KAVIn kevään leffasarja Logomossa maanantaisin

[karol]

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Turun sarja

Logomo / Move 2, Köydenpunojankatu 14
maanantaisin klo 19
pääsyliput 5€ / alle 12-vuotiaat 2€

https://www.facebook.com/KavanTurunSarja
https://kavi.fi/fi/ohjelmisto/aluesarjat/turku

Kaikkien elokuvien kuvaukset löytyvät Logomon sivuilta: http://logomo.fi/tapahtumakalenteri?cat=11

29.1. David Lynch: Eraserhead
Yhdysvallat 1977 • Jack Nance, Charlotte Stewart, Allen Joseph • suom. tekstit/svensk text • K16 • 90 min

5.2. Luis Buñuel: Veri kuohuu
Cela s'appelle l'aurore/Blodet sjuder, Ranska 1955 • Georges Marchal, Lucia Bosè, Gianni Esposito, Julien Bertheau • suom.tekstit/svenska texter • K16 • 103 min

12.2. Paul Verhoeven: Lihaa ja verta
Flesh and Blood, Yhdysvallat 1985 • Rutger Hauer, Jennifer Jason Leigh, Tom Burlinson, Jack Thompson, Fernando Hillbeck • suom.tekstit/svenska texter  • K16     • 112 min

19.2. Volker Schlöndorff: Orjattaresi
The Handmaid's Tale/Din Slavinna, Yhdysvallat / Saksan liittotasavalta 1989 • Natasha Richardson, Faye Dunaway, Aidan Quinn • Margaret Atwoodin romaanista • suom.tekstit/svenska texter  • K16 • 109 min

26.2. Kaisa Rastimo: Säädyllinen murhenäytelmä
En anständig tragedi, Suomi 1998 • Ville Virtanen, Päivi Akonpelto, Henriikka Salo, Timo Jurkka, Kyllikki Forssell • Helvi Hämäläisen romaanista (1941) • suom.tekstit/svenska texter • K8 • 114 min

5.3. Werner Herzog: Fitzcarraldo
Länsi-Saksa 1982 • Klaus Kinski, Claudia Cardinale, Jose Lewgoy • suom. tekstit/svensk text • K12  • 158 min

12.3. Peter Yates: Bullitt
Yhdysvallat 1968 • Steve McQueen, Robert Vaughn, Jacquelline Bisset  • Robert L. Fishin (oik. Robert L. Pike) romaanista Mute Witness (Lahjottu todistaja)  • suom.tekstit/svenska texter  • K16 • 114 min

19.3. Robert Mulligan: Kalman sormi
The Other/Den andre dödens finger, Yhdysvallat 1972 • Uta hagen, Chris Udvarnoky, Martin Udvarnoky, Diana Muldaur, Norma Connolly • suom.tekstit/svenska texter  • K18 • 101 min

26.3. Don Coscarelli: Voittamaton kostaja
The Beastmaster/Den obesegrade hämnaren, Yhdysvallat 1982 • Marc Singer, Tanya Roberts, Rip Torn • suom.tekstit/svenska texter • K18 • 119 min

9.4. Elem Klimov: Rasputinin tarina
Agonija/Agonia, Neuvostoliitto 1981 • Aleksei Petrenko, Anatoli Romashin, Velta Line, Alisa Freindlich, Aleksandr Romantsov • suom.tekstit/svenska texter  • S • 95 min

16.4. Paul Verhoeven: Gestapon vihollinen numero 1
Soldaat van Oranje/Gestapos fiende nr. 1, Alankomaat/Belgia 1977 • Rutger Hauer, Jeroen Krabbé, Derek de Lint • Erik Hazelhoffin romaanista • English version • lyhyt versio • suom.tekstit/svenska texter  • K16 • 112 min

23.4. Howard Hawks: Rio Bravo
Yhdysvallat 1959 • John Wayne, Dean Martin, Ricky Nelson, Angie Dickinson, Walter Brennan, Ward Bond • käsikirjoitus Jules Furthman, Leigh Brackett • suom. tekstit/svenska texter • K16 • 141 min

[karol]

29.1. David Lynch: Eraserhead
Yhdysvallat 1977 • Jack Nance, Charlotte Stewart, Allen Joseph • suom. tekstit/svensk text • K16 • 90 min

"David Lynchin ensimmäinen täyspitkä elokuva Eraserhead on ohjaajansa tematiikan ja lähestymistavan kannalta keskeinen teos, jota vasten hänen myöhempää tuotantoaan mitataan ja jonka kaikuja löytyy kaikista hänen elokuvistaan. Eraserhead luetaan yleensä dokumentaatioksi taiteilijan psyyken 'salatuista virroista', mutta muitakin 'virtoja' voi halutessa löytää. Se on tutkijoiden ja kriitikoiden hellimä 'mestariteos', vaikka ponnistaakin eksploitaatioelokuvan hämärältä vyöhykkeeltä. Toisaalta se on yönäytöksissä kulutettu kulttielokuva sanan alkuperäisessä mielessä, vastakulttuurin rituaalivälineenä.

Tarina ei hevin antaudu referoitavaksi, sillä kyseessä ei ole juonielokuva eikä ideaelokuva, vaan unen logiikkaa noudattava audiovisuaalinen trippi. Päähenkilö Henry on valonhehkuiset hiukset pystyssä ankeaa kaupunkierämaata mittaava maan hiljainen. Hän saa kuulla tyttöystävänsä hullunkuriselta perheeltä olevansa pienen lapsen isä. Lapsi on oudosti ääntelevä, vasikan sikiötä muistuttava epämuodostunut hirviö, mutta Henry ottaa vastuun kuten isän tulee, kunnes vapauttaa itsensä biologisesta ja maallisesta taakasta avaamalla lapsen ruumiin. Sen jälkeen Henry matkaa elokuvan varrella väläyksittäin nähtyyn unelmiensa taivaaseen lämpöpatterin taakse, jossa hänen kultatukkainen enkelinsä tanssii valon hehkussa ja aina välillä pieniä matoja ('siittiöitä') lattialle litistäen.

Eraserhead sijoittuu subjektiivisten näkyjen maailmaan, mutta kulloinkin kuvatusta todellisuuden tasosta ei ole mitään varmuutta. Elokuvaan ei ole kirjoitettu sisään normia, jonka mukaan fiktion tapahtumat voitaisiin tulkita uneksi tai todellisuudeksi, rationaaliseksi tai irrationaaliseksi. Näin Lynch on saatettu nähdä Beckettin ja muiden vuosisatamme absurdistien perinteen jatkajana ja itse elokuva unikokemuksena, jossa katsojasta tulee unennäkijä. Biologiset pakkomielteet sekä taustalla näkyvä (ja kuuluva) jälkiteollinen autiomaa leikkautuvat surrealistiseksi kohtaamiseksi, jonka vertailukohteeksi on löydetty myös sveitsiläisen H.R. Gigerin puoliorgaanisia ja puolimekaanisia olentoja kuvaavat maalaukset. Rinnastukselle antaa tiettyä oikeutusta Gigerin lausunto, jonka mukaan Eraserhead on 'yksi suurimmista elokuvista mitä olen nähnyt'.

Eraserheadin maalliset kauhut kytkeytyvät suvunjatkamiseen. Seksuaalisuus näyttäytyy vieraana, perverssillä tavalla lihallisena, sisäisen ja ulkoisen peruuttamattomasti sekoittavana tabuna. Arkisestakin ympäristöstä Lynch kaivaa esiin outoa ilmaa, outoja näkyjä ja yksityiskohtia. 'Pidän ajatuksesta, että kaikessa on pinta joka kätkee alleen paljon muuta', Lynch on sanonut. 'Joku ihminen saattaa näyttää terveeltä, mutta sisällä kypsyy koko joukko sairauksia: siellä vaanii kaikenlaisia pimeitä, kieroja asioita.'"

– Kari Salmisen ("Viestejä pimeältä puolelta – David Lynchin kamerasiveltimen jäljet", Elävän kuvan vuosikirja 1991) mukaan

[karol]

Sarja alkaa tänään ja ekana on vuorossa Eraserhead, josta löytyy juttua yläpuolelta ^.

[karol]

Kaikkien elokuvien kuvaukset löytyvät Logomon sivuilta: http://logomo.fi/tapahtumat/elokuvat

[karol]

Tänään:

5.2. Luis Buñuel: Veri kuohuu
Cela s'appelle l'aurore/Blodet sjuder, Ranska 1955 • Georges Marchal, Lucia Bosè, Gianni Esposito, Julien Bertheau • suom.tekstit/svenska texter • K16 • 103 min

"Veri kuohuu merkitsi Luis Buñuelin astumista jälleen kansainväliselle näyttämölle pitkän Meksikon-kauden jälkeen. Se aloittaa elokuvatrilogian, jota voidaan sanoa hänen vallankumoukselliseksi triptyykikseen ja jonka muut osat ovat Kuoleman puutarhan alkuosa ja Likaiset polut. Jokainen näistä elokuvista on avoimesti tai viitteellisesti tutkielma aseellisen vallankumouksen moraalista ja taktiikasta taistelussa oikeistolaista diktatuuria vastaan. Ne mukailevat selvästi monien latinalaisen Amerikan maiden poliittisia olosuhteita ja, kuten Freddy Buache on huomauttanut, Francon viimeisiä päiviä Espanjassa.

Ellei Veri kuohuu varsinaisesti käsitteleekään vallankumousta, se on elokuva vallankumouksellisesta uskollisuudesta, lojaalisuudesta tulevaa vallankumousta kohtaan, siitä miten Valerio siirtyy säädyllisestä osallisuudesta sitoutumiseen. Elokuva seuraa tiiviisti Emmanuel Roblèsin romaania, ja nimensä se on saanut Jean Giraudoux'n Elektrasta: 'Onko nimeä hetkelle, jolloin päivä voittaa yön, niin kuin tänään, kun kaikki on raunioina, tuhottuna, ja kun ilma kuitenkin on raikasta, ja kun kaikki on epäonnistunut, ja kaupunki palaa ja viattomat on ajettu teurastamaan toisiaan, mutta syylliset makaavat kuolemaa tehden uuden päivän nurkassa? Sillä on kaunis nimi. Se on nimeltään aamunkoitto...'

Uransa kenties kaavamaisimmasta käsikirjoituksesta Buñuel on saanut irti elokuvan, jonka kauneus kaikessa karuudessaan on sitäkin viiltävämpää. Tinkimättömyydessään  se on miltei kalvinismin humanistinen vastine. Ja tämä tinkimättömyys on tulosta käsikirjoituksen puhtaudesta, joka sallii henkilöille tiettyjä macchiavellimäisiä kompromisseja, muttei itsekkäistä syistä tai taiteiden alueella.

Valerio on kenties ensimmäinen Buñuelin sankari, jonka kautta on nähtävissä myönteinen ratkaisu ohjaajan surrealistisen vapauden ja jälkisurrealistisen moraalisuuden välisiin jännitteisiin. Ongelmana on sovittaa tai tehdä stoalainen (mieluummin kuin pelkurimainen) kompromissi erilaisten periaatteiden välillä: vastuuttoman intohimon henkinen itsenäisyys, tasa-arvoinen, anarkistinen veljeydentunne, stooalainen tietoisuus amoraalisesta maailmasta ja velvollisuudentunto, joka ei niinkään synny pakosta kuin henkilökohtaisesta ylpeydestä. Ja vastauksena on irtaantuminen itsetyytyväisyydestä terävään tietoisuuteen ulkoisesta todellisuudesta, kuitenkin niin että sisäisen elämän paine tuntuu myös ja että nämä kaksi virtausta voivat yhtyä ylevän tasa-arvoisuuden vastustamattomaksi vuoksi. Mutta tämä sisäinen vallankumous ei ole romanttisen irrallinen, se on riippuvainen muiden avusta ja sen täytyy olla osa yhteiskunnallista vallankumousta. Jos ihminen ei pysty voittamaan omaa sisäistä vapauttaan ja hyväksyy sen sijaan tapojen, tabujen, auktoriteetin ja sivistykseemme hämärtävän rojun, hän jää hyönteiseksi. Kumma kyllä, tästä Buñuelin aiheesta on tullut toistuva symboli kirjallisuudessa, jossa kuvataan huumausaineiden käyttämistä, riippuvuutta niistä sekä psykedeelistä kokemusta. Erityisesti tulee mieleen Harry Fainlightin loistava LSD-runoelma 'Hämähäkki'. Sivistyksemmekin on luonteeltaan hallusinatoorinen, tietoisuutta tuhoava, tottumuksia muodostava huumausaine ja me olemme sen uhreja syntymästämme lähtien.

– Raymond Durgnatin mukaan (Luis Buñuel, 1967)"

[karol]

Tänään:

12.2. Paul Verhoeven: Lihaa ja verta
Flesh and Blood, Yhdysvallat 1985 • Rutger Hauer, Jennifer Jason Leigh, Tom Burlinson, Jack Thompson, Fernando Hillbeck • suom.tekstit/svenska texter  • K16  • 112 min

"1500-luvun alun Italia. Vallasta syösty ruhtinas Arnolfini saa kaupunkinsa herruuden takaisin palkkasoturien avulla, mutta häätää apuvoimat maksamatta lupaamiaan palkkioita. Palkkasoturi Martin (Rutger Hauer) kostaa ryöstämällä Agnesin (Jennifer Jason Leigh), jonka sulhanen on Arnolfinin poika Steven (Tom Burlinson), insinöörihenkinen renessanssiajan airut. Kolmiodraamaa sekä Martinin ja hänen entisen kumppaninsa Hawkwoodin välisiä kamppailuja mutkistaa alueella riehuva ruttoepidemia.

Amerikkalais-hollantilais-espanjalaisena tuotantona valmistunut Lihaa ja verta edustaa taitekohtaa 1980-luvulla Hollywoodiin siirtyneen Paul Verhoevenin uralla. Käsikirjoituksen varhaisin versio valmistui 1971. Verhoevenin ja käsikirjoittaja Gerard Soetemanin ritariaiheinen koko perheen tv-sarja Floris (1969) oli saanut koko kansan koukkuun ja nostanut nuoren Rutger Hauerin suosituksi tähdeksi. Aiemmin vain provinssiteattereista tuttu Hauer ei ollut Verhoevenin ykkösvalinta vaan varavaihtoehto. Häntä suositeltiin ohjaajalle sopivan tyhmänrohkeana tyyppinä, joka uskaltaisi tehdä stunttinsa itse.

1970-luvun hollantilaistuottajille liian kalliissa elokuvahankkeessa Verhoeven ja Soeteman halusivat kuvata keskiajan pimeämpää puolta tuolloisten länkkärien antisankarillisessa ja legendoja romuttavassa hengessä, tavallista vankemman ja rujomman faktatiedon voimalla. Projektiin 1980-luvulla tarttunut amerikkalainen tuotantoyhtiö Orion Pictures vaati Sam Peckinpah -tyyppiseen äijäskenaarioon lisää rakkautta. Soeteman ja Verhoeven tekivät työtä käskettyä ja kehittelivät sangen epäromanttisia lemmenkuvioita. Modernia Elle-jännitysdraamaa (2016) edeltävässä kohtauksessa seksiin pakotettu Agnes kieltäytyy uhrin roolista ja yllättää heittäytymällä tukalassa tilanteessa näennäisen aktiiviseksi. Kovista otteista nauttiva vaikutelma on ohjaajan mukaan teeskentelyä ja itsepuolustusta, mutta Verhoeven ei olisi Verhoeven, jos kerronta korostaisi oikeita motiiveja ja tulkintoja rautalangasta vääntämällä.

Hyvis-pahis-jakolinjoja ja fantasia-aineksia kaihtava ironinen epiikka jätti kasariyleisön kylmäksi. Lihaa ja verta voidaan laskea Verhoevenin ensimmäiseksi kaupalliseksi flopiksi, mutta se on jäänyt elämään raskaan sarjan keskiaikaharrastajien suosikkina.

Englanninkieliseen dialogiin siirtyminen ja osin amerikkalainen näyttelijäkaarti tuottivat vaikeuksia Verhoevenille. Monet esiintyjät vastustivat henkilöohjauksen yliampuvaa tyyliä. Hollywood-menestyksen makuun päässyt Hauer ei tukenut ohjaajaa, koska olisi halunnut Martinin hahmosta Floriksen tapaisen uljaan ritarin. Erottamattomina pidettyjen tähden ja ohjaajan kumppanuus katkesi tavalla, jonka Verhoeven sai 1990-luvun alussa kuulostamaan Turkkilaisen namun maaniselta erokriisiltä.

'Näen kuukausittain unia Rutger Hauerista, eivätkä ne aina ole kauniita. Viimeksi ammuin häneltä pään irti. Välillämme on sekä kostonjanoa että ystävyyttä ja syvää sitoutuneisuutta. Onhan tällainen vihanpito typerää, kun töitä on tehty 17 vuotta yhdessä. Toivottavasti meistä tulee vielä aikuisempia ja teemme sovinnon.' (George Hickenlooper: Reel Interviews, Citadel Press, 1991).

Sittemmin herrojen välit ovat lientyneet, mutta Lihaa ja verta jäänee viimeiseksi yhteistyöksi.

– Lauri Lehtinen 29.11.2017"

[karol]

Tänään:

19.2. Volker Schlöndorff: Orjattaresi
The Handmaid's Tale/Din Slavinna, Yhdysvallat / Saksan liittotasavalta 1989 • Natasha Richardson, Faye Dunaway, Aidan Quinn • Margaret Atwoodin romaanista • suom.tekstit/svenska texter  • K16 • 109 min

"Kanadalainen, moninkertaisesti palkittu Margaret Atwood (s. 1939) on paitsi merkittävä kirjailija myös runoilija, feministi, esseisti, kirjallisuuskriitikko ja ympäristöaktivisti. Dystooppista, naisia alistavaa yhteiskuntaa kuvaava romaani Orjattaresi ilmestyi 1985 ja menestyi välittömästi. Heti ilmestymisvuotenaan teokselle myönnettiin Kanadan kenraalikuvernöörin palkinto ja Arthur C. Clarke -palkinto seurasi vuonna 1987. Ohjaaja Volker Schlöndorff (Katharina Blumin menetetty maine, Peltirumpu) tarttui kiinnostavaan aiheeseen 1989 ja teki elokuvaversion pääosissa Natasha Richardson, Robert Duvall ja Faye Dunaway. Käsikirjoituksen muokkasi ansioitunut, Nobel-palkittu Harold Pinter, musiikin elokuvaan työsti Ryûchi Sakamoto. Romaanin voima ja merkitys ei ole laantunut yli kolmenkymmenen vuoden aikana. Orjattaresi nousi ajankohtaiseksi uudelleen Trumpin Yhdysvalloissa ja Atwoodin dystopiasta tuli jälleen todellinen ilmiö. Romaani nousi nimittäin myyntilistojen kärkeen ja mielenosoitusten iskulauseisiin. Yksi vuoden 2017 tapauksista televisiossa oli siitä tehty amerikkalainen tv-sarja, jonka ansiosta Orjattaresi tuli tunnetuksi entistä laajemmalle yleisölle.

Orjattaresi on tulevaisuuden teokratian kuvaus ja harvinainen totalitaarisen valtion fantasia, jossa Gileadiksi nimetyssä Yhdysvalloissa johdossa on miesten kontrolloima poliisivaltio, joka on omistautunut naisten sortamiseen. Kuitenkin miehiä on sekä Atwoodin romaanissa että Schlöndorffin elokuvassa varsin vähän. He kuljeksivat vallan käytävillä, taistelevat sotilaina eli niin sanottuina enkeleinä tai asuvat kaukana saastuneissa osissa maata. Näin ollen teos keskittyy enimmäkseen naisiin ja naisen asemaan.

Yhteiskunnan rakenne on naisten osalta tärkeää. Elokuvassa naiset jaetaan neljään ryhmään. On tätejä, jotka pukeutuvat väljiin ruskeisiin asuihin ja korkokenkiin ja opettavat moraalista hurskautta ja lakia. Vaimoiksi kutsutut pukeutuvat siniseen ja he johtavat suuria taloja lähiöissä. Marthat viher-harmaissaan huolehtivat näistä taloista. Punaiset orjattaret eli synnyttäjät ovat alistettuja yksilöitä, joilta on viety lähes kaikki oikeudet. Heidän tulee ensisijaisesti synnyttää vauvoja ja he saavat ostaa elintarvikkeita.

Näiden kastien väliset suhteet ovat syystäkin kivikkoisia. Seremonia, jossa elokuvan keskeiset henkilöhahmot: naisia alistava mies eli komentaja (Robert Duvall), hänen vaimonsa (Faye Dunaway) ja alistettu nainen ja päähenkilö (Natasha Richardson) toimivat yhdessä tavoitteenaan tuottaa vauvoja, käy hermoille. Hermoja raastava tunnelma luonnehtii myös vauvojen syntymän ympärille rakennettuja puutarhajuhlia. Vastasyntyneet otetaan syntymän jälkeen välittömästi pois synnyttäjiltään.

Orjattaresi sisältää näkymiä suorastaan helvetillisestä, ankeasta ja ihmisarvoa alentavasta tulevaisuudesta. Miesten johtava asema, planeetan saastuneisuus ja uskonnollisen oikeiston poliittinen valta yhdistettynä saavat Atwoodin pahimmat painajaiset liikkeeseen ja mikä saa ne liikkumaan on hänen perusteellisuutensa ja huomio hienovaraisiin yksityiskohtiin. Tarinan masokismin ja naisvihan elementit tulevat melko selviksi, mutta pitävät osaltaan draaman liikuttavana.

-Janet Maslinin (New York Times) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 6.8.2017"

[karol]

Tänään:

26.2. Kaisa Rastimo: Säädyllinen murhenäytelmä
En anständig tragedi, Suomi 1998 • Ville Virtanen, Päivi Akonpelto, Henriikka Salo, Timo Jurkka, Kyllikki Forssell • Helvi Hämäläisen romaanista (1941) • suom.tekstit/svenska texter • K8 • 114 min

"Kirjailija Helvi Hämäläinen (1907-1998) nousi 1980- ja 90-luvuilla monen vuosikymmenen hiljaisemman elon jälkeen taas näkyvästi esiin. Finlandia-palkinto runokokoelmasta Vuosisatani unta (1987), kulttuurihistoriallisesti rikkaiden päiväkirjojen julkaiseminen, Säädyllisen murhenäytelmän sensuroimaton versio, teoksen jatko-osan Kadotetun puutarhan julkaiseminen ensimmäistä kertaa, sekä kummankin teoksen menestykselliset dramatisoinnit Kansallisteatterissa saivat vielä vuonna 1998 jatkokseen Kaisa Rastimon elokuvasovituksen Säädyllisestä murhenäytelmästä. Sitä ennen kirjailijan teoksista oli filmattu vain yksi, romaani Tyhjä syli (1937), josta Jorma Nortimo ohjasi vuonna 1940 Suomen Filmiteollisuudelle elokuvan Lapseni on minun.... Hämäläisen päiväkirjoista käy kuitenkin ilmi, että 'verenvetoisista' ja 'lawrencelaisista' aiheista kiinnostunut T.J. Särkkä oli tilannut häneltä käsikirjoituksen jo vuonna 1938. Kirjailija itse piti käsikirjoitustaan kurjana ja otti Särkän maksaman palkkion vastaan kiitollisuudella eräänlaisena kirjoitusapurahana.

Rastimon osalta Säädyllinen murhenäytelmä lähti liikkeelle tilaustyönä, mutta ironisessa suhteessaan päähenkilöihinsä, erityisesti miehiin, ja tyylitellyssä värimaailmassaan siitä tuli luontevaa jatkoa Lauran huoneelle ja Suolaista ja makeaa -elokuvalle. Säädyllinen murhenäytelmä on kuvaus sotienvälisen sivistyneistön tukahdutetuista tunteista. Siinä kuvataan rinnan kahta risteävää kehityslinjaa: tohtori Tauno Saarisen ihastumista naapurin palvelustyttöön ja hänen vaimonsa Elisabethin reaktiota ihastumiseen sekä Taunon sisaren Naimin katkennutta suhdetta aviomieheensä, dekadenttiin ja äidistään riippuvaiseen Arturiin. Miljöö on historiallinen: tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aattoon vuosiin 1938–1939, mutta lukuun ottamatta huolellisesti rekonstruoitua visuaalista ilmettä ja verrattain vähäisiä viittauksia poliittisiin tapahtumiin elokuvan historiallinen tausta on kuitenkin etäännytetty. Karrikoiden esitetty tapakulttuuri on tietenkin palautettavissa kuvattavaan aikaan, mutta kuten elokuvan tekijät mielellään korostivat, kyse on myös jostakin ajattomammasta, ihmissuhteiden valtapelistä, tunteiden tukahduttamisesta ja kaksinaismoraalista. Tätä vahvistaa vielä se, että elokuva ei juurikaan ota kantaa aikoinaan kohua herättäneeseen kysymykseen Hämäläisen teoksesta avainromaanina. Tauno ja Elisabeth ovat jo iältään selvästi nuorempia kuin romaanihenkilöiden tunnustetut esikuvat Oiva ja Tyyni Tuulio – joilla ei 1990-luvun katsojille olisikaan ollut enää samaa merkitystä kuin Hämäläisen romaanin aikalaislukijoille. Naimin hahmo on kyllä tunnistettavissa kirjailijan osittaiseksi omaksikuvaksi jos niin halutaan, ja Arturia voi tuskin teoksen missään sovituksessa olla peilaamatta Olavi Paavolaiseen, mutta elokuvan Artur on kuitenkin narsismissaan ja oidipaalisuudessaan niin ylilyöty, etteivät edes Paavolaisen pahimmat vihamiehet voisi vetää kovin vahvoja yhtäläisyysmerkkejä.

Taidehistorioitsija Taava Koskinen näkeekin elokuvan ilmaisun avaimet nimenomaan visuaalisten yksityiskohtien rikkaudessa: 'Kuvakulmat nostavat kirkkaanoranssin kiisselin tai kesäisen mansikkakulhon esille siten, että ne kohoavat tohtorin perheen pikkuporvarillisuuden symboleiksi. Värit luovat oman symboliikkansa. Elokuvaa hallitsee melankolinen harmaansininen, jota mielelläni kutsuisin elisabetinsiniseksi. [- -] Sukellus uskottomuuteen on elokuvan yksi vahvimmin maalaustaiteen kanssa resonoivista kohtauksista. Ville Virtanen ja Saara Hilpinen ovat uimakohtauksessa kuin suoraan Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykistä, jossa lönnrotilainen Suomi-neito kertautuu veden äärellä.'

Lähteet: Taava Koskinen (Taide 5/1998); Ritva Haavikko & Helvi Hämäläinen: Ketunkivellä. Helvi Hämäläisen elämä 1907-1954. (1993). KL 9.2.2000

Elokuvassa tekstitys sekä suomeksi että ruotsiksi."

Vielä toinen teksti:

"Juri Nummelin kirjoittaa viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa seuraavasti:

Säädyllinen murhenäytelmä on suomalaiseksi elokuvaksi harvinaisen harkittu visuaalisesti. Siinä Hämäläisen vitalistinen tyyli elää ikään kuin todeksi muuttuneena kuvissa. Tarinan eri ihmisten kodeilla on omat värikoodinsa: Saaristen porvarillinen sivistyskoti, jossa tunteet ovat tukahdutettuja, on harmaa ja haaleansininen, kun taas taiteesta kiinnostuneen Naiman koti on violetti ja modernistinen. Villin ja narsistisen Arturin ja hänen Ada-äitinsä kartanomainen koti on hyvin tumma, usein punainen. Lavastukset ovat huolellista ja näkemyksellistä työtä, ja elokuvassa nähdään monia ajan taideteoksia, jotka on tehty Wäinö Aaltosen museosta lainattujen teosten pohjalta. Säädyllinen murhenäytelmä on elokuva, joka näyttää 1930-luvulta, eikä vain myöhemmän ajan tulkinnalta 1930-luvusta."

[karol]

Tänään:

5.3. Werner Herzog: Fitzcarraldo
Länsi-Saksa 1982 • Klaus Kinski, Claudia Cardinale, Jose Lewgoy • suom. tekstit/svensk text • K12  • 158 min

"Kukaan ei tee elokuvia niin kuin Werner Herzog. Hänelle elokuva ei ole tarinan kertomista elokuvallisin keinoin, vaan tarinan kokemista elokuvan tekemisen keskellä. Herzog on rakastunut mahdottomaan: se on hänelle houkutus, haaste, pakkomielle, joka vie hänet tuntemattomiin ja kiellettyihin valtakuntiin Saharasta Amazonille, missä pyhät hullut saavat tilaisuuden toteuttaa tai pettää kohtaloaan. Herzogille elokuva on fyysistä kokemista, mullan tuoksua, käsien hiertymistä, kastumista, hikeä, selluloidinauhan käsittelyä, tarinan henkilöihin samaistumista. Niinpä Herzogille ei riitä, että näyttelijä näyttelee uupumusta raskaan taakan alla. Näyttelijän täytyy uupua sen alla.

Herzog asettaa itsensä jatkuvasti mahdottomilta tuntuvien tehtävien eteen ja käy sen haasteisiin kiinni joka solullaan. Fitzcarraldo todistaa sellaisesta hellittämättömästä unelman takaa-ajosta, joka hyvin vastaa elokuvan aiheena olevaa pakkomiellettä. Elokuvan tekeminen Perun viidakoissa ensimmäisestä tutkimusmatkasta ensi-iltaan kesti viisi vuotta. Tuotanto kulutti Herzogin koko omaisuuden ja roolimiehitys vaihtui moneen kertaan – Jack Nicholsonista ja Jason Robardsista Mick Jaggeriin, kunnes Herzog lopulta päätyi Klaus Kinskiin, oikuttelevaan saksalaiseen näyttelijään, jonka kanssa hän oli työskennellyt jo neljästi aikaisemmin. Kinskillä kun on rooleihinsa samanlainen pakkomielle kuin Herzogilla elokuviinsa.

Kuvaavin esimerkki siitä, kuinka Herzog asettaa itsensä alttiiksi, on elokuvan keskeisen jakson toteutus, raskaan jokilaivan hinaaminen yli vuoren. Fitzcarraldo perustuu tositapaukseen, jossa Fitzgerald-niminen irlantilainen seikkailija kuljetti kumiviljelmiä etsiessään parikymmentonnisen laivansa osina kaksi joenhaaraketta toisistaan erottavan kannaksen yli. Herzogille tämä ei vielä riittänyt: hänen Fitzcarraldonsa laiva painaa yli kolmesataa tonnia ja se hinataan kokonaisena yli vuoren, jonka kaltevuus sitä paitsi on huomattavasti jyrkempi kuin alkuperäisessä uroteossa.

Fitzcarraldon imu perustuu siihen, että Herzog ei lavasta mitään: kaikki mitä nähdään, on todella tapahtunutta, ja tällä tasolla elokuva on dokumenttia Herzogin unelmasta, viidakon voittamisesta, suoriutumisesta ylivoimaiselta tuntuvasta fyysisestä ponnistuksesta. Klaus Kinskin paranoidisella kiihkolla tulkitsemasta Fitzcarraldo muodostuu Herzogin alter ego: molemmilla suuruudenhullu tehtävä saa voimansa rakkaudesta taiteeseen. Fitzcarraldo ei tee matkaansa hankkiakseen aineellisia etuja, vaan saadakseen Enrico Caruson ja Sarah Bernhardtin esittämän oopperaa keskellä viidakkoa. Myöskään Herzogin tähtäimessä ei ole taloudellinen menestys, vaan itsensä toteuttaminen: Fitzcarraldo on kiehtova matka unelmiin ja pakkomielteisiin, joita ilman taidetta ei olisi olemassa. Kuvaamiensa intiaanien tavoin Herzog uskoo ja pystyy myös välittämään vakaumuksen, että arkinen näkyvä maailma on vain harhakuva, jonka takana on unelmien todellisuus."

[karol]

Tänään:

12.3. Peter Yates: Bullitt
Yhdysvallat 1968 • Steve McQueen, Robert Vaughn, Jacquelline Bisset  • Robert L. Fishin (oik. Robert L. Pike) romaanista Mute Witness (Lahjottu todistaja)  • suom.tekstit/svenska texter  • K16 • 114 min

"Nicolas Vinding Refnin ylistetyn Drive-elokuvan myötä 1960-70 -lukujen kaahailuelokuvien parhaimmisto on noussut jälleen parrasvaloihin. Walter Hillin Keikkakuski (Driver, 1978), John Boormanin Tappajan jäljet (Point Blank, 1967), Sam Pekinpahin Pakotie (Getaway, 1972) ja erityisesti lajin aateliin kuuluva Peter Yatesin Bullitt muistetaan ruudin ja kuminkäryisestä toiminnastaan. Bullittin maine juontuu erityisesti San Franciscon mäkisiä katuja halkovasta pitkästä takaa-ajokohtauksesta ja McQueenin ärhäkästä Ford Mustangista.

Tammikuussa 2011 kuollut brittiohjaaja Peter Yates ei varsinaisesti ole kuulunut nimiohjaajien kärkikastiin, mutta hänen visionäärisyyttään ei voi ainakaan Bullittin tapauksessa kiistää. Genre-elokuvan muotista huolimatta Bullittilla on selviä yhtymäkohtia 1960-luvun lopun uuden Hollywoodin nuorekkuuteen ja kokeilevuuteen. Bullitt edelsi samoja henkilökohtaisen vapauden teemoja, ärhäkän menopelin tuomaa vauhdin hurmaa ja harkittuja tyylillisiä valintoja sisältäviä elokuvia kuin uuden Hollywoodin klassikot Easy Rider (Easy Rider – matkalla, Dennis Hopper 1969) ja Five Easy Pieces (Rajut kuviot, Bob Rafelson 1970) tai niiden teemoja myöhemmin varioivat Monty Hellmannin räväkkä Two-Lane Blacktop (1971), Richard C Sarafianin Vanishing Point (Nasta laudassa, 1971) ja James William Guericon Electric Gilde in Blue (1973).

Amerikkalaisen elokuvan muodonmuutokseen Bullitt-elokuvan liittävät sen tyylilliset viittaukset mannermaisen uuden aallon suuntaan: jazz-musiikkitausta, karheiden todellisten kuvausympäristöjen käyttö sekä kuvan syvyysulottuvuuden hyödyntäminen näyttävästi siten että kohteet ovat etualalla lähikuvassa ja toiminta taustalla. Kriitikot eivät tätä huomanneet, sillä kukaan ei ymmärtänyt etsiä nouvelle vague -vaikutteita Steve McQueenin autonrämistelyelokuvasta. Olennaista on, että Yates ymmärsi hyvin mihin hän oli ryhtynyt. Hänellä oli käsissään keskinkertaisen toimintaelokuvan käsikirjoitus, tähti ja muutamia räväköitä toimintakohtauksia, jotka saattaisivat toimia. Hän päätti tehdä paremman, puhtaamman elokuvan kuin mitä Warner Bros saattoi konsaan odottaa.

Yatesin todellisena oivalluksena – ja suurin syy siihen mistä elokuva vieläkin muistetaan – oli vaatia, että elokuva kuvattaisiin San Franciscon kaduilla, jossa autot joutuivat rasituksiin, jollaisiin eivät sittemmin ole pystyneet edes John Frankenheimerin (French Connection II, Ronin) ja Michael Mannin (Thief, Collateral) kaltaiset toimintataiturit kuvatessaan Marseillesissa, Pariisissa, Long Beachilla ja Los Angelesissa.

Bullitt on tiivis perjantaista sunnuntai-iltaan kestävä poliisielokuva, jossa mafian rahat ryöstänyt gangsteri on otettu poliisin tiiviiseen suojeluun. Tehtävä on uskottu suoraselkäiselle Frank Bullittille (McQueen), joka ajautuu nopeasti keskelle korruptoitunutta valtapeliä.

Kriitikko Robert Ebert yhdisti ensi-ilta-arvostelussaan elokuvan toimivuuden sen päänäyttelijän karismaan. 'Steve McQueenia on joskus kritisoitu siitä, että hän vain näyttelee itseään elokuvissaan. Mutta tähdet kuten McQueen, Bogart, Wayne tai Newman eivät ensisijaisesti ole näyttelijöitä vaan läsnäoloa [presence]. Heillä on myytti, henkilökohtainen legenda jonka he ovat luoneet mieliimme elokuviensa kautta. Bullittissa McQueen on hieno ja elokuva on hieno, sillä ohjaaja Yates ymmärtää McQueenin [myyttisen] kuvan ja toimii sen mukaisesti.'

– Pasi Nyyssönen 15.11.2011. Lähteenä Nick Roddick, Sight & Sound, June 2011 ja Robert Ebert, Chicago Sun-Time, Dec. 23. 1968."

[karol]

Tänään:

19.3. Robert Mulligan: Kalman sormi
The Other/Den andre dödens finger, Yhdysvallat 1972 • Uta hagen, Chris Udvarnoky, Martin Udvarnoky, Diana Muldaur, Norma Connolly • suom.tekstit/svenska texter  • K18 • 101 min

Logomo on näköjään uudistanut nettisivujaan ja siihen liittyen ainakaan tämän elokuvan kuvausta ei löydy mistään. Tämän verran löytyi tekstiä:

"Robert Mulliganin Kalman sormi (1972) on harvoin nähty kauhuklassikko, joka perustuu Thomas Tryonin aikoinaan suomennettuunkin romaaniin Se toinen (The Other, 1972)."

[karol]

Tänään:

26.3. Don Coscarelli: Voittamaton kostaja
The Beastmaster/Den obesegrade hämnaren, Yhdysvallat 1982 • Marc Singer, Tanya Roberts, Rip Torn • suom.tekstit/svenska texter • K18 • 119 min

"Messiaanisia ennustuksia, selviytyminen kotikylän hävityksestä ja varttuminen lihaksikkaaksi kostajasoturiksi, ilkeä kuolemankultti, noitia ja hirviöitä: Don Coscarellin Voittamaton kostaja näyttää tietyllä tasolla barbaarielokuvien kuluneimpien juonikuvioiden kokoelmalta. Sen valmistuessa vuonna 1982 (samoihin aikoihin Conan barbaarin kanssa) koko lajityyppi haki kuitenkin muotoaan ja kansantarupohjaiset kliseet olivat vähemmän kliseisiä.

John Alcottin (Barry Lyndon, Hohto) kuvaama elokuva on visuaalisesti jykevä kokonaisuus, joka edustaa raakaan voimaan satsaavan lajinsa fiksumpaa ja söpömpää laitaa. Neuvokkaat eläinystävät tuovat vastapainoa machoilulle. Sankari Dar on syntymävaiheessaan ollut hetkellisesti lehmän ruumiin suojissa, mistä hänelle on koitunut maaginen kyky kommunikoida eläinten kanssa. Coscarelli yritti ensin saada demonisen ylipappi Maaxin rooliin Klaus Kinskin mutta päätyi unohtumattoman petolintumaiseen Rip Torniin. Sankaritar Kirin osan Demi Mooren nenän edestä napanneen Tanya Robertsin ura jatkui Bond-tyttönä.

Phantasm-kauhuelokuvasarjan isänä tunnetun libyalaissyntyisen Don Coscarellin (s. 1954) työt tuntuvat usein olleen edellä aikaansa. Voittamaton kostaja floppasi ensi-iltakierroksellaan mutta alkoi löytää yleisöä ja fanipohjaa television ja videolevitysten kautta. Saagaa jatkoivat kaksi ilman Coscarellin panosta syntynyttä jatko-osaa (1991, 1996) ja tv-sarja (1999-2002).

Nalle Virolainen suitsuttaa elokuvaa artikkelissaan 'Miekkoja, magiaa ja muskeleita, eli melkein kaikki mitä aina olet halunnut tietää barbaarielokuvista, mutta et ole rohjennut kysyä Petri Hiltuselta' (Tähtivaeltaja 1/1992), joka on laajimpia kotimaisia genren katsauksia. Perusasiat ovat Virolaisen mukaan kohdallaan miekasta alkaen: 'Beastmasterin kevyt hieman samuraityylinen miekka oli ainoa näiden elokuvien aseista, joka näytti toimivalta ja käytännölliseltä. Tässä miekassa näytti myös olevan aito taottu terä, joka vertautui liiankin poikkeavasti niihin peltisiin tekeleisiin, joilla varsinkin huonommissa ja halvemmalla tehdyissä barbaarielokuvissa huidotaan.'

'Jostain oudosta syystä tämä elokuva jaksaa viehättää yhä uudestaan ja uudestaan, enkä ole siihen monenkaan katsomiskerran jälkeen vielä kyllästynyt. Noin yleisestikin ottaen Beastmaster on barbaarielokuvaksi erittäin hyvä. Elokuvan ulkoinen puoli pukuineen ja lavasteineen on onnistunut, kuvaus kaunista, tarinakin kiinnostava ja juoni etenee sujuvasti. (..) Beastmaster tarjoaakin katsojilleen sopivina annoksina iljettäviä noitia, mystisiä lintuolentoja ja lasten uhraamista. Keskeisin seikka, joka luo Beastmasterista niin vetoavan, lienevät kuitenkin sen eläinhahmot: elokuvan barbaari on näet saanut syntyessään lahjan kommunikoida telepaattisesti eläinten kanssa ja lähtiessään kiertämään maailmaa tuhotusta kotikylästään (taas,taas,taas!) hän pian kerää kumppaneikseen haukan, kaksi pientä näätäeläintä ja kissapedon, joka tarkemmalla katselulla paljastuu mustaksi värjätyksi nuoreksi urosleijonaksi. Nämä eläimet luovat sitten loistavalla näyttelemisellään elokuvaan aivan uudenlaisen seikkailun tunnun, joka ainakin minuun eläinrakkaana ihmisenä vetosi voimakkaasti. Kun elokuvan pääosassa oleva Marc Singerkin on aivan sympaattinen roolissaan, on lopputulos katseltava ja nautittava barbaarielokuva.'

Kotimainen maahantuoja Cine-Studio laski ymmärrettävästi, että teini-ikäiset olisivat kaiken tämän otollista kohdeyleisöä ja yritti saada elokuvalle K14-ikärajan. Elokuvatarkastamo näki teoksen toisin ja kielsi sen alle 18-vuotiailta. Voittamattoman kostajan markkinointi keskittyi olosuhteiden pakosta hävityksen ja julmuuden korostamiseen, vaikka tarjolla oli lähinnä poikamaista seikkailua.

– Lauri Lehtinen 8.8.2017"

[karol]

Tänään:

9.4. Elem Klimov: Rasputinin tarina
Agonija/Agonia, Neuvostoliitto 1981 • Aleksei Petrenko, Anatoli Romashin, Velta Line, Alisa Freindlich, Aleksandr Romantsov • suom.tekstit/svenska texter  • S • 95 min

"Agonian tähtäimessä on kuvaus tsaarin-Venäjän ja Rasputinin rinnakkaisesta kuolinkamppailusta, täyteläinen kuva vanhan Venäjän viimeisistä hetkistä. Tässä tarkoituksessa se kertoo sekä yleistä historiaa että henkilöhistoriaa: dokumenttijaksot kehystävät maailmansodan aikaisen kasvavan kurjuuden ja tyytymättömyyden ilmapiiriä, samalla kun historiallisten henkilöiden esittelyn kautta edetään keskelle vallanpitäjien eripuraista voimattomuutta, yläluokan rappion ja maailmanlopun merkkejä.

Varsinaisen draaman aineksia ovat ylimmän valtakoneiston sisäiset juonittelut, tsaariperheen asema ja Rasputin eräänlaisena avainhenkilönä, joka käyttää kaikkia hyväkseen ja toimii välittäjänä "kansan syvien voimien" ja tsaarin, maallisen ja taivaallisen vallan välillä. Näytelmän henkilöt on nähty raadollisina, heikkoina, ristiriitojen repivinä, mutta ymmärrettävinä. Viimeinen tsaari Nikolai II näyttäytyy hieman yksinkertaisena, pelkurimaisena ja säälittävänä, pohjimmiltaan myötätuntoa herättävänä hahmona – juuri tämän näkemyksen sanotaan viivästyttäneen Klimovin elokuvan julkituloa kuudella vuodella.

Polttopisteessä on Rasputin, yhtä aikaa hullu ja ovela munkki, irstailija ja huijari, joka tietää olevansa kumpaakin. Se, että hän saa niin suuren vallan, esitetään pikemminkin osoituksena maan tilasta kuin miehen salataidoista. Erilaisten lahkojen ja taikauskojen kukoistaessa Rasputin näyttäytyy henkilönä, jossa "jumalten hämärän" koko mielettömyys tiivistyy. Rasputin, jonka tsaaritar uskoo olevan ylösnoussut Kristus, yhdistyy pyhä kolmiyhteys: pääoma, uskonto ja hallitusvalta.

Agonia on koettavissa kuvauksena poissaolevasta, tyhjyydestä. Elokuva analysoi psykologisesti kulisseja, valhetta, jättäen ulkopuolelle sen mitä todella on ja mitä todella tapahtuu. Rakenteeltaan ja näkökulmaltaan se muistuttaa Musorgskin Boris Godunov -oopperaa. Kummassakin näkemys vallan vääryydestä ja kärsivän kansan totuudesta on toteutettu samalla tavoin: psykologisessa lähikuvassa ovat vallan väärinkäyttäjät, jotka ovat menettäneet yhteytensä kansaan; taustana ja todellisena voimana vaikuttaa kansa. Musorgskilla se esiintyy kuorona ja heikkomielisenä totuudenpuhujana. Klimovilla aitoina tai valedokumentteina, jotka luovat todellisen pohjan sille mitä elokuvassa näennäisesti tapahtuu.

Toinen logiikka, jonka elokuva näyttää, on kapitalismin logiikka. Kun kapitalisti juovuspäissään tekee huonot kaupat, hän marssittaa miljoonat sotilaat kuolemaan. Se saavuttaakseen hänen on vedettävä oikeista naruista: Rasputinia, hallitusvaltaa, tsaaria. Hän ei tee sitä ilkeydestä, vaan oikeutetusta pettymyksen tunteestaan, oikeudestaan ansaita omaisuudellaan.

Samaa logiikkaa noudattaa Rasputinin murha. Siihen johtaa vallan itseriittoisuuden olemus: konkreettisesti loukattu kunnia ja vaatimus tsaarin todellisen vallan palauttamisesta. Historiallisen näkemyksensä Klimov toteuttaa siten, ettei elokuvassa oikeastaan tapahdu mitään muuta kuin kaiken taustalla kaikuva historian vääjäämätön kumu, kaikkia sen henkilöitä tarkoittava kirjoitus seinällä. Rasputin ei ole edes ilmiö muuta kuin psykologisessa mielessä.

– Sakari Toivaisen (1982) ja Velipekka Makkosen (1982) mukaan."

[karol]

Tänään:

16.4. Paul Verhoeven: Gestapon vihollinen numero 1
Soldaat van Oranje/Gestapos fiende nr. 1, Alankomaat/Belgia 1977 • Rutger Hauer, Jeroen Krabbé, Derek de Lint • Erik Hazelhoffin romaanista • English version • lyhyt versio • suom.tekstit/svenska texter  • K16 • 112 min

"Kuvia kumartelemattomana ja hauskana myytinmurtajana tunnettu Paul Verhoeven ei vaikuta elokuvantekijältä, jolta kannattaa tilata isänmaallisia suurmiestarinoita tai muita arvokkaita kansalliskertomuksia. Orania-Nassaun hallitsijasuvun ja puolustusvoimien suojeluksessa syntynyt sotaeepos Soldaat van Oranje on silti keskeistä ja hienoa Verhoevenia. Ohjaaja sai ensimmäisen kerran käyttöönsä Euroopan mittakaavassa massiivisen kuvausryhmän ja kaluston, ja hänen kykynsä yhdistää amerikkalaisen ja eurooppalaisen elokuvaperinteen vahvuuksia (lyhyesti sanoen toimintaa ja psykologiaa) noteerattiin kansainvälisesti Hollywoodia myöten. Steven Spielberg ihastui elokuvaan ja suositteli Verhoevenia ohjaajaksi tuottajakaverinsa George Lucasin avaruusoopperaan Jedin paluu. Jedihommat saivat jäädä, kun Spielberg näki Verhoevenin seuraavan elokuvan Spetters – nuoria haaveita (1980), jota voi luonnehtia punkahtavaksi, seksihulluksi Ajolähdön ja Kellopeliappelsiinin ristisiitokseksi.

Soldaat van Oranje pohjautuu Alankomaiden vastarintaliikkeessä, brittiarmeijan riveissä, vakoilutehtävissä ja kuningatar Vilhelmiinan adjutanttina ansioituneen Erik Hazelhof Roelfzeman (1917–2007) samannimiseen muistelmakirjaan. Kuten kaikissa Verhoevenin 1970-luvun töissä, huimat tositarinat limittyvät luontevasti todenmakuiseen fiktioon. Roelfzema, joka koki reportterina myös Suomen talvisodan, korosti kirjansa ehdotonta todenperäisyyttä mutta yllytti elokuvantekijöitä muokkaamaan tarinaa vapaasti. Valovoimaisen Rutger Hauerin esittämästä sankarista tuli 'Erik Lanshof' ja muidenkin tosipohjaisten henkilöiden nimet muutettiin väärinkäsitysten välttämiseksi. Erikin kiihkeä tango saksalaisten riveihin siirtyneen kaverinsa kanssa näyttäisi enemmän Bernardo Bertoluccin Fasistin kuin Roelfzeman innoittamalta.

Opiskelijatoverusten porukan eri leireihin hajaantuminen ja tuho havainnollistavat sodan vaiheita. Tarina alkaa hyytävän keskitysleirityylisistä fuksiaisista Leidenin yliopistossa eli samassa opinahjossa, jossa Verhoeven luki matematiikkaa ja fysiikkaa ja elokuvan käsikirjoittaja Gerard Soeteman historia-aineita. Päähenkilöstä on helppo löytää Verhoevenin omia piirteitä: vahva yhdistävä piirre on hinku lähteä porvarillisen sivistyneistön piireistä maailmalle ottamaan riskejä.

Vaikka elokuva korostaa Erikin ja kumppanien sotatoimien rohkeutta, rakkausseikkailujen ryydittämät operaatiot näyttäytyvät usein vahingollisina tai suhteellisen merkityksettöminä – ja silti jollain lailla kunniakkaina. Soldaat van Oranje saattaa olla balladi kaiken turhuudesta, mutta se on sitä menevällä, karismaattisella ja elämänmakuisen lempeällä tavalla.

Elokuva rantautui Suomeen englanniksi jälkiäänitettynä, parituntiseksi lyhennettynä versiona Survival Run, joka sai Korkeajännitys-henkisen nimen Gestapon vihollinen numero yksi – ei niin, etteikö Verhoevenin kerronnassa olisi aimo annos 'Korkkarimaisia' piirteitä kuten heittäytyvää seikkailumieltä ja puolihupaisia natsipahiksia. Kyseinen versio valikoitui Antti Suonion kanssa Orioniin kokoamaani Verhoeven-retrospektiiviin käytännön syistä ja elokuvan täkäläistä esityshistoriaa muistaen, mutta Future Filmin hyvinvarustettuna dvd:nä julkaisema 155 minuutin ohjaajanversio on toki ehjempi ja täyteläisempi vaihtoehto. Laajin ja harvinaisin versio on neliosainen 207 minuutin tv-minisarja Voor koningin en vaderland, joka esitettiin Alankomaissa vuonna 1979. TROS-kanavan antama nimi (Kuningattaren ja isänmaan puolesta) on Verhoevenin mukaan 'oksettava'.

Verhoeven ja Soeteman jatkoivat vastarintaliikkeen käsittelyä tv-draamassa Voorbij, voorbij (1979) ja trillerissä Black Book (Zwartboek, 2006), joiden pohjamateriaalina he käyttivät Soldaat van Oranjen taustatutkimuksissa kuulemiaan sota-ajan muistoja. Myös suosituksi näyttämömusikaaliksi sovitettu Soldaat on pysynyt Hollannissa kansakunnan kaapin päällä. Alankomaiden elokuvajuhlilla vuosituhannen vaihteessa julkistetun kansanäänestyksen tuloksen mukaan se on kaikkien aikojen toiseksi paras hollantilainen elokuva. Verhoevenin Turkkilainen namu (Turks fruit, 1973) on ainut elokuva, joka sai enemmän ääniä.– Lauri Lehtinen 25.10.2017"

[karol]

Tänään kevään viimeinen näytös:

23.4. Howard Hawks: Rio Bravo
Yhdysvallat 1959 • John Wayne, Dean Martin, Ricky Nelson, Angie Dickinson, Walter Brennan, Ward Bond • käsikirjoitus Jules Furthman, Leigh Brackett • suom. tekstit/svenska texter • K16 • 141 min

"Rio Bravo syntyi Howard Hawksin reaktiona Sheriffiin, jonka sankari etsii koko elokuvan ajan apua eikä lopussa tarvitse sitä. Hawks päätti kääntää prosessin toisin päin: Rio Bravon sankari ei koskaan pyydä apua, usein torjuu sen ja kuitenkin hän tarvitsee sitä joka kriisissä. Toisaalta Rio Bravo on elokuvista perinteisin. Sen takana on koko Hawks ja westernin koko perinne ja tämän takana on itse Hollywood. Jos minua pyydettäisiin valitsemaan elokuva, joka oikeuttaisi Hollywoodin olemassaolon, valitsisin luultavasti Rio Bravon. Hawks on persoonallisimmillaan ja yksilöllisimmillään silloin kun hänen työnsä on vankimmin perinteistä: mitä vakaampi perusta, sitä vapaammaksi hän tuntee itsensä. Kaikki Rio Bravossa voidaan jäljittää westernin traditioon, silti kaikki siinä on olennaista Hawksia – jokainen henkilöhahmo, jokainen tilanne, jokainen jakso ilmentää häntä yhtä varmasti kuin Antonionin elokuvan jokainen yksityiskohta ilmentää Antonionia.

Käsite 'traditionaalinen' sovellettuna westerniin voi merkitä kahta asiaa ja kahta hyvin erilaista lännenelokuvaa. Se antaa erinomaiset puitteet ohjaajalle jota koskettaa Amerikan menneisyys, historian ja myytin raja-alue. sivilisaation primitiiviset vaiheet. Toisaalta lajityyppi tarjoaa joukon sopivia konventioita, joiden avulla ohjaaja voi paeta nykyajan pintatodellisuuden kahleita ja todenmukaisuuden vaatimusta sekä ilmaista tiettyjä perustavia inhimillisiä pyrkimyksiä tai tutkia itselleen läheisiä teemoja. Olemassa olevien konventioiden arvo on siinä, että ne lujan rakennusperustan lisäksi herättävät katsojassa odotuksia, jotka luovalla tavalla voidaan tehdä tyhjiksi. Tätä periaatetta voidaan tutkia missä tahansa taidemuodossa millä tahansa aikakaudella, jolloin taiteilijalla on käytettävissään pitkälle kehittynyt perinne. Hyvä esimerkki on Mozart: hänen musiikkinsa tuoreus, sen kyky alati yllättää ja elähdyttää kuulija uuteen tietoisuuteen johtuu paljolti hänen tavastaan käyttää aikakauden 'konventionaalista' kieltä herättääkseen odotuksia ja sitten tehdäkseen ne tyhjäksi – alituisesta jännitteestä konventionaalisen taustan ja varsinaisten nuottien välillä.

Rio Bravossa näkyy kaikkialla tämä jännite westernin konventioiden ja sen välillä miten Hawks itse asiassa käyttää niitä. Se on ilmiselvästi läsnä stereotyypeille rakennettujen henkilöhahmojen suhteissa. Esimerkiksi John Wayne on arkkityyppinen lännensankari: vahva, vaitelias, horjumaton. Kuitenkin juuri nämä piirteet antavat tilaisuuden huumoriin (etenkin Angie Dickinsonin kohtauksista), joka perustuu katsojan tietoisuuteen John T. Chancesta genre-hahmona, samalla kun Waynen ruumiillistama stoalaisen heroismin käsite on elokuvan kulmakiviä. Joissakin tapauksissa Hawks vie sovinnaisen henkilöhahmon niin pitkälle että se ylittää rajansa ja muuttuu yhtäaikaisesti tyypin lopulliseksi määritelmäksi ja sen kritiikiksi.

Ihmisen sisäsyntyinen tarve itsekunnioitukseen ja itsensä tiedostamiseen ovat niitä arvoja joille Hawks rakentaa henkilönsä ja tematiikkansa. Tämä motiivi kulkee läpi Rio Bravon yhdistävänä rakenneperiaatteena. Se esitellään jokaisen henkilön ensi kertaa ilmestyessä kuin fuugan aihe ja sitä kehitellään läpi koko elokuvan kontrapunktisesti ja fuugan ankaruudella. Se esitellään negatiivisena Duden kumartuessa poimimaan lanttia sylkykupista ja positiivisena Chancen puuttuessa asiaan. Coloradon ensimmäinen repliikki on sekin muunnelma teemasta kuten myös Stumpyn tai Feathersin esittäytyminen. Teema on kaikkialla läsnä ilmeten sekä Chancen taistelussa itsekunnioituksen puolesta että Duden kamppailusta sitä vastaan, huipentumana 'Kurkunleikkaajan laulun' sankarillisten assosiaatioiden vaikutus Dudeen hänen uudelleenlankeamisensa hetkellä. Hän on kohottamassa lasiaan, mutta pysäyttää liikkeensä ja kaataa viskin takaisin pulloon läikyttämättä pisaraakaan. Se on hänen voiton hetkensä ja yksi elokuvan historian suurista hetkistä.

– Robin Woodin (Howard Hawks, 1968 & 1981) mukaan ST (tekijätietoa päivitti AA 14.6.2007)"