdas ja täynnä elävän luonnon ääniä ja kuvia. Ensimmäisessä unijaksossa Ivanin annetaan ymmärtää lentävän, koska kameran on merkitty olevan Ivanin subjektiivinen katse. Toisessa unessa Ivan taas samalla tavalla kameran katseella siirtyy hetkessä kaivon pohjalle. Molemmat kohtaukset houkuttelevat tulkitsemaan tilanteet myös ruumiistairtautumiskokemusten kuvauksina, joissa unta on käytetty vain kehyksenä. "Taiteellisen kuvan ymmärtäminen on kauneuden vastaanottamista esteettisessä mielessä emotionaalisella ja jopa yliaistillisella tasolla", kirjoittaa Tarkovski itse.
Unijaksojen lisäksi elokuva sisältää lisänä novelliin verrattuna kapteeni Tsholinin, luuntnantti Galtsevin ja sairaanhoitaja Mashan eräänlaisen kolmiodraman, joka muodostaa elokuvan kerronnassa myös poikkeuksen sikäli, että se ei ole esitetty Ivanin perspektiivistä, vaan päinvastoin hänen fyysisen ja emotionaalisen poissaolonsa aikana. Temaattisesti tämä triangeli-asetelma on samanlainen kuin Ivaninkin kohtalo: samoin kuin sota teki mahdottomaksi onnellisen lapsuuden Ivanille, se teki mahdottomaksi myös parisuhteiden muodostumisen. Kuitenkin varsinkin Tsholinin aikeet Mashaa kohtaan ovat niin epämääräiset, että koko asetelma oirehtii laajemminkin Tarkovskin kyvyttömyyttä kuvata positiivisia ja kestäviä rakkaussuhteita.
Ei paluuta sai kaikista Tarkovskin elokuvista eniten huomiota ja hyviä kritiikkejä neuvostolehdistössä. Oli Tarkovskin onni, että hän ehti tehdä esikoisensa Hrushtshovin aikana ja tulla näin niin tunnetuksi Neuvostoliitossa ja ulkomailla, että häntä ei Brezhnevin ajan tiukentuneessakaan ilmapiirissä voitu kokonaan syrjäyttää neuvostoelokuvan karsinasta. Neuvostoliitossa Tarkovskin esikoista kehuskeli julkisuudessa kirjailija Konstin Simonov ja Ranskassa itse Jean-Paul Sartre puolusti elokuvan "sosialistista surrealismia" italialaisen Unita-kommunistilehden pikkuporvarillisuussyytöksiä vastaan.
Esittely: Jarkko Silén
