KAVIn leffasarja syksy 2017 ma klo 19 Logomossa

Aloittaja karol, 12:56:58 - 09.10.2017

« edellinen - seuraava »

Kalenteriin linkitetyt tapahtumat

karol

KAVIn syyssarja 2017 ma klo 19 Logomossa

Logomo / MOVE 2 –sali
Köydenpunojankatu 14
Maanantaisin klo 19
liput 5 € / alle 12-vuotiaat 2 €

Kaikkien elokuvien kuvaukset: www.logomo.fi/tapahtumat/elokuvat

Kansallisen Audiovisuaalisen Instituutin eli KAVIn Turun syyssarjan nimiä ovat mm. Luis Buñuel, Sam Peckinpah ja Elem Klimov. https://www.facebook.com/KavanTurunSarja

25.9. Krzysztof Kieslowski:
LYHYT ELOKUVA RAKKAUDESTA
(Krótki film o milosci/En kort film om kärlek), Puola 1988 • Grazyna Szapolowska, Olaf Lubaszenko, Stefania Iwinska • käsikirjoitus Krzysztof Piesiewicz • musiikki Zbiegniew Preisner • suom. tekstit/svensk text • K16 • 87 min

2.10. Luis Buñuel:
HUMISEVA HARJU
(Abismos de pasión/Svindlande höjder), Meksiko 1954 • Irasema Dilian, Jorge Mistral, Lilia Prado, Ernesto Alonso • käsikirjoitus Luis Bunuel Emily Brönten romaanista • suom. tekstit/svensk text • K16 • 91 min

9.10. David Lynch:
MULHOLLAND DRIVE
(Mulholland Dr.), USA/Ranska 2001 • Naomi Watts, Laura Elena Harring, Justin Theroux • musiikki Angelo Badalamenti • suom. tekstit/svensk text • K16 • 147 min

16.10. Werner Herzog:
AGUIRRE – JUMALAN VIHA
(Aguirre, der Zorn Gottes/Aguirre – guds vrede), BRD 1972 • Klaus Kinski, Ruy Guerra, Helena Rojo • suom. tekstit/svensk text • K16 • 93 min

23.10. Miloš Forman:
YKSI LENSI YLI KÄENPESÄN
(One Flew Over the Cuckoo´s Nest/Gökboet), USA 1975 • Jack Nicholson, Louise Fletcher, William Redfield, Brad Dourif • Ken Keseyn romaanista • suom. tekstit/svensk text • K16 • 134 min

30.10. Sam Peckinpah:
HURJA JOUKKO
(The Wild Bunch/Den vilda hopen), USA 1969 • William Holden, Ernest Borgnine, Robert Ryan, Edmond O´Brien, Ben Johnson, Warren Oates • kuvaus Lucien Ballard • musiikki Jerry Fielding • suom. tekstit/svensk text • K16 • 146 min

6.11. Jerzy Kawalerowicz:
NUNNA JA PAHOLAISET
(Matka Joanna ad aniolow/Nunnan och djävlarna), Puola 1960 • Lucyna Winnicka, Mieczyslaw Voit, Anna Ciepielewska • käsikirjoitus Tadeusz Konwicki • Jaroslaw Iwaszkiewiczin novellista • suom. tekstit/svensk text • K16 • 110 min

13.11. Lars Magnus Lindgren:
PUUPALTTOO
(Träfracken), Ruotsi 1966 • Gunnar Björnstrand, Elsa Prawitz, Catrin Westerlund • suom. tekstit • K16 • 90 min

20.11. Jack Starrett:
CLEOPATRA JONES – KARATEKUNINGATAR
(Cleopatra Jones), USA 1973 • Tamara Dobson, Shelley Winters, Bernie Casey, Brenda Syker, Antonio Fargas • käsikirjoitus Max Julien • suom. tekstit/svensk text • K16 • 89 min

27.11. Tadeusz Konwicki:
HYPPY TUNTEMATTOMAAN
(Salto), Puola 1965 • Zbiegniew Cybulski, Gustau Holoubek, Marta Lipínska • suom. tekstit • K7 • 108 min

4.12. Edvin Laine & Viktor Tregubovitsh:
LUOTTAMUS
(Förtroende), Suomi/Neuvostoliitto 1976 • Kirill Lavrov, Vilho Siivola, Yrjö Tähtelä • käsikirjoitus Mihail Shatrov • svensk text • S • 95 min

11.12. Elem Klimov:
TULE JA KATSO
(Idi i smotri/Kom och se), Neuvostoliitto 1984 • Aleksei Kravtshenko, Olga Mironova, Ljubomiras Lautsjavitshjus • suom. tekstit/svensk text • K16 • 145 min

karol

Olin unohtanut laittaa KAVIn sarjan tänne, mutta tässä se nyt on. Tänään on vuorossa David Lynchin Mulholland Drive.

"Mulholland Drive

Ranska / Yhdysvallat 2001. Tuotantoyhtiöt: Les Films Alain Sarde, Asymmetrical Productions, Babbo Inc., Le Studio Canal+, The Picture Factory. Tuottaja: Alain Sarde, Mary Sweeney, Michael Polaire, Tony Krantz, Neal Edelstein. Ohjaus ja käsikirjoitus: David Lynch. Kuvaus: Peter Deming. Lavastus: Peter Jamison, Barbara Haberecht. Musiikki: Angelo Badalamenti. Leikkaus: Mary Sweeney. Äänitys: Ronald Eng. Pääosissa: Naomi Watts (Betty Elms/Diane Selwyn), Laura Elena Harring (Rita/Camilla Rhodes), Justin Theroux (Adam Kesher), Robert Forster (Harry McKnight), Ann Miller (Coco Lenoix), Lee Grant (Louise Bonner), Billy Ray Cyrus (Gene), Dan Hedaya (Vincenzo Castigliane), Lafayette Montgomery (cowboy). Helsingin ensiesitys: 2.8.2002 Bio Rex, Tennispalatsi 13, maahantuoja: Cinema Mondo – VET 104303 – K15 – 4030 m / 147 min
Kopio: 35mm filmi

Elokuvan ja unen läheisestä suhteesta on kirjoitettu metrikaupalla teoriaa ja analyysiä, mutta harva elokuva itsessään on päässyt niin lähelle unenkaltaisuutta kuin elokuvaohjaaja David Lynchin Mulholland Drive. Hollywoodin tähtien kotikadulta nimensä lainaava Mulholland Drive on surrealistinen, postmoderni noir-teos, selityksiä uhmaava, loputon risteävien kertomusten luuppi. Mitä enemmän se meitä mykistää, sitä tiukemmin se pitää meitä koukussaan. Mulholland Drive on uni, jota emme voi olla katsomatta.

Elokuva kertoo Bettystä (Naomi Watts) ja Ritasta (Laura Elena Harring), joiden kohtalot ja lopulta myös identiteetit sekoittuvat toisiinsa. Betty, Hollywoodiin juuri saapunut optimistinen näyttelijänalku, löytää tätinsä asunnosta onnettomuuteen joutuneen salaperäisen Ritan. Muistinsa menettänyt, Gilda-julisteesta nimensä lainannut Rita on kompuroinut ulos kolariautosta Mulholland Drivella ja päätynyt vieraaseen taloon. Yhdessä naiset ryhtyvät selvittämään Ritan henkilöllisyyttä Bettyn valmistautuessa tulevaan koekuvaukseen.

Mulholland Driven juonen selostaminen (mahdoton tehtävä jo sinänsä) rinnastuu unesta kertomiseen. Unessa loogiset tilanteet linkittyvät absurdeihin käänteisiin omalaatuisen kronologian ja viiston huumorin kautta. Unen "dialogi" on usein tilanteeseen sopimatonta, jopa mautonta, eivätkä päivätajunnan "normaalit" estot rajaa/suodata minän tai muiden toimijoiden välittömiä reaktioita.

Mulholland Driven unikaupunki on selittämättömien tapahtumien ja karaktäärien temmellyskenttä. TV-poliiseilta vaikuttavat etsivät (Robert Forster, Brent Briscoe), pyörätuolissa istuva kääpiö (Michael J. Anderson), ravintolan takapihalla lymyävä hirviö ja varoittava sähköcowboy ovat perilynchiläisiä kummajaisia, jotka juontavat juurensa jo ohjaaja-käsikirjoittajan legendaarisesta Twin Peaks -tv-sarjasta. Samalla tavalla tuttuja ovat banaaleista tilanteista kumpuavat suhteettomat konfliktit ja pakahduttavat tunnekuohut.

"Logiikka on tylsää" lausahti Alfred Hitchcock aikoinaan, ja David Lynch, jos kuka, on koko uransa ajan ollut samaa mieltä. Miten sitten lähestyä Mulholland Drivea – etenkin kun se suorastaan viettelee analysoimaan itseään? Internet on täynnä kilpailevia tulkintoja, ja jopa ohjaaja itse on tarjonnut omat vinkkinsä elokuvan arvoituksen "ratkaisemiseksi" (löydät ne tämän esitteen kääntöpuolelta). Luultavinta lienee se, että enemmän kuin mitään muuta Mulholland Drive on kunkin katsojan odotusten, toiveiden, tarpeiden ja tuntemusten kaleidoskooppinen peili: se kertoo meille juuri sen, minkä kulloinkin haluamme siitä tavoittaa, joskin kovin sirpaleisena ja sulkeumaa uhmaten. Halumme Mulholland Drivea kohtaan ei näin ollen voi koskaan täydellisesti tyydyttyä – antautukaamme siis sen lumoukselle yhä uudestaan.

– 31.3.2005 OH

David Lynch's 10 Clues to Unlocking Mulholland Dr.:

1 Pay particular attention in the beginning of the film: at least two clues are revealed before the credits.

2 Notice appearances of the red lampshade.

3 Can you hear the title of the film that Adam Kesher is auditioning actresses for? Is it mentioned again?

4 An accident is a terrible event... notice the location of the accident.

5 Who gives a key, and why?

6 Notice the robe, the ashtray, the coffee cup.

7 What is felt, realized and gathered at the club Silencio?

8 Did talent alone help Camilla?

9 Notice the occurrences surrounding the man behind Winkies.

10 Where is Aunt Ruth?"

karol

Tänään:

16.10. Werner Herzog:
AGUIRRE – JUMALAN VIHA
(Aguirre, der Zorn Gottes/Aguirre – guds vrede), BRD 1972 • Klaus Kinski, Ruy Guerra, Helena Rojo • suom. tekstit/svensk text • K16 • 93 min

"Aguirre, hämmästyttävä kuvaus unelmien syöksykierteestä vihamielisen fyysisen maailman keskellä tiivistää yhteen elokuvaan kaikki ne Werner Herzogin tyypilliset ja hallitsevat piirteet: hulluus ja pakkomielteet, kuoleman kaltaisen elämän ja elämän kaltaisen kuoleman toisiaan lähestyvät voimat, vapauden ja vapautumisen unelmien osoittautuminen jatkuvasti kaikkoavaksi haaveeksi. Aguirren mykistävä loppukohtaus, jossa mielipuoli conquistador Don Lope de Aguirre seisoo yksin ruumiiden ympäröimänä apinoiden valtaamalla lautalla keskellä Amazonia vannoen valloittavansa koko latinalaisen Amerikan mantereen, on visuaalisessa tehossaan häkellyttävä. Pelkästään tähän kuvaan tiivistyy koko Herzogin edustama ihmisen ja luonnon välisen yhteentörmäyksen idea.

Aguirre on joka kuvallaan hämmentävä teos, joka eksistentiaalisessa rasituksen ja kärsimyksen etsinnässään edennyt niin pitkälle dokumentin suuntaan kuin tällaisessa historiallisessa elokuvassa voidaan ylipäätään päästä. Heti ensimmäisistä kuvista lähtien, joissa Herzog näyttää loputtomien espanjalaisten sotilaiden ja intiaaniorjien rivistöjen vaeltavan alas äkkijyrkkiä Andien rinteitä, Herzog antaa elokuvallaan piinaavan tässä ja nyt -tunnelman. Kameraryhmä on todella conquistadorien El Dorado -matkalla kuvaten viidakon painostavaa hellettä, Amazon-virran pelottavaa voimaa, ryhmän ratkeamista sekä fyysisen että henkisen rasituksen alla. Niinpä 'matkadokumenttina' alkava Aguirre kehittyy keston myötä 'psykodokumentiksi', jossa ihmisten psykologinen suhde vieraaseen ympäristöön tulee kuvauksen keskeiseksi kohdaksi. Säälimättömästi Herzog ja hänen kameramiehensä Thomas Mauch seuraavat viidakon ja sen rasitusten piinaamien espanjalaisten kasvoja etsien joka vivahteen kasvavan hulluuden ja 'kulttuurishokin' etenemisestä.

Herzogin elokuva ja sen aihe tuovat etsimättä mieleen Joseph Conradin klassisen romaanin Pimeyden sydän. Kummassakin teoksessa on kysymys jokea pitkin kuljettavasta matkasta tuntemattomaan sekä eurooppalaisen ihmisen hämmennyksestä, vallanhimosta ja tuhosta oudessa maailmassa. Kuten Conradin norsunluukauppias Kurtz, Aguirrekin on oman kunnianhimonsa sokaisema, pohjimmiltaan älykäs mies, joka villissä ympäristössä menettää harkintakykynsä ja antautuu vaistojensa vietäväksi ajautuen lopulta väistämättömään tuhoon. Ja kuten Conradin romaanissa Kurtzia etsimään lähetetty Marlow, Aguirren retkikuntakin taivaltaa alas valtavaa, hiljaista jokea, jonka molemmilta rannoilta väijyy äänetön, näkymätön kuolema. Sekä Conradin romaani että Herzogin elokuva ovat allegorioita sivistyksen paluusta barbariaan, ulkokullattujen arvojen romahtamisesta perustuntemusten, kauhun, pelon, yksinäisyyden edessä. Katolinen usko, uskollisuus kuningasta kohtaan sekä Aguirren psykopaattinen vallanhimokin muuttuvat mitättömiksi käsitteiksi virralla, jota hallitsee vain hiljaisuus ja kuolema.

– Markku Tuulen (1981) ja Pertti Avolan (1981) mukaan"

karol

Tänään:

23.10. Miloš Forman:
YKSI LENSI YLI KÄENPESÄN
(One Flew Over the Cuckoo´s Nest/Gökboet), USA 1975 • Jack Nicholson, Louise Fletcher, William Redfield, Brad Dourif • Ken Keseyn romaanista • suom. tekstit/svensk text • K16 • 134 min

"'Voidaksemme kuntouttaa meikäläisissä sairaaloissa viruvat laitospotilaat, on siis ennen kaikkea tärkeätä  ja tärkeämpää kuin uuden, lempeän ja inhimillisen tilan luominen heidän ympärilleen, jota sitäkin he kyllä tarvitsevat – yrittää herättää heissä vastarintaa sitä valtaa vastaan, joka tähän saakka on heidät määritellyt ja laitostanut. Kun sairaassa on herännyt tämä tunne, alkaa vuosikausia kestänyt emotionaalinen tyhjyys täyttyä omista henkilökohtaisista voimista, vastarinnasta, aggressiivisuudesta, jonka varaan vain on mahdollista rakentaa hänen kuntouttamisensa.' (Franco Basaglia: Kumous laitosmaailmassa 1968, Tammi 1972).

'Hey nuts, show some guts!' (R.P. McMurphy elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän).

Tragikomedia Yksi lensi yli käenpesän on realistinen tulkinta Ken Keseyn näynomaisesta mielisairaalaromaanista. Tshekki Milos Formania raittiimpaa ohjaajaa ei helposti löydä – kun taas Kesey kaikista sukupolvensa amerikkalaisista kirjailijoista ehti vaeltaa värikkäimmän tien huumeiden ja hallusinaatioiden parissa. Jack Nicholsonin valinta päähenkilöksi toi mukanaan omat muutoksensa, Rajujen kuvioiden ja Saattokeikan alasävyjä.

Keseyn romaanin tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle. Kenraali Eisenhowerin äänestämistä pidetään tärähtäneisyyden mittatikkuna, kun Oregonin osavaltion mielisairaalassa, Miss Ratchedin eli 'Ison Hoitajan' valvomalla suljetulla osastolla kohta siltään ratkaistaan, kuka on 'pöpilän nokkamies': potilasneuvoston puheenjohtaja, älypää Harding vaiko tulokas, Pendletonin työleiriltä sairaalaan mielentilatutkimukseen passitettu kookas irlantilainen psykopaatti R.P. McMurphy, peluri, tukkijätkä, kulkuri, tappelupukari, uppiniskaisuuden takia 'kunniattomasti palveluksesta erotettu' sotakarhu, naisiin menevä huijaripyhimys...

Kesey kirjoitti valtaosan romaanistaan (tuolloin ei vielä laittoman) LSD:n ja peyoten vaikutusten alaisena, saipa jonkun antamaan hänelle salaa sähköshokkejakin. Kesey ei tiennyt mitään intiaaneista eikä ollut intiaania ikinä tavannutkaan, mutta peyote-kaktuksen erite teki tehoa. Niin Kesey loihti 'Katoavan Amerikkalaisen', Päällikkö Bromdenin, kaksimetrisen skitsofreenisen intiaanin romaanin kertojaminäksi. Päällikkö Bromdenin aistimana ja välittämänä romaanin tapahtumaketju tähtää kirkastumiseen, ylösnousemukseen. Fyysinen vapautuminen mielisairaalan vankeudesta käy rinnakkain psyykkisen kehityskulun kanssa: Bromden selviää sielunsa herraksi, jakomielitautisten usvapilviensä voittajaksi R.P. McMurphyn uhrautuvan esimerkin voimasta.

Runsaat kaksisataa sähköshokkia saanut, armeijassa sähkömiehen opin käynyt Bromden kokee kaiken sumuhuurujen lävitse ja sähköopin termien kautta. Tuloksena on sarjakuvan tai piirretyn elokuvan yksinkertaistettu, pelkistetty robottien maailma, jota Iso Hoitaja hallitsee 'mielikuvituksellisen mekaanisen voimansa' avulla, jopa aikaakin mielin määrin manipuloiden. Taustalla on yhteiskuntaa valvova jättijärjestö jota Bromden kutsuu Yhtymäksi. Kokonaisuus on vainoharhaisen aukoton. Potilaat vakoilevat ja ilmiantavat toisiaan, 'terapeuttisen yhteisön teoria' toimii kuin Sääntö-22 Joseph Hellerin Me Sotasankareissa, pitää huolta siitä että rauhoittamisen ja nöyryyttämisen systeemi jatkuu omalla painollaan, muuttumattomana orwellilaisena painajaisena. Kunnes McMurphy ilmaantuu Yhtymän alistaman maailman lunastajaksi, kuten hän Korean sodassa oli johtanut joukkopaon kiinalaiselta vankileiriltä.

'Ja hänen päänsä voideltiin johdinaineella. Saanko minä myös tappurakruunun?', Murphy kysyy, kun häntä asetellaan shokkisopen ristinpöydälle. Shokkihoitoa määrätään kiristyksen ja tahdon murtamisen välikappaleena, mutta taistelu päättyy siltä erää McMurphyn voittoon. Viimeisenä keinona McMurphyn rauhoittamiseksi Isolla Hoitajalla ja Yhtymällä on enää lobotomia, otsalohkon kastraatio. 'Kun hän ei pääse leikkaamaan vyön alapuolelta, hän leikkaa silmien yläpuolelta.'

Romaanissa viitataan H.D. Thoreaun tunnettuun ajatelmaan (kirjassa Elämää metsässä): 'Ellei mies pysy samassa tahdissa kuin hänen toverinsa, saattaa se johtua siitä, että hän kuulee erilaisten rumpujen äänen. Marssikoon hän kuulemansa soiton tahtiin, olkoon sen poljento sitten mikä tahansa ja kuulukoon se kuinka kaukaa hyvänsä.' McMurphy on thoreaulainen individualisti, lintu joka lentää länteen –  kuolee –  jotta toinen lintu –  Päällikkö Bromden –  voisi lentää yli käenpesän, kertomaan tarinansa Ismaelin (Melvillen Moby Dickissä) lailla.

Vaikka Milos Formanin ja Ken Keseyn perinteet sivuavatkin toisiaan (Mark Twain vs. Kafka). elokuvasta tuli varsin erilainen kuin romaani. Keseyn käsikirjoitusta ('I could do it weird. I could do it so that people, when they left there, they couldn't find the exit.') ei voitu hyväksyä, Haubenin ja Goldmanin versioista valmistui Formanin aivoitusten mukainen kuvaussuunnitelma. Romaanin väärennöksestä tuskin sentään sopii puhua. Forman halusi karsia kirjan liioitteluja, kärjistyksiä, koska ei katsonut niiden soveltuvan elokuvailmaisuun. Intiaanipäällikön subjektiivisesta näkökulmasta, sähköisen vainoharhaisista Yhtymä-visioista luovuttiin alkajaisiksi. Saman tien menetettiin Bromdenin tervehtymisprosessi, romaanin punainen lanka.

Elokuvassa kiintopisteenä on kaikkea seuraavan kameran valpas, neutraali, vakaa 'objektiivinen' näkökulma. Pyrkimyksenä oli liioittelematon realismi, tragiikan ja komiikan formanilainen seos, jossa mielisairaalan fantastisimmatkin henkilöt ja ilmiöt havaitaan kiihkottoman temperamentin lävitse. Keseyn arkkityypeistä – Isosta Hoitajasta, McMurphystä, Päälllikkö Bromdenista – muovattiin ihmisen näköisiä, todentuntuisia henkilöitä. Kuolintaistelun tuimuudesta ei silti hellitetä: elokuvassakin kamppaillaan elämän perusarvoista.

Tapahtumat asettuvat loppuvuoteen 1963. Alussa on aamuyö sairaalan edustalla. Vuoret sinertävät etäällä, auton valot lähenevät, McMurphy tuodaan raudoissa käkelään. Öisessä loppukuvassa kerrataan avauksen aavemainen taustamusiikki, intiaanitanssin kellojen tuonpuoleinen sointi: Päällikkö Bromden kiitää vapauteen, kohti sinivuoria mistä pelastaja ilmestyi. Elokuvan ääret huokuvat legendaa, herättävät mielteitä Villistä Lännestä: Shanesta, Etäisten laaksojen miehestä.

Ison Hoitajan nimitystä elokuva ei tunne. Miss Ratched on tehokas ja puritaani virkanainen, kylmän kohtelias, älykäs, armoton ja hyytävä byrokraatti. Kuusi näyttelijätärtä (mm. Anne Bancroft ja Angela Lansbury) kieltäytyi roolista, joka normalisoitunakin periytyy romaanin naisvihamielisestä symboliikasta, miehuutta kuohivien matriarkkojen, tukahduttavien äitihirviöiden mytologiasta. 'Hän on vaarallinen, koska hän todella uskoo siihen mitä tekee. Olen kokenut tämän tilanteen ja tiedän että vallanpitäjät uhraavat vaikeuksiin joutuessaan mitä tahansa ja kenet tahansa todistaakseen olenvansa oikeassa', Forman vakuutti Hoitajasta utelevalle haastattelijalle.

Potilaiden itsekkyys korostuu elokuvassa, varsinkin Harding putoaa aina älykön roolistaan kun hänen oma etunsa on kysymyksessä. Kristillistä vertauskuvastoa on karsittu: McMurphy ajautuu pelastajan, esimerkin antajan ja marttyyrin osaansa tiedottomammin, leppoisaa hyväsydämisyyttään, melkeinpä vahingossa.

Kun McMurphyn taustasta ei heru juuri mitään tietoa, hän jää pelleksi, neuvokkaan rohkeaksi miekkoseksi joka lähinnä omaa mukavuuttaan järkkää muille potilaille vaihtelua ja toimintaa. Myytti on maallistettu. Jack Nicholsonin tutun estottomassa, ilkikurisessa tulkinnassa McMurphy valloittaa charmikkaasti puolelleen symppislääkärin, vieläpä ensi tutustumalta, ja melkein kaikki potilaat, mutta urhon psykopaattiseen vaarallisuuteen on sitäkin vaikeampi uskoa. Jonkun Sean Conneryn hahmossa McMurphy kenties olisi välittynyt rankempana irlantilaisena.

Eräät potilaat jotka romaanissa pysyivät Päällikkö Bromdenin havaintojen reunamilla yksilöllistyvät vetoaviksi Formanilla. Varsinkin tuskaisen avulias seurailija Cheswick ja lapsen kaltainen anarkisti Martini tarttuvat mieleen: valtavia liikkiksiä. Äitinsä ja Hoitajan yhteisjyräämä Billy Bibbit on kipeän luonteenomainen lisä ohjaajan tshekkifilmien, kuten Mustan Pekan ja Vaaleaverikön rakkauden, ongelmanuoriin.

Formanilaiset hullut ovat arkoja, rujoja, kömpelöitä, tukahdutettuja, alistuvia, kiihtyviä, kiukuttelevia ihmisiä, heikkouksissaan rakastettavia olentoja, värikkäitä — siinä missä hoitajat ovat kangistuneet virallisiksi kuivimuksiksi, sortokoneiston vipusimiksi. Miljöön kauhumaalailuun (Litvakin Käärmeenpesä, Fullerin Shokkikäytävä) ei langeta. Mielisairauden mahdollisiin kauneusarvoihin (Rossenin Lilith) Forman ei toisaalta havittele. Mielisairaaloiden käyttäminen rankaisevina tai peräti persoonallisuutta tuhoavina laitoksina, kirjailijoiden (Tshehovin novelli 'Sali n:o 6'), tutkijoiden (Laing, Basaglia, Medvedevin veljekset) ja elokuvantekijöiden (Rossellini, Franju, Loach) jatkuvan moraalisen närkästyksen aiheuttaja, tuomitaan Formanin työssä yhtä raivokkaasti kuin Keseyn kirjassakin.

Vanhastaan muistamme että Forman on mestari tarkkailemaan henkilöittensä estoja ja hämmennystiloja, ajatusten ja tunteiden tukoksia, pakkomielteitä ja mykkyyttä joka ajoittain puhkeaa yhteisriemuksi. Tosin ilo jää kovin lyhytaikaiseksi, mutta niinhän elämässäkin.

– Matti Salo (1976, 1990)"

karol

Tänään:

30.10. Sam Peckinpah:
HURJA JOUKKO
(The Wild Bunch/Den vilda hopen), USA 1969 • William Holden, Ernest Borgnine, Robert Ryan, Edmond O´Brien, Ben Johnson, Warren Oates • kuvaus Lucien Ballard • musiikki Jerry Fielding • suom. tekstit/svensk text • K16 • 146 min

"Hurja joukko kuvaa vanhan Villin Lännen henkipattoja vaiheessa jolloin Villi Länsi alkoi muuttua tai kadota. Autenttisuushakuisuudessaan se jatkaa Peckinpahin edellisen westernin, mestarillisen Viheltävien luotien (1961) jäljillä. Elokuva on aika tarkkaan ajoitettu vuosiin 1913-1914, siis ensimmäisen maailmansodan aaton tienoille, Sarajevon laukausten (28.6.1914) tuntumaan. Auto (Peckinpahin westernien kohtalon väline), konekivääri ja – huhujen aihe – lentokone ovat saapuneet runtelemaan perinteellistä Lännen maisemaa, joka alkaa muuttua (sisällis)sotien ja vallankumousten näyttämöksi. Pike Bishopin johtama 'hurja joukko' hakee Meksikosta jatkoaikaa toiminnalleen ja väkivallalleen mieltä. Amerikan rajaseutu on kotimaassa suljettu, mutta Rio Granden eteläpuolella avautuu karu maa, joka vain omalle pojalleen, Angelille, on 'Mexico lindo' – ja siellä väistämättömälle väkivallalle voi vielä löytyä tarkoitusta ja merkitystä. Paul Schrader on rinnastanut Peckinpahin ja Luis Buñuelin Meksikon toisiinsa ja vieläpä liittänyt Peckinpahin taisteluväsymystä poteviin Lännen-miehiin olennaiseen espanjalaiseen kärsimyksen perinteeseen, ohjaajan suosikkikirjailijan, brutaalin modernistin, Camilo José Celan ja tämän romaanin Pascual Duerten perhe (1942) machon ja pikareskin psykopatologiaan. Pike Bishop on myös tajuttavissa muunnelmaksi Raoul Walshin Valkoisen hehkun (1949) Cody Jarrettin (James Cagney) väkivaltaisen hulluuden saartamasta hahmosta.

'Hurjan joukon' nimitys on taiteellisen vapaasti vohkittu Butch Cassidyn ja Sundance Kidin rosvosakin historiasta, mutta muuten Peckinpah on luonut varsin itsenäisen muunnoksen. Oikean 'hurjan joukon' lailla Bishopin poppoo on tehnyt rautatieherroista verivihollisensa ja joutuu pakenemaan latinalaiseen Amerikkaan, kuitenkin Meksikoon eikä Boliviaan.

'Parhaiden amerikkalaisten väkivaltaelokuvien lailla Hurja joukko etenee kahta tietä: se käyttää väkivaltaa kiihottamiseen ja sitten soveltaa lisää väkivaltaa kommentoidakseen tätä kiihotusta.' (Paul Schrader). Väkivaltajaksot – etenkin alussa, texasilaisessa San Rafaelin rajakaupungissa sekä lopussa, 'kenraali' Mapachen leirillä Meksikossa – ovat pitkiä orgastisia purkauksia, joissa nopean leikkauksen ja eriasteisten hidastusten yhdistelyllä kuoleman detaljeja, osumisen sokkeja ja verenvuodatusta, artikuloidaan yhtä aikaa lähelle ja etäälle: kammottaviksi välähdyksiksi ja kuoleman baletiksi. Vaikka Peckinpahin jäljittelijät ovat parinkymmenen vuoden aikana mässäilleet ylettömyyksiin, Hurjan joukon väkivaltajaksot pystyvät yhä vaikuttamaan, tekemään levottomaksi... Niissä on samansuuntaista esteettisyyttä, moraalia syövyttävää voimaa kuin Kurosawan (Seitsemän samuraita) tai Arthur Pennin (Bonnie ja Clyde) vastaavissa jaksoissa. Voidaan Paul Schraderin tavoin puhua fasistisen (!) persoonallisuuden itsetiedostuksen tuottamasta suuresta ahdistuksesta. Peckinpah on Hurjassa joukossa ja muutamissa myöhemmissäkin elokuvissaan tiedostanut ja ottanut arvioitavakseen omat taipumuksensa dominoimiseen ja tappamiseen. Vuoden 1914 oli Hurjan joukon Vietnam.

Romantikko Peckinpah tukeutuu Hurjassa joukossa seremonioihin, painokkaimmin meksikolaismusiikkia tulvehtivassa fordilaisessa jaksossa, jossa Bishopin joukkion jäsenet ratsastavat pois Angelin kylästä. Meksiko on seremoniallistanut muitakin amerikkalaisia ohjaajia, kuten Elia Kazania (Viva Zapata!), Arthur Penniä (Billy the Kid – Henkipatto), ja Marlon Brandoa (Vihan riivaama), mutta Peckinpahin kaltaista eläytymistä on tuskin kukaan muu Hollywood-ohjaaja osoittanut, lukuun ottamatta Sierra Madren aarretta, Peckinpahin syvästi vaikuttanutta John Hustonin elokuvaa. Loppulahtausta edeltävä nelivaljakoksi supistuneen Hurjan joukon vaellus kohti meksikolaissotilaita kuhisevaa Mapachen leiriä muuntelee Lännenelokuvien perinteistä kaksintaistelurituaalia: nyt Hurja joukko astelee varmaan kuolemaan – puhdistautumaan, sovittamaan rikkeensä, uhrautumaan legendaarisesti. Kun alkujakson verilöylyn aiheutti rahanhimo, paljaasti materialistinen motiivi, niin lopun helvetin panee liikkeelle Piken joukkion solidaarisuus vangittua ja kidutettua jäsentä, Angelia, kohtaan. Angelin kautta Pike ja kumppanit asettuvat sortomielivaltaa vastaan, näköjään nihilistisen hävityksen ja itsetuhon hurmiossa. Tiedostamattaan, kuin vahingossa he antavat henkensä Meksikon vallankumouksen puolesta. Peckinpah korostaa tuon intuitiivisen uhrauksen ideologista luonnetta taistelun jälkeisessä seestyneessä kohdassa, jossa Piken porukkaa jäljittämään pakotettu Deke Thornton, Hurjan joukon entinen jäsen, päättää asiasta lainkaan keskustelematta liittyä meksikolaisten vallankumouksellisten riveihin, vanhan Sykesin rinnalla. Lopputekstejä Peckinpah rohkeni vielä kuvittaa, Angelin kylästä lähdön taustamusiikin soidessa, lähikuvilla nauravista Hurjan joukon jäsenistä: Angel painottuu kuin Nick (Christopher Walken) Michael Ciminon 'peckinpahilaisessa' Kauriinmetsästäjässä. Pike Bishopin ja Deke Thorntonin ystävyyttä ja vihollisuutta on tulkittu (Terence Butler) seksuaalisen ambivalenssin terminologiaa käyttäen, niin kuin Robin Wood on lähestynyt Ciminon elokuvia.

Peckinpah sanoutuu selvästi irti Lännen lainsuojattomien kaunistelevasta ihannoinnista: John Fordin (Hyökkäys erämaassa), Henry Kingin (Jesse James), (Ase kädessä), Gerge Stevensin (Etäisten laaksojen mies, yksi Peckinpahin elokuvasuosikeista) ja Marlon Brandon (Vihan Riivaama) malleista. Hurjan joukon jäsenet, moni heistä lähes vanhuksia, ovat tappajia, häikäilemättömiä rosvoja: heidän synnyttämissään lahtauksissa kuolee siviilejä, naisia ja lapsia. Jotkut ryhmän jäsenet, kuten Grochin veljekset, ovat paljaita egoisteja ja hedonisteja, joilla ei ole juopottelun ja huorailun ylittäviä päämääriä. Crazy Lee on nimensä veroinen honkkeli, psyko katkeraan loppuun asti. Ryhmän arvokkain, Pikeakin ryhdikkäämpi, jäsen on meksikolaisiin vallankumouksellisiin samaistuva Angel, jonka kohtalo sytyttää 'gringojen' uhrimielen ja solidaarisuuden. Omaan maahansa Piken porukka ei tunne mitään sympatioita: Yhdysvallat tarkoittaa rautatieviskaali Harrigania ja tämän kaukaa komentamaa palkkionmetsästäjien korppikotkamaista rähjälaumaa. Yhdysvaltain ratsuväkisotilaat näytetään sählääjinä: Rio Granden silta räjähtää heidän allaan.

– Matti Salo (1989)"

karol

Tänään:

13.11. Lars Magnus Lindgren:
PUUPALTTOO
(Träfracken), Ruotsi 1966 • Gunnar Björnstrand, Elsa Prawitz, Catrin Westerlund • suom. tekstit • K16 • 90 min

"Taitavasti rakennetuista 'suljetun huoneen mysteereistään' tunnetun Jan Ekströmin (1923–2013) kirjoja ei ilmeisesti koskaan ole ilmestynyt suomeksi, mutta molemmat Ekström-filmatisoinnit, Arne Mattssonin ohjaama ja Per Wahlöön käsikirjoittama Morianerna (1965) sekä Lars-Magnus Lindgrenin Träfracken (1966), nähtiin 1960-luvun Suomen elokuvateattereissa nimillä Hillittömät ja Puupalttoo. Ekströmin romaanien vakiohahmoa, oopperasta pitävää etsiväsankari Bertil Durellia, esittää Mattssonin elokuvassa Olle Andersson ja Lindgrenin trillerissä Åke Fridell.

Runsaalla henkilökaartilla varustettu Puupalttoo perustuu Expressen-lehden Sherlock-dekkaripalkinnon saaneeseen romaaniin. Tarinassa keskitytään selvittämään sairaala-alueen tienoilla sattuneita salaperäisiä kuolemantapauksia. Onko ahdinkoon joutuneen kauniin Vivi Sanderin (Catrin Westerlund) auto-onnettomuus onnettomuus vai murhayritys? Haudankaivaja nousee keskeiseksi hahmoksi koomisia, traagisia ja oudon eroottisia sävyjä sekoittavassa kokonaisuudessa, jonka makaaberi poptyyli tuo mieleen useat Roger Cormanin elokuvat. Soppaa maustavat lääkärin s/m-perversiot (joiden takia elokuva sai Britanniassa nimen The Sadist), jotka kuuluvat Ekströmille tyypillisiin näkemyksiin siitä, mitä aateliston ja ylemmän keskiluokan kulissien takana tapahtuu.

Suositusta ihmissuhde-elokuvastaan Rakas John (Käre John, 1964) Oscar-ehdokkuuden saanut Lars-Magnus Lindgren kiinnitti Puupalttoon näyttelijäkaartiin monia tavalla tai toisella isoja nimiä, tohtori Rune Westeriä esittävästä Ingmar Bergmanin luottomies Gunnar Björnstrandista pikkuroolissa käväisevään rallikuski Picko Trobergiin. Nuorekkaan seksisymbolin ja nousevan kansainvälisen tähden maineessa 1960-luvulla ollut Essy Persson hankki elokuvalle ei-toivottua julkisuutta haastamalla tuottaja Inge Ivar-sonin oikeuteen. Elokuvan alkuperäisversiossa Essy Perssonin roolihahmo sisar Berit nähtiin alastonkohtauksissa, jotka oli filmattu sijaisnäyttelijää käyttäen ja ilmeisesti Perssonin tietämättä. Ivarsson tuomittiin maksamaan Perssonille 10 000 kruunua kohutussa oikeusjutussa, joka on mahdollisesti motivoinut Mustaa valkoisella -elokuvassa (1968) samanlaiseen asetelmaan joutuneen Kristiina Halkolan aloittamaan oikeusprosessin ohjaaja-tuottaja Jörn Donneria vastaan.

– Lauri Lehtinen 29.7.2014"

karol

Tänään:

20.11. Jack Starrett:
CLEOPATRA JONES – KARATEKUNINGATAR
(Cleopatra Jones), USA 1973 • Tamara Dobson, Shelley Winters, Bernie Casey, Brenda Syker, Antonio Fargas • käsikirjoitus Max Julien • suom. tekstit/svensk text • K16 • 89 min

"'Blaxploitation' eli musta eksploitaatio oli varsinkin 1970-luvun alussa kukoistanut elokuvasuuntaus, jossa sankareita olivat mustat etsivät ja gangsterit. Pelkästään vuonna 1973 valmistuivat elokuvat Cleopatra Jones, Coffy, That Man Bolt, Black Belt Jones, Black Caesar, The Mack ja Willie Dynamite. Nämä elokuvat loivat uusia mustia sankarityyppejä, kuten gangstereita tuhoavia naisia, mustia 'superoreja', kung fu- ja karatemestareita, parittajia ja vetäviä gigoloita. Hahmojen ja tilanteiden vaihtelevuudesta huolimatta perusainekset pysyivät toisteisina.

Musta CIA:n erikoisagentti Cleopatra Jones johtaa Turkissa maailman suurimman unikkoviljelmän tuhoamista ja saa heroiinipäällikkö Mommyn (Shelley Winters) vihat päälleen. Suuren heroiinisodan seuraavana siirtona Mommy määrää tuhottavaksi B & S Housen, joka on Cleopatran sydämenasia: se on entisten narkomaanien suojapaikka, jota Cleopatran poikaystävä johtaa. Cleolle tarjoutuu tilaisuuksia esitellä karate- ja magnumkykyjään, monia erilaisia chic-vaatteita (185-senttisen valokuvamallin ammattitaidolla), erikoisvalmisteista autoaan ja myös moottoripyörätaitojaan. Loppuselvitys tapahtuu autohajottamossa.

Jack Starrett toteuttaa autohurjastelukohtaukset ja tarinan action-elementit pätevästi. Kiehtovinta antia elokuvassa on mustan kulttuurin värikäs maailma. Dialogi on täynnä nopeaa huulenheittoa: wisecracks and jive talk. Mustien henkilöhahmojen elämänfilosofiaksi voidaan tiivistää: keeping one's cool.

Ideologisesti elokuva on kiinnostava roolien nurinkääntymisen vuoksi. Jos Modesty Blaise on naispuolinen James Bond, niin Cleopatra Jones on musta Modesty Blaise. Cleo on täysin puhdaspiirteinen sankaritar. Toisaalta mustat gangsteritkin esitetään valkoisia sympaattisempina. Valkoinen heroiinikuningatar osoitetaan lesboksi, mikä leimataan turmeltuneisuudeksi. Cleopatra Jones, esimerkki vaihtoehtoisista toiveunista ja samastumismalleista, on kliseemäisyydessään rajoittunut, mitä elokuvan sarjakuvamaisen kepeä ote estää ottamasta kovin vakavasti. 'Fight On!' kuuluu tämän populaariviihteellisesti militantin mustan ja feministisen elokuvan loppurepliikki."

karol

Tänään:

27.11. Tadeusz Konwicki:
HYPPY TUNTEMATTOMAAN
(Salto), Puola 1965 • Zbiegniew Cybulski, Gustau Holoubek, Marta Lipínska • suom. tekstit • K7 • 108 min

"Salto eli Hyppy tuntemattomaan on Konwickin kolmas ja parhaiten tunnettu elokuva. Se kytkeytyy johdonmukaisesti hänen neljän ensimmäisen ohjaustyönsä (muut: Kesän viimeinen päivä, 1958, Taru rakkaudesta, 1961, Jak daleko stąd, jak blisko, 1971) sekä sellaisten romaanien kuin Puolalainen unikirja (1963) ketjuun. Kaikissa näissä keskeistä on päähenkilön (Saltossa kokonaisen yhteisön) fragmentaarinen matka sotamuistojen ja -painajaisten maailmaan useiden rauhanvuosien jälkeen. Kaiken kaikkiaan Konwicki ohjasi kuusi pitkää elokuvaa, joista viimeisissä hän vaihtoi maaperää, ja siirtyi sovittamaan muiden kirjailijoiden sotaa edeltävään maailmaan sijoittuvia tekstejä (Dolina Issy, 1982, Miłoszin romaanista, sekä Lawa, 1989, Mickiewiczin näytelmän pohjalta).

Zbigniew Cybulski näyttelee Salton levotonta päähenkilöä, joka saapuu maaseutuidyllin keskellä sijaitsevaan maja-taloon ilmeisesti jonkinlaisen pakoretken keskellä. Hän on kuin menneisyyden salainen agentti, jonka tarkoituksena on sotavuosien muistojen lietsominen sekä itsessään että ympäröivässä yhteisössä; hänessä on ripaus sekä aidon alkuvoimaisia että huijarisaarnaajamaisia ominaisuuksia. Konwickin edellisen elokuvan Taru rakkaudesta vakava, romanttinen sävy on Saltossa pimentynyt kolkoksi ironiaksi. Kun Cybulski tarinan huipentumassa kutsuu elokuvan henkilöt menneisyyden ja nykyisyyden rajat hämärtävään, pakanallista seremoniaa muistuttavaan salto- eli 'voltti'-tanssiin, kiristyy vire miltei rienaavaksi.

Kaiken kaikkiaan Salto näyttää kaikessa avantgardistisessa yritteliäisyydessään sen vaarallisen suunnan, johon Konwicki eteni vielä syvemmälle seuraavassa, surrealistisimmassa ja kunnianhimoisimmassa elokuvassaan Jak daleko stąd, jak blisko – valitettavan epävakuuttavin tuloksin. Ihmiset puhuvat kuin itsekseen, paljolti toistensa ohi; runsaalla tekstillä ja  teennäisillä poseerauksilla on monesti ylivalta henkilöhahmoihin nähden. Jos Taru rakkaudesta oli Resnais'n tavoin muistojen kudelmista viehättyneen Konwickin Hiroshima rakastettuni, on Salto ehdottomasti hänen Marienbadinsa; mutta niin kuin Marienbadiin, myös Saltoon sisältyy jo pelkästään ulkoisen olemuksen tasolla roima annos pirullista komediaa. Avaimen huumoriin tarjoaa Cybulskin fantastinen näyttelijäsuoritus. 'Cybulskin mukana elokuvaan tulee paholaismaisuutta, ja hänen ihmisten omatuntoa kolkutteleva roolinsa tuntuu sekä fyysisenä että henkisenä.' (Markku Tuuli).

– Petteri Kalliomäki 29.5.2015"

karol

Tänään:

4.12. Edvin Laine & Viktor Tregubovitsh:
LUOTTAMUS
(Förtroende), Suomi/Neuvostoliitto 1976 • Kirill Lavrov, Vilho Siivola, Yrjö Tähtelä • käsikirjoitus Mihail Shatrov • svensk text • S • 95 min

"Idea V. I. Leninin ja Suomen välisiä suhteita käsittelevän elokuvan aikaansaamiseksi lienee Kinosto-yhtymän pääjohtajan Väinö Mäkelän. Syksyllä 1964 esiin tullutta ideaa jalosti eteenpäin hänen poikansa Mauno Mäkelä, Fennada-Filmin toimitusjohtaja. Ensimmäisen käsikirjoitusversion laati vuonna 1970 Paavo Rintala. Se ei kuitenkaan miellyttänyt neuvostoedustajia, kuten ei seuraavakaan Neuvostoliitossa tehty käsikirjoitus. Marxilais-Leninismin Instituutti (Moskova) hyväksyi lopulta vuonna 1974 Mihail Šatrovin ja Vladlen Loginovin tuotoksen, käännöksen jälkeen Väinö Linna viimeisteli suomalaisen dialogin. Tuotantosopimus voitiin allekirjoittaa 14.12.1974. Ohjaajaksi kiinnitetyt Viktor Tregubovitš ja Edvin Laine hoitivat henkilöohjauksen näyttelijöiden kielen mukaisesti, muuten asiat sovittiin yhteisohjauksessa. Elokuvan valmistaminen kesti odotettua pidempään ja Suomen ensi-ilta venähti reilulla kahdeksalla kuukaudella. Suomessa levitykseen tuotiin 6 kopiota, Neuvostoliitossa ote oli hieman ronskimpi – kopioita oli vaatimattomat 2400. Suomessa katsojamäärät jäivät pieniksi: teattereissa pääsylipun lunasti yli 88 000, Valtion AV-keskuksen kaitakopiolevityksissä laskettiin käyneen 116 305 katsojaa. Kävijämääriä ei voi pitää suurena, sillä mitään elokuvaa ei liene puffattu tuohon mennessä enemmän. Kiinnostusta kuitenkin oli, sillä televisioesityksessä katsojaluku humahti yli miljoonan – 1990-luvun lopun uusintaesityksessä enää parisataa tuhatta. Ankeiden koululaisnäytäntöjen muistoa on sittemmin vaalittu osana suomalaista glasnostia ja antisuomettumista suullisena perimätietona.

Arvostelijoiden suuri enemmistö otti vastaan spektaakkelin kiitoksin: se tarjosi milloin 'ajatuksellisesti arvokasta sisältöä' ja herättivät katsojissa kiinnostusta 'laiminlyötyihin historian tarkastuksiin' (Paula Talaskivi, HS) tai se oli 'elävää ja innostavaa historiaa valkokankaalla' (Leo Stålhammer, Suomenmaa). Pienoisia epäilyksiä toki aika ajoin ilmeni. 'Kehystarina on tiivis ja koruton', huomautti Aune Kämäräinen (Uusi Suomi), 'Ilman noita lukuisia takaumia, joita siihen on upotettu, ei aiheesta elokuvaksi olisi ollutkaan. Takaumat ovat yksi elokuvan ongelmakohta.' Aamulehden Erkka Lehtola totesi elokuvan kertovan historiasta '... mutta hyvin ulkokohtaisesti. [– –] Mikäli halutaan, että elokuva kuvaa historian ohella myös ihmisiä, elämää, tunteita, niin silloin Luottamus on auttamattoman ulkokohtainen'. Vuonna 1997 antisuomettumisen äänenpainot olivat esillä mm. Aamulehden Pekka Erosella, sillä hänelle elokuva 'kiteytti puistattavan muiston rähmällään rämpimisen vuosikymmeneltä.' Jussi Karjalainen huomautti elokuvan opettavan – tosin 1970-luvusta, vaikka 'loppukohtauksen viestin ymmärtää kovakalloisinkin.'

Elokuva on oppimateriaalia siitä, kuinka kulttuuri ja historia voidaan valjastaa kansojen poliittiseen kasvatukseen, huomautettakoon kuitenkin, että keskinäisessä hyvässä hengessä. – Jari Sedergren 7.12. 2005"

karol

Tänään:

11.12. Elem Klimov:
TULE JA KATSO
(Idi i smotri/Kom och se), Neuvostoliitto 1984 • Aleksei Kravtshenko, Olga Mironova, Ljubomiras Lautsjavitshjus • suom. tekstit/svensk text • K16 • 145 min

"Elokuvien Agonia (1975-81) ja Jäähyväiset Matjoralle (1982) myötä Elem Klimov nousi Neuvostoliiton uuden ohjaajakaartin kiistellyksi kärkihahmoksi. Tule ja katso kehittää loppuun, miltei sietokuvyn rajoille neuvostoelokuvan erään keskeisen ja suositun lajityypin: pateettisen pasifistisen sota- ja partisaanikuvauksen.

Tule ja katso perustuu tositapahtumiin Valko-Venäjällä 1943. Hitler kaavaili Valko-Venäjästä suurta keskitysleiriä, jonne kaikki alemmat rodut siirrettäisiin. Helpon valloituksen sijasta saksalaiset saivat kuitenkin vastaansa vahvan, puolen miljoonan aseistetun partisaanin liikkeen. Valko-Venäjän 10 miljoonan väestöstä saksalaiset tappoivat neljäsosan ja tuhosivat lisäksi maan tasalle 628 kylää.

Elokuvan lähtökohtana ovat olleet valkovenäläisen kirjailijan Aleksandr Adamovitshin novellit sekä dokumenttiromaani, joka syntyi neljän vuoden laajan tutkimustyön jälkeen. Klimov ja Adamovitsh haastattelivat kolmattasataa valkovenäläistä, jotka muistivat vielä tuhot. Heidän kertomustensa mukaan tekijät rakensivat tarinalleen mahdollisimman tarkat puitteet. Elokuvan apokalyptiset visiot eivät ole keksittyjä.

Nimensäkin Tule ja katso on saanut juuri Raamatun Ilmestyskirjasta. Näkökulma on 14-vuotiaan Fleran, joka haetaan kotikylästään partisaanien riveihin. Näemme kaksi valokuvaa: ensimmäinen otetaan, kun iloinen Flera on lähdössä raikuvien partisaanijoukkojen kanssa rintamalle, toinen kun hän saa saksalaisten vankeudessa katsoa totisena kuolemaa silmästä silmään. Välissä Flera on läpikäynyt maanpäällisen helvetin ja muuttunut viattomasta, reippaasta poikasesta kaiken nähneeksi, tuskaiseksi mieheksi.

Neuvostoelokuvassa ei ensimmäistä kertaa aseteta lasta sodan kauhujen keskelle, subjektiiviseksi kokijaksi. Tunnetuin esimerkki on Andrei Tarkovskin Ei paluuta eli Ivanin lapsuus, jonka päähenkilö on 12-vuotias viaton poika. Tarkovski tutki Ivaninsa moraalista päättäväisyyttä ja karttoi realistisia sotakuvia. Klimovin asetelma on jokseenkin päinvastainen: julmuudet vyöryvät kankaalle ja niiden aikaansaajan moraalittomuutta kysellään.

Miltei sietämättömän raju loppujakso päättyy kohtaukseen, jossa Flera tyhjentää kiväärinsä liejuun unohtuneeseen Hitlerin kuvaan. Samalla dokumenttimontaasi välittää Hitlerin poliittisen nousun tarinan, mutta retrospektiivisesti: takaperin etenevät kuvat päätyvät varhaisimpaan tunnettuun dokumenttiin, pikku-Adolfiin äitinsä sylissä. Nyt Flera ei, ajatellen ehkä omaa äitiään, omia kuolleita pikkusisariaan, kukaties kaikkia maailman lapsia, pystykään enää painamaan liipaisinta. Näin elokuva päättyy sovinnollisesti: aina tulee vastaan piste, jossa kostonhimo kuolee, lisätuho tuntuu järjettömältä.

Klimov on kertonut rakentaneensa koko elokuvan tätä jaksoa silmällä pitäen. Se merkitsee näkökulman siirtymää tekijän kommentin suuntaan: koko edeltäneen elokuvan menetelmähän on imeä katsoja mukaan tapahtumiin hypnoottisella voimalla ja osallisuudella. Juuri hypnoosilla Klimov sai nuoren päänosanesittäjänsä haluamaansa mielentilaan ja siitä pois tuottamatta henkisiä vaurioita. Sama tehtävä on loistokkaalla, suggestiivisella ääninauhalla, jonka asteikko ulottuu kärpäsen surinasta turruttaviin räjähdyksiin, Mozartista Straussin valssiin – viimeksi mainittu musiikki suossa kahlaamisen taustalla saa aikaan hirvittävän, painajaismaisen kontrastin.

– Timo Malmin (1985), Antti Lindqvistin (1985) ja muiden lähteiden mukaan"