Kalenteriin linkitetyt tapahtumat

  • KAVIn leffasarja Logomossa: 29.01.2018
  • KAVIn leffasarja Logomossa: 05.02.2018
  • KAVIn leffasarja Logomossa: 12.02.2018
  • KAVIn leffasarja Logomossa: 19.02.2018
  • KAVIn leffasarja Logomossa: 26.02.2018
  • KAVIn leffasarja Logomossa: 05.03.2018
  • KAVIn leffasarja Logomossa: 12.03.2018
  • KAVIn leffasarja Logomossa: 19.03.2018
  • KAVIn leffasarja Logomossa: 26.03.2018
  • KAVIn leffasarja Logomossa: 09.04.2018
  • KAVIn leffasarja Logomossa: 16.04.2018
  • KAVIn leffasarja Logomossa: 23.04.2018

Kirjoittaja Aihe: KAVIn kevään leffasarja Logomossa maanantaisin  (Luettu 161 kertaa)

karol

  • Global Moderator
  • ****
KAVIn kevään leffasarja Logomossa maanantaisin
« : 13:38:55 - 26.01.2018 »
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Turun sarja

Logomo / Move 2, Köydenpunojankatu 14
maanantaisin klo 19
pääsyliput 5€ / alle 12-vuotiaat 2€

https://www.facebook.com/KavanTurunSarja
https://kavi.fi/fi/ohjelmisto/aluesarjat/turku

Kaikkien elokuvien kuvaukset löytyvät Logomon sivuilta: http://logomo.fi/tapahtumat/elokuvat

29.1. David Lynch: Eraserhead
Yhdysvallat 1977 • Jack Nance, Charlotte Stewart, Allen Joseph • suom. tekstit/svensk text • K16 • 90 min

5.2. Luis Buñuel: Veri kuohuu
Cela s'appelle l'aurore/Blodet sjuder, Ranska 1955 • Georges Marchal, Lucia Bosè, Gianni Esposito, Julien Bertheau • suom.tekstit/svenska texter • K16 • 103 min

12.2. Paul Verhoeven: Lihaa ja verta
Flesh and Blood, Yhdysvallat 1985 • Rutger Hauer, Jennifer Jason Leigh, Tom Burlinson, Jack Thompson, Fernando Hillbeck • suom.tekstit/svenska texter  • K16     • 112 min

19.2. Volker Schlöndorff: Orjattaresi
The Handmaid’s Tale/Din Slavinna, Yhdysvallat / Saksan liittotasavalta 1989 • Natasha Richardson, Faye Dunaway, Aidan Quinn • Margaret Atwoodin romaanista • suom.tekstit/svenska texter  • K16 • 109 min

26.2. Kaisa Rastimo: Säädyllinen murhenäytelmä
En anständig tragedi, Suomi 1998 • Ville Virtanen, Päivi Akonpelto, Henriikka Salo, Timo Jurkka, Kyllikki Forssell • Helvi Hämäläisen romaanista (1941) • suom.tekstit/svenska texter • K8 • 114 min

5.3. Werner Herzog: Fitzcarraldo
Länsi-Saksa 1982 • Klaus Kinski, Claudia Cardinale, Jose Lewgoy • suom. tekstit/svensk text • K12  • 158 min

12.3. Peter Yates: Bullitt
Yhdysvallat 1968 • Steve McQueen, Robert Vaughn, Jacquelline Bisset  • Robert L. Fishin (oik. Robert L. Pike) romaanista Mute Witness (Lahjottu todistaja)  • suom.tekstit/svenska texter  • K16 • 114 min

19.3. Robert Mulligan: Kalman sormi
The Other/Den andre dödens finger, Yhdysvallat 1972 • Uta hagen, Chris Udvarnoky, Martin Udvarnoky, Diana Muldaur, Norma Connolly • suom.tekstit/svenska texter  • K18 • 101 min

26.3. Don Coscarelli: Voittamaton kostaja
The Beastmaster/Den obesegrade hämnaren, Yhdysvallat 1982 • Marc Singer, Tanya Roberts, Rip Torn • suom.tekstit/svenska texter • K18 • 119 min

9.4. Elem Klimov: Rasputinin tarina
Agonija/Agonia, Neuvostoliitto 1981 • Aleksei Petrenko, Anatoli Romashin, Velta Line, Alisa Freindlich, Aleksandr Romantsov • suom.tekstit/svenska texter  • S • 95 min

16.4. Paul Verhoeven: Gestapon vihollinen numero 1
Soldaat van Oranje/Gestapos fiende nr. 1, Alankomaat/Belgia 1977 • Rutger Hauer, Jeroen Krabbé, Derek de Lint • Erik Hazelhoffin romaanista • English version • lyhyt versio • suom.tekstit/svenska texter  • K16 • 112 min

23.4. Howard Hawks: Rio Bravo
Yhdysvallat 1959 • John Wayne, Dean Martin, Ricky Nelson, Angie Dickinson, Walter Brennan, Ward Bond • käsikirjoitus Jules Furthman, Leigh Brackett • suom. tekstit/svenska texter • K16 • 141 min
« Viimeksi muokattu: 16:45:01 - 05.02.2018 kirjoittanut karol »

karol

  • Global Moderator
  • ****
Vs: KAVIn leffasarja Logomossa
« Vastaus #1 : 13:42:11 - 26.01.2018 »
29.1. David Lynch: Eraserhead
Yhdysvallat 1977 • Jack Nance, Charlotte Stewart, Allen Joseph • suom. tekstit/svensk text • K16 • 90 min

"David Lynchin ensimmäinen täyspitkä elokuva Eraserhead on ohjaajansa tematiikan ja lähestymistavan kannalta keskeinen teos, jota vasten hänen myöhempää tuotantoaan mitataan ja jonka kaikuja löytyy kaikista hänen elokuvistaan. Eraserhead luetaan yleensä dokumentaatioksi taiteilijan psyyken 'salatuista virroista', mutta muitakin 'virtoja' voi halutessa löytää. Se on tutkijoiden ja kriitikoiden hellimä 'mestariteos', vaikka ponnistaakin eksploitaatioelokuvan hämärältä vyöhykkeeltä. Toisaalta se on yönäytöksissä kulutettu kulttielokuva sanan alkuperäisessä mielessä, vastakulttuurin rituaalivälineenä.

Tarina ei hevin antaudu referoitavaksi, sillä kyseessä ei ole juonielokuva eikä ideaelokuva, vaan unen logiikkaa noudattava audiovisuaalinen trippi. Päähenkilö Henry on valonhehkuiset hiukset pystyssä ankeaa kaupunkierämaata mittaava maan hiljainen. Hän saa kuulla tyttöystävänsä hullunkuriselta perheeltä olevansa pienen lapsen isä. Lapsi on oudosti ääntelevä, vasikan sikiötä muistuttava epämuodostunut hirviö, mutta Henry ottaa vastuun kuten isän tulee, kunnes vapauttaa itsensä biologisesta ja maallisesta taakasta avaamalla lapsen ruumiin. Sen jälkeen Henry matkaa elokuvan varrella väläyksittäin nähtyyn unelmiensa taivaaseen lämpöpatterin taakse, jossa hänen kultatukkainen enkelinsä tanssii valon hehkussa ja aina välillä pieniä matoja ('siittiöitä') lattialle litistäen.

Eraserhead sijoittuu subjektiivisten näkyjen maailmaan, mutta kulloinkin kuvatusta todellisuuden tasosta ei ole mitään varmuutta. Elokuvaan ei ole kirjoitettu sisään normia, jonka mukaan fiktion tapahtumat voitaisiin tulkita uneksi tai todellisuudeksi, rationaaliseksi tai irrationaaliseksi. Näin Lynch on saatettu nähdä Beckettin ja muiden vuosisatamme absurdistien perinteen jatkajana ja itse elokuva unikokemuksena, jossa katsojasta tulee unennäkijä. Biologiset pakkomielteet sekä taustalla näkyvä (ja kuuluva) jälkiteollinen autiomaa leikkautuvat surrealistiseksi kohtaamiseksi, jonka vertailukohteeksi on löydetty myös sveitsiläisen H.R. Gigerin puoliorgaanisia ja puolimekaanisia olentoja kuvaavat maalaukset. Rinnastukselle antaa tiettyä oikeutusta Gigerin lausunto, jonka mukaan Eraserhead on 'yksi suurimmista elokuvista mitä olen nähnyt'.

Eraserheadin maalliset kauhut kytkeytyvät suvunjatkamiseen. Seksuaalisuus näyttäytyy vieraana, perverssillä tavalla lihallisena, sisäisen ja ulkoisen peruuttamattomasti sekoittavana tabuna. Arkisestakin ympäristöstä Lynch kaivaa esiin outoa ilmaa, outoja näkyjä ja yksityiskohtia. 'Pidän ajatuksesta, että kaikessa on pinta joka kätkee alleen paljon muuta', Lynch on sanonut. 'Joku ihminen saattaa näyttää terveeltä, mutta sisällä kypsyy koko joukko sairauksia: siellä vaanii kaikenlaisia pimeitä, kieroja asioita.'"

– Kari Salmisen ("Viestejä pimeältä puolelta – David Lynchin kamerasiveltimen jäljet", Elävän kuvan vuosikirja 1991) mukaan

karol

  • Global Moderator
  • ****
Vs: KAVIn kevään leffasarja Logomossa maanantaisin
« Vastaus #2 : 17:18:30 - 29.01.2018 »
Sarja alkaa tänään ja ekana on vuorossa Eraserhead, josta löytyy juttua yläpuolelta ^.

karol

  • Global Moderator
  • ****
Vs: KAVIn kevään leffasarja Logomossa maanantaisin
« Vastaus #3 : 19:49:31 - 29.01.2018 »
Kaikkien elokuvien kuvaukset löytyvät Logomon sivuilta: http://logomo.fi/tapahtumat/elokuvat

karol

  • Global Moderator
  • ****
Vs: KAVIn kevään leffasarja Logomossa maanantaisin
« Vastaus #4 : 10:57:33 - 05.02.2018 »
Tänään:

5.2. Luis Buñuel: Veri kuohuu
Cela s'appelle l'aurore/Blodet sjuder, Ranska 1955 • Georges Marchal, Lucia Bosè, Gianni Esposito, Julien Bertheau • suom.tekstit/svenska texter • K16 • 103 min

"Veri kuohuu merkitsi Luis Buñuelin astumista jälleen kansainväliselle näyttämölle pitkän Meksikon-kauden jälkeen. Se aloittaa elokuvatrilogian, jota voidaan sanoa hänen vallankumoukselliseksi triptyykikseen ja jonka muut osat ovat Kuoleman puutarhan alkuosa ja Likaiset polut. Jokainen näistä elokuvista on avoimesti tai viitteellisesti tutkielma aseellisen vallankumouksen moraalista ja taktiikasta taistelussa oikeistolaista diktatuuria vastaan. Ne mukailevat selvästi monien latinalaisen Amerikan maiden poliittisia olosuhteita ja, kuten Freddy Buache on huomauttanut, Francon viimeisiä päiviä Espanjassa.

Ellei Veri kuohuu varsinaisesti käsitteleekään vallankumousta, se on elokuva vallankumouksellisesta uskollisuudesta, lojaalisuudesta tulevaa vallankumousta kohtaan, siitä miten Valerio siirtyy säädyllisestä osallisuudesta sitoutumiseen. Elokuva seuraa tiiviisti Emmanuel Roblèsin romaania, ja nimensä se on saanut Jean Giraudoux’n Elektrasta: 'Onko nimeä hetkelle, jolloin päivä voittaa yön, niin kuin tänään, kun kaikki on raunioina, tuhottuna, ja kun ilma kuitenkin on raikasta, ja kun kaikki on epäonnistunut, ja kaupunki palaa ja viattomat on ajettu teurastamaan toisiaan, mutta syylliset makaavat kuolemaa tehden uuden päivän nurkassa? Sillä on kaunis nimi. Se on nimeltään aamunkoitto…'

Uransa kenties kaavamaisimmasta käsikirjoituksesta Buñuel on saanut irti elokuvan, jonka kauneus kaikessa karuudessaan on sitäkin viiltävämpää. Tinkimättömyydessään  se on miltei kalvinismin humanistinen vastine. Ja tämä tinkimättömyys on tulosta käsikirjoituksen puhtaudesta, joka sallii henkilöille tiettyjä macchiavellimäisiä kompromisseja, muttei itsekkäistä syistä tai taiteiden alueella.

Valerio on kenties ensimmäinen Buñuelin sankari, jonka kautta on nähtävissä myönteinen ratkaisu ohjaajan surrealistisen vapauden ja jälkisurrealistisen moraalisuuden välisiin jännitteisiin. Ongelmana on sovittaa tai tehdä stoalainen (mieluummin kuin pelkurimainen) kompromissi erilaisten periaatteiden välillä: vastuuttoman intohimon henkinen itsenäisyys, tasa-arvoinen, anarkistinen veljeydentunne, stooalainen tietoisuus amoraalisesta maailmasta ja velvollisuudentunto, joka ei niinkään synny pakosta kuin henkilökohtaisesta ylpeydestä. Ja vastauksena on irtaantuminen itsetyytyväisyydestä terävään tietoisuuteen ulkoisesta todellisuudesta, kuitenkin niin että sisäisen elämän paine tuntuu myös ja että nämä kaksi virtausta voivat yhtyä ylevän tasa-arvoisuuden vastustamattomaksi vuoksi. Mutta tämä sisäinen vallankumous ei ole romanttisen irrallinen, se on riippuvainen muiden avusta ja sen täytyy olla osa yhteiskunnallista vallankumousta. Jos ihminen ei pysty voittamaan omaa sisäistä vapauttaan ja hyväksyy sen sijaan tapojen, tabujen, auktoriteetin ja sivistykseemme hämärtävän rojun, hän jää hyönteiseksi. Kumma kyllä, tästä Buñuelin aiheesta on tullut toistuva symboli kirjallisuudessa, jossa kuvataan huumausaineiden käyttämistä, riippuvuutta niistä sekä psykedeelistä kokemusta. Erityisesti tulee mieleen Harry Fainlightin loistava LSD-runoelma 'Hämähäkki'. Sivistyksemmekin on luonteeltaan hallusinatoorinen, tietoisuutta tuhoava, tottumuksia muodostava huumausaine ja me olemme sen uhreja syntymästämme lähtien.

– Raymond Durgnatin mukaan (Luis Buñuel, 1967)"

karol

  • Global Moderator
  • ****
Vs: KAVIn kevään leffasarja Logomossa maanantaisin
« Vastaus #5 : 18:19:49 - 12.02.2018 »
Tänään:

12.2. Paul Verhoeven: Lihaa ja verta
Flesh and Blood, Yhdysvallat 1985 • Rutger Hauer, Jennifer Jason Leigh, Tom Burlinson, Jack Thompson, Fernando Hillbeck • suom.tekstit/svenska texter  • K16  • 112 min

"1500-luvun alun Italia. Vallasta syösty ruhtinas Arnolfini saa kaupunkinsa herruuden takaisin palkkasoturien avulla, mutta häätää apuvoimat maksamatta lupaamiaan palkkioita. Palkkasoturi Martin (Rutger Hauer) kostaa ryöstämällä Agnesin (Jennifer Jason Leigh), jonka sulhanen on Arnolfinin poika Steven (Tom Burlinson), insinöörihenkinen renessanssiajan airut. Kolmiodraamaa sekä Martinin ja hänen entisen kumppaninsa Hawkwoodin välisiä kamppailuja mutkistaa alueella riehuva ruttoepidemia.

Amerikkalais-hollantilais-espanjalaisena tuotantona valmistunut Lihaa ja verta edustaa taitekohtaa 1980-luvulla Hollywoodiin siirtyneen Paul Verhoevenin uralla. Käsikirjoituksen varhaisin versio valmistui 1971. Verhoevenin ja käsikirjoittaja Gerard Soetemanin ritariaiheinen koko perheen tv-sarja Floris (1969) oli saanut koko kansan koukkuun ja nostanut nuoren Rutger Hauerin suosituksi tähdeksi. Aiemmin vain provinssiteattereista tuttu Hauer ei ollut Verhoevenin ykkösvalinta vaan varavaihtoehto. Häntä suositeltiin ohjaajalle sopivan tyhmänrohkeana tyyppinä, joka uskaltaisi tehdä stunttinsa itse.

1970-luvun hollantilaistuottajille liian kalliissa elokuvahankkeessa Verhoeven ja Soeteman halusivat kuvata keskiajan pimeämpää puolta tuolloisten länkkärien antisankarillisessa ja legendoja romuttavassa hengessä, tavallista vankemman ja rujomman faktatiedon voimalla. Projektiin 1980-luvulla tarttunut amerikkalainen tuotantoyhtiö Orion Pictures vaati Sam Peckinpah -tyyppiseen äijäskenaarioon lisää rakkautta. Soeteman ja Verhoeven tekivät työtä käskettyä ja kehittelivät sangen epäromanttisia lemmenkuvioita. Modernia Elle-jännitysdraamaa (2016) edeltävässä kohtauksessa seksiin pakotettu Agnes kieltäytyy uhrin roolista ja yllättää heittäytymällä tukalassa tilanteessa näennäisen aktiiviseksi. Kovista otteista nauttiva vaikutelma on ohjaajan mukaan teeskentelyä ja itsepuolustusta, mutta Verhoeven ei olisi Verhoeven, jos kerronta korostaisi oikeita motiiveja ja tulkintoja rautalangasta vääntämällä.

Hyvis-pahis-jakolinjoja ja fantasia-aineksia kaihtava ironinen epiikka jätti kasariyleisön kylmäksi. Lihaa ja verta voidaan laskea Verhoevenin ensimmäiseksi kaupalliseksi flopiksi, mutta se on jäänyt elämään raskaan sarjan keskiaikaharrastajien suosikkina.

Englanninkieliseen dialogiin siirtyminen ja osin amerikkalainen näyttelijäkaarti tuottivat vaikeuksia Verhoevenille. Monet esiintyjät vastustivat henkilöohjauksen yliampuvaa tyyliä. Hollywood-menestyksen makuun päässyt Hauer ei tukenut ohjaajaa, koska olisi halunnut Martinin hahmosta Floriksen tapaisen uljaan ritarin. Erottamattomina pidettyjen tähden ja ohjaajan kumppanuus katkesi tavalla, jonka Verhoeven sai 1990-luvun alussa kuulostamaan Turkkilaisen namun maaniselta erokriisiltä.

'Näen kuukausittain unia Rutger Hauerista, eivätkä ne aina ole kauniita. Viimeksi ammuin häneltä pään irti. Välillämme on sekä kostonjanoa että ystävyyttä ja syvää sitoutuneisuutta. Onhan tällainen vihanpito typerää, kun töitä on tehty 17 vuotta yhdessä. Toivottavasti meistä tulee vielä aikuisempia ja teemme sovinnon.' (George Hickenlooper: Reel Interviews, Citadel Press, 1991).

Sittemmin herrojen välit ovat lientyneet, mutta Lihaa ja verta jäänee viimeiseksi yhteistyöksi.

– Lauri Lehtinen 29.11.2017"

karol

  • Global Moderator
  • ****
Vs: KAVIn kevään leffasarja Logomossa maanantaisin
« Vastaus #6 : 10:59:40 - 19.02.2018 »
Tänään:

19.2. Volker Schlöndorff: Orjattaresi
The Handmaid’s Tale/Din Slavinna, Yhdysvallat / Saksan liittotasavalta 1989 • Natasha Richardson, Faye Dunaway, Aidan Quinn • Margaret Atwoodin romaanista • suom.tekstit/svenska texter  • K16 • 109 min

"Kanadalainen, moninkertaisesti palkittu Margaret Atwood (s. 1939) on paitsi merkittävä kirjailija myös runoilija, feministi, esseisti, kirjallisuuskriitikko ja ympäristöaktivisti. Dystooppista, naisia alistavaa yhteiskuntaa kuvaava romaani Orjattaresi ilmestyi 1985 ja menestyi välittömästi. Heti ilmestymisvuotenaan teokselle myönnettiin Kanadan kenraalikuvernöörin palkinto ja Arthur C. Clarke -palkinto seurasi vuonna 1987. Ohjaaja Volker Schlöndorff (Katharina Blumin menetetty maine, Peltirumpu) tarttui kiinnostavaan aiheeseen 1989 ja teki elokuvaversion pääosissa Natasha Richardson, Robert Duvall ja Faye Dunaway. Käsikirjoituksen muokkasi ansioitunut, Nobel-palkittu Harold Pinter, musiikin elokuvaan työsti Ryûchi Sakamoto. Romaanin voima ja merkitys ei ole laantunut yli kolmenkymmenen vuoden aikana. Orjattaresi nousi ajankohtaiseksi uudelleen Trumpin Yhdysvalloissa ja Atwoodin dystopiasta tuli jälleen todellinen ilmiö. Romaani nousi nimittäin myyntilistojen kärkeen ja mielenosoitusten iskulauseisiin. Yksi vuoden 2017 tapauksista televisiossa oli siitä tehty amerikkalainen tv-sarja, jonka ansiosta Orjattaresi tuli tunnetuksi entistä laajemmalle yleisölle.

Orjattaresi on tulevaisuuden teokratian kuvaus ja harvinainen totalitaarisen valtion fantasia, jossa Gileadiksi nimetyssä Yhdysvalloissa johdossa on miesten kontrolloima poliisivaltio, joka on omistautunut naisten sortamiseen. Kuitenkin miehiä on sekä Atwoodin romaanissa että Schlöndorffin elokuvassa varsin vähän. He kuljeksivat vallan käytävillä, taistelevat sotilaina eli niin sanottuina enkeleinä tai asuvat kaukana saastuneissa osissa maata. Näin ollen teos keskittyy enimmäkseen naisiin ja naisen asemaan.

Yhteiskunnan rakenne on naisten osalta tärkeää. Elokuvassa naiset jaetaan neljään ryhmään. On tätejä, jotka pukeutuvat väljiin ruskeisiin asuihin ja korkokenkiin ja opettavat moraalista hurskautta ja lakia. Vaimoiksi kutsutut pukeutuvat siniseen ja he johtavat suuria taloja lähiöissä. Marthat viher-harmaissaan huolehtivat näistä taloista. Punaiset orjattaret eli synnyttäjät ovat alistettuja yksilöitä, joilta on viety lähes kaikki oikeudet. Heidän tulee ensisijaisesti synnyttää vauvoja ja he saavat ostaa elintarvikkeita.

Näiden kastien väliset suhteet ovat syystäkin kivikkoisia. Seremonia, jossa elokuvan keskeiset henkilöhahmot: naisia alistava mies eli komentaja (Robert Duvall), hänen vaimonsa (Faye Dunaway) ja alistettu nainen ja päähenkilö (Natasha Richardson) toimivat yhdessä tavoitteenaan tuottaa vauvoja, käy hermoille. Hermoja raastava tunnelma luonnehtii myös vauvojen syntymän ympärille rakennettuja puutarhajuhlia. Vastasyntyneet otetaan syntymän jälkeen välittömästi pois synnyttäjiltään.

Orjattaresi sisältää näkymiä suorastaan helvetillisestä, ankeasta ja ihmisarvoa alentavasta tulevaisuudesta. Miesten johtava asema, planeetan saastuneisuus ja uskonnollisen oikeiston poliittinen valta yhdistettynä saavat Atwoodin pahimmat painajaiset liikkeeseen ja mikä saa ne liikkumaan on hänen perusteellisuutensa ja huomio hienovaraisiin yksityiskohtiin. Tarinan masokismin ja naisvihan elementit tulevat melko selviksi, mutta pitävät osaltaan draaman liikuttavana.

-Janet Maslinin (New York Times) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 6.8.2017"