su 16.10. Kirjakahvila: vegaanibrunssi + "Breaking the Waves" (Tanska 1996)

Aloittaja kuka tahansa, 23:23:02 - 10.10.2011

« edellinen - seuraava »

Kalenteriin linkitetyt tapahtumat

kuka tahansa



Tervetuloa sunnuntaibrunssille Marie-Antoinetten mestauksen 218. vuosipäivän kunniaksi! Brunssin jälkeen Lars von Trierin Breaking the Waves vuodelta 1996.

Menu:
- pastasalaatti
- coctailpiirakat
- sämpylät
- levitteet
- leivän päälle tuoreita vihanneksia
- uuniomenat & vaniljakastike

Brunssi klo 11-14, elokuva klo 14. Brunssi 6€ (alle 12 v. lapsilta 3€), kahvi 1,80€ / tee 1,50€ (opisk. 1,20€). Leffanäytös maksuton.

http://www.youtube.com/watch?v=b_3Nio8P5gQ#ws

Elokuvan arvostelu Film-O-Holic.com-sivustolta:

LainaaLars von Trieriä pidetään Tanskan lupaavimpana ohjaajana, ja hänen elokuvansa Breaking the Waves todella lunastaa lupaukset. Breaking the Waves on kuvattu kokonaan käsivaralla, ja se on, elokuvaa seitsemään jaksoon jakavia maisemakuvia lukuunottamatta, musiikiton. Elokuva on ikään kuin dokumentinomainen, se tuo henkilönsä lähelle oikeina ja todellisina. Hiukset hapsottavat, laajentuneet ihohuokoset näkyvät kiusallisen selvästi, itku turvottaa silmät ja naimisesta tulee ääntä. Kun Jan (Stellan Skarsgård) riisuutuu, ei paidan alta paljastukaan treenattu six-pack, vaan taikinanvalkea, löysä vatsanseutu. Mikä vieraannuttamisefekti! Oikean näköisiä, epätäydellisiä ihmisiä!

Tapahtumat sijoittuvat tiukan uskonnolliseen kyläyhteisöön Skotlantiin. Naiivi, yhteisönsä vähämielisenä pitämä Bess McNeil (Emily Watson) viettää suojattua elämää äitinsä, isoisänsä ja kälynsä Dodon (Katrin Cartlidge) huomassa. Yhteisön järkytykseksi Bess rakastuu ulkopuoliseen, Janiin, ja menee tämän kanssa yllättäen naimisiin. Vastanaineet saavat viettää yhdessä muutaman onnentäytteisen päivän, sitten Janin on palattava takaisin töihin öljynporauslautalle.

Ero Janista on Bessin mielenterveydelle melkein liikaa. Ilman Jania elämä ei tunnu miltään, vaan Bess käpertyy itseensä, ja laskee päivä Janin paluuseen. Pitkät yölliset puhelut Janin kanssa ovat täynnä tunnetta. "Kuulen sinun hengittävän, Jan.", sanoo Bess ja liikuttuu kyyneliin. Bess turvaa Jumalaan ja käy kirkossa keskusteluja tämän kanssa. Hän rukoilee Jania takaisin kotiin, millä hinnalla hyvänsä. Kun Jan sitten halvaantuu porauslauttaonnettomuudessa, ja lopulta saapuu kotiin, Bess syyttää itseään kaikesta.

On selvää, ettei Janista ole enää koskaan Bessin rakastajaksi. Jan haluaa Bessin jatkavan elämäänsä ja pyytää tätä makaamaan toisten miesten kanssa ja kertomaan siitä. Bess selittää epäilijöille: "En rakastele heitä (muita miehiä), rakastelen Jania, ja estän häntä kuolemasta." Bess uskoo, että hän voi säädellä Janin terveyttä, jopa parantaa Janin. Yhteisö sulkee Bessin ulkopuolelleen, mutta Bess ei välitä. Hänen mielenterveytensä on pettämäisillään ja hän valmistautuu tekemään äärimmäisen uhrauksen parantaakseen Janin.

Elämää suurempaa rakkautta

Lars von Trier kuvaa ahdasmielistä kyläyhteisöä, joka turvaa tiukasti kalvinismiin. Naisella ei ole lupaa puhua seurakunnassa ja kuolleiden on määrä palaa helvetintulessa. Tiukasti yhteen pusertunut yhteisö haluaa tasapäistää kaikki eikä Bessin omalaatuista jumalasuhdetta katsota hyvällä. Myös Bessin kaipaus Janiin herättää lähinnä kiukkua. "Et sinä ole mikää erikoistapaus, kaikkien täytyy sopeutua", tiuskaisee äitikin tyttärelleen.

Mieleen nousee vääjämättä Bille Augustin Jerusalem, jossa on käsitelty samoja teemoja, joskin toisella tavoin. Armoton luonto, uskonnollinen yhteisö, yksilön valinnat ja elämää suurempi rakkaus ovat molempien elokuvien keskeistä tematiikkaa.

Vähämielisenä ja heikkotahtoisen pidetty Bess näyttää lopulta kaikille, miten suuri rakkauden voima todella on. Kuten häntä hoitanut lääkäri elokuvan lopussa toteaa, Bess tuntui kärsineen äärimmäisestä hyvyydestä, pikemmin kuin mielisairaudesta. Bess on niin hyvä, että enkelitkin soittavat hänelle kellojaan.

Watsonin loistava debyytti

Bessin ja Janin onnellinen avioelämä kestää vain kymmenisen minuuttia koko miltei kolmetuntisesta elokuvasta. Jania esittävä Stellan Skarsgård on haastatteluissa todennut, että oli vaikeaa ladata noihin kymmeneen minuuttiin kaikki, uskottavasti. Skarsgård totesi myös rakastelukohtausten kuvaamisen olleen vaikeaa. "Vaikka rakastelu tuntuukin hyvältä, se näyttää idioottimaiselta", hän on sanonut.

Skarsgård on näyttelijänä veteraani, mutta Bessiä näyttelevä Emily Watson tekee elokuvassa debyyttinsä. Ja millaisen debyytin hän tekeekään. Watsonilla on Juliette Binochen kaltaiset ilmeikkäät kasvot. Hän on kaunis, mutta ei teennäisellä tai häiritsevällä tavalla. Hän tulkitsee omintakeisen luonnonlapsen roolin tavalla, joka olisi ollut Oscar-pystin arvoinen. Watson sai roolistaan ansaitusti Oscar-ehdokkuuden, mutta itse pystiä hänelle ei suotu. Toki Frances McDormand oli mitä mainioin Fargossa, mutta hänen roolisuoritustaan ei voi verrata likimainkaan Watsoniin. Bessin kaltaista naisroolia ei elokuvissa ole kuin joskus harvoin.

Breaking the Waves tuli elokuvateattereihin samaan aikaan toisen suuren rakkaustarinan, Englantilaisen potilaan, kanssa. Näitä kahta elokuvaa ei aihepiiristään huolimatta voi verrata, sillä muuten upea Englantilainen potilas näyttää naurettavan muoviselta barbinukkejen safarilta rosoisen Breaking the Wavesin rinnalla. Siinä missä Englantilainen potilas itketti salia viimeiset kolmekymmentä minuutia, Breaking the Waves ei tarjoa helpotusta, ei ylimitoitettua paatosta, sormella osoitettua kohtaa "itke tässä". Breaking the Waves jättää jälkeensä kuristavan olon.

Elokuvassa on oikeastaan vain yksi ongelma: se on liian hyvä. Breaking the Waves on niin hyvä, ettei sen jälkeen haluaisi katsoa mitään muuta elokuvaa, jottei pettyisi. Toisaalta se on niin hyvä, ettei sitä tahdo edes nähdä uudelleen, sillä sen pelkää kuluvan. Pelkää, että siitä alkaa löytää virheitä tai epäloogisuuksia. Ennen kaikkea tuntuu, että loppu heittää mustan varjonsa kepeän alunkin päälle. Että moista tunnekuohua ei kestä enää uudelleen. Että sydän pakahtuu, kun alusta asti tietää, miten Bess-paralle käy.

Heli Nummila

:):):):):)