Tänään:
23.10. Miloš Forman:
YKSI LENSI YLI KÄENPESÄN
(One Flew Over the Cuckoo´s Nest/Gökboet), USA 1975 • Jack Nicholson, Louise Fletcher, William Redfield, Brad Dourif • Ken Keseyn romaanista • suom. tekstit/svensk text • K16 • 134 min
"'Voidaksemme kuntouttaa meikäläisissä sairaaloissa viruvat laitospotilaat, on siis ennen kaikkea tärkeätä ja tärkeämpää kuin uuden, lempeän ja inhimillisen tilan luominen heidän ympärilleen, jota sitäkin he kyllä tarvitsevat – yrittää herättää heissä vastarintaa sitä valtaa vastaan, joka tähän saakka on heidät määritellyt ja laitostanut. Kun sairaassa on herännyt tämä tunne, alkaa vuosikausia kestänyt emotionaalinen tyhjyys täyttyä omista henkilökohtaisista voimista, vastarinnasta, aggressiivisuudesta, jonka varaan vain on mahdollista rakentaa hänen kuntouttamisensa.' (Franco Basaglia: Kumous laitosmaailmassa 1968, Tammi 1972).
'Hey nuts, show some guts!' (R.P. McMurphy elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän).
Tragikomedia Yksi lensi yli käenpesän on realistinen tulkinta Ken Keseyn näynomaisesta mielisairaalaromaanista. Tshekki Milos Formania raittiimpaa ohjaajaa ei helposti löydä – kun taas Kesey kaikista sukupolvensa amerikkalaisista kirjailijoista ehti vaeltaa värikkäimmän tien huumeiden ja hallusinaatioiden parissa. Jack Nicholsonin valinta päähenkilöksi toi mukanaan omat muutoksensa, Rajujen kuvioiden ja Saattokeikan alasävyjä.
Keseyn romaanin tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle. Kenraali Eisenhowerin äänestämistä pidetään tärähtäneisyyden mittatikkuna, kun Oregonin osavaltion mielisairaalassa, Miss Ratchedin eli 'Ison Hoitajan' valvomalla suljetulla osastolla kohta siltään ratkaistaan, kuka on 'pöpilän nokkamies': potilasneuvoston puheenjohtaja, älypää Harding vaiko tulokas, Pendletonin työleiriltä sairaalaan mielentilatutkimukseen passitettu kookas irlantilainen psykopaatti R.P. McMurphy, peluri, tukkijätkä, kulkuri, tappelupukari, uppiniskaisuuden takia 'kunniattomasti palveluksesta erotettu' sotakarhu, naisiin menevä huijaripyhimys...
Kesey kirjoitti valtaosan romaanistaan (tuolloin ei vielä laittoman) LSD:n ja peyoten vaikutusten alaisena, saipa jonkun antamaan hänelle salaa sähköshokkejakin. Kesey ei tiennyt mitään intiaaneista eikä ollut intiaania ikinä tavannutkaan, mutta peyote-kaktuksen erite teki tehoa. Niin Kesey loihti 'Katoavan Amerikkalaisen', Päällikkö Bromdenin, kaksimetrisen skitsofreenisen intiaanin romaanin kertojaminäksi. Päällikkö Bromdenin aistimana ja välittämänä romaanin tapahtumaketju tähtää kirkastumiseen, ylösnousemukseen. Fyysinen vapautuminen mielisairaalan vankeudesta käy rinnakkain psyykkisen kehityskulun kanssa: Bromden selviää sielunsa herraksi, jakomielitautisten usvapilviensä voittajaksi R.P. McMurphyn uhrautuvan esimerkin voimasta.
Runsaat kaksisataa sähköshokkia saanut, armeijassa sähkömiehen opin käynyt Bromden kokee kaiken sumuhuurujen lävitse ja sähköopin termien kautta. Tuloksena on sarjakuvan tai piirretyn elokuvan yksinkertaistettu, pelkistetty robottien maailma, jota Iso Hoitaja hallitsee 'mielikuvituksellisen mekaanisen voimansa' avulla, jopa aikaakin mielin määrin manipuloiden. Taustalla on yhteiskuntaa valvova jättijärjestö jota Bromden kutsuu Yhtymäksi. Kokonaisuus on vainoharhaisen aukoton. Potilaat vakoilevat ja ilmiantavat toisiaan, 'terapeuttisen yhteisön teoria' toimii kuin Sääntö-22 Joseph Hellerin Me Sotasankareissa, pitää huolta siitä että rauhoittamisen ja nöyryyttämisen systeemi jatkuu omalla painollaan, muuttumattomana orwellilaisena painajaisena. Kunnes McMurphy ilmaantuu Yhtymän alistaman maailman lunastajaksi, kuten hän Korean sodassa oli johtanut joukkopaon kiinalaiselta vankileiriltä.
'Ja hänen päänsä voideltiin johdinaineella. Saanko minä myös tappurakruunun?', Murphy kysyy, kun häntä asetellaan shokkisopen ristinpöydälle. Shokkihoitoa määrätään kiristyksen ja tahdon murtamisen välikappaleena, mutta taistelu päättyy siltä erää McMurphyn voittoon. Viimeisenä keinona McMurphyn rauhoittamiseksi Isolla Hoitajalla ja Yhtymällä on enää lobotomia, otsalohkon kastraatio. 'Kun hän ei pääse leikkaamaan vyön alapuolelta, hän leikkaa silmien yläpuolelta.'
Romaanissa viitataan H.D. Thoreaun tunnettuun ajatelmaan (kirjassa Elämää metsässä): 'Ellei mies pysy samassa tahdissa kuin hänen toverinsa, saattaa se johtua siitä, että hän kuulee erilaisten rumpujen äänen. Marssikoon hän kuulemansa soiton tahtiin, olkoon sen poljento sitten mikä tahansa ja kuulukoon se kuinka kaukaa hyvänsä.' McMurphy on thoreaulainen individualisti, lintu joka lentää länteen – kuolee – jotta toinen lintu – Päällikkö Bromden – voisi lentää yli käenpesän, kertomaan tarinansa Ismaelin (Melvillen Moby Dickissä) lailla.
Vaikka Milos Formanin ja Ken Keseyn perinteet sivuavatkin toisiaan (Mark Twain vs. Kafka). elokuvasta tuli varsin erilainen kuin romaani. Keseyn käsikirjoitusta ('I could do it weird. I could do it so that people, when they left there, they couldn't find the exit.') ei voitu hyväksyä, Haubenin ja Goldmanin versioista valmistui Formanin aivoitusten mukainen kuvaussuunnitelma. Romaanin väärennöksestä tuskin sentään sopii puhua. Forman halusi karsia kirjan liioitteluja, kärjistyksiä, koska ei katsonut niiden soveltuvan elokuvailmaisuun. Intiaanipäällikön subjektiivisesta näkökulmasta, sähköisen vainoharhaisista Yhtymä-visioista luovuttiin alkajaisiksi. Saman tien menetettiin Bromdenin tervehtymisprosessi, romaanin punainen lanka.
Elokuvassa kiintopisteenä on kaikkea seuraavan kameran valpas, neutraali, vakaa 'objektiivinen' näkökulma. Pyrkimyksenä oli liioittelematon realismi, tragiikan ja komiikan formanilainen seos, jossa mielisairaalan fantastisimmatkin henkilöt ja ilmiöt havaitaan kiihkottoman temperamentin lävitse. Keseyn arkkityypeistä – Isosta Hoitajasta, McMurphystä, Päälllikkö Bromdenista – muovattiin ihmisen näköisiä, todentuntuisia henkilöitä. Kuolintaistelun tuimuudesta ei silti hellitetä: elokuvassakin kamppaillaan elämän perusarvoista.
Tapahtumat asettuvat loppuvuoteen 1963. Alussa on aamuyö sairaalan edustalla. Vuoret sinertävät etäällä, auton valot lähenevät, McMurphy tuodaan raudoissa käkelään. Öisessä loppukuvassa kerrataan avauksen aavemainen taustamusiikki, intiaanitanssin kellojen tuonpuoleinen sointi: Päällikkö Bromden kiitää vapauteen, kohti sinivuoria mistä pelastaja ilmestyi. Elokuvan ääret huokuvat legendaa, herättävät mielteitä Villistä Lännestä: Shanesta, Etäisten laaksojen miehestä.
Ison Hoitajan nimitystä elokuva ei tunne. Miss Ratched on tehokas ja puritaani virkanainen, kylmän kohtelias, älykäs, armoton ja hyytävä byrokraatti. Kuusi näyttelijätärtä (mm. Anne Bancroft ja Angela Lansbury) kieltäytyi roolista, joka normalisoitunakin periytyy romaanin naisvihamielisestä symboliikasta, miehuutta kuohivien matriarkkojen, tukahduttavien äitihirviöiden mytologiasta. 'Hän on vaarallinen, koska hän todella uskoo siihen mitä tekee. Olen kokenut tämän tilanteen ja tiedän että vallanpitäjät uhraavat vaikeuksiin joutuessaan mitä tahansa ja kenet tahansa todistaakseen olenvansa oikeassa', Forman vakuutti Hoitajasta utelevalle haastattelijalle.
Potilaiden itsekkyys korostuu elokuvassa, varsinkin Harding putoaa aina älykön roolistaan kun hänen oma etunsa on kysymyksessä. Kristillistä vertauskuvastoa on karsittu: McMurphy ajautuu pelastajan, esimerkin antajan ja marttyyrin osaansa tiedottomammin, leppoisaa hyväsydämisyyttään, melkeinpä vahingossa.
Kun McMurphyn taustasta ei heru juuri mitään tietoa, hän jää pelleksi, neuvokkaan rohkeaksi miekkoseksi joka lähinnä omaa mukavuuttaan järkkää muille potilaille vaihtelua ja toimintaa. Myytti on maallistettu. Jack Nicholsonin tutun estottomassa, ilkikurisessa tulkinnassa McMurphy valloittaa charmikkaasti puolelleen symppislääkärin, vieläpä ensi tutustumalta, ja melkein kaikki potilaat, mutta urhon psykopaattiseen vaarallisuuteen on sitäkin vaikeampi uskoa. Jonkun Sean Conneryn hahmossa McMurphy kenties olisi välittynyt rankempana irlantilaisena.
Eräät potilaat jotka romaanissa pysyivät Päällikkö Bromdenin havaintojen reunamilla yksilöllistyvät vetoaviksi Formanilla. Varsinkin tuskaisen avulias seurailija Cheswick ja lapsen kaltainen anarkisti Martini tarttuvat mieleen: valtavia liikkiksiä. Äitinsä ja Hoitajan yhteisjyräämä Billy Bibbit on kipeän luonteenomainen lisä ohjaajan tshekkifilmien, kuten Mustan Pekan ja Vaaleaverikön rakkauden, ongelmanuoriin.
Formanilaiset hullut ovat arkoja, rujoja, kömpelöitä, tukahdutettuja, alistuvia, kiihtyviä, kiukuttelevia ihmisiä, heikkouksissaan rakastettavia olentoja, värikkäitä — siinä missä hoitajat ovat kangistuneet virallisiksi kuivimuksiksi, sortokoneiston vipusimiksi. Miljöön kauhumaalailuun (Litvakin Käärmeenpesä, Fullerin Shokkikäytävä) ei langeta. Mielisairauden mahdollisiin kauneusarvoihin (Rossenin Lilith) Forman ei toisaalta havittele. Mielisairaaloiden käyttäminen rankaisevina tai peräti persoonallisuutta tuhoavina laitoksina, kirjailijoiden (Tshehovin novelli 'Sali n:o 6'), tutkijoiden (Laing, Basaglia, Medvedevin veljekset) ja elokuvantekijöiden (Rossellini, Franju, Loach) jatkuvan moraalisen närkästyksen aiheuttaja, tuomitaan Formanin työssä yhtä raivokkaasti kuin Keseyn kirjassakin.
Vanhastaan muistamme että Forman on mestari tarkkailemaan henkilöittensä estoja ja hämmennystiloja, ajatusten ja tunteiden tukoksia, pakkomielteitä ja mykkyyttä joka ajoittain puhkeaa yhteisriemuksi. Tosin ilo jää kovin lyhytaikaiseksi, mutta niinhän elämässäkin.
– Matti Salo (1976, 1990)"
