Kalenteri | Foorumi | Zine | Galleria

Alan kulttuuri turussa.

Archive for the ‘Keikkaraportit’ Category

Raportit: 8.6.2012 Brinkkalan piha, Turku, Projektifest

without comments

Samaisena perjantaina kun festit alkoivat myös potkupallon EM-kisat. Piti sitten niitö tölsötä niin, että jäi illan kaksi ensimmäistä bändiä näkemättä.
Paikalle saavuin juuri kun Condition: Dead aloitti. Vanha laulajaukko haukkoi välillä henkeä, rummut kuulosti Extinction of Mankindilta. Samantyylistä höyrykone-crustausta. Jee. Minä pidin ja viel kun tuli Motörheadia coverina, niin arvostin myös.

Seuraavaksi sitten Liberty. Ihan Ok se oli. Mutten mikään mahtava, ei oikeen jäänyt mitään mieleen. Kertakäyttöviihdettä?

Viimeinen oli Lost Cheerees. Siinä oli kyllä ärsyttävä ääninen laulaja. Muutenkin kun bändi oli tylsä ja booring, niin poistui sitten paikalta.

Lauanataina ja sunnuntaina festarit jatkui. Olisi ollut bändei ja puuhaa, mutta en paikalle kyennyt. Joskus on tehtävä valintoja.
Mut Brinkkalan piha on kyllä hieno keikkapaikka ja hienoa kun siellä järkättiin tämmöinen TSI-henkinen tapahtuma Arvostan.

Tämä arvio on alunperin julkaistu jo loppuunmyydyssä Kohellus #1 zinessä.

Written by mogalix

November 27th, 2012 at 1:10 pm

Keikkaraportit: Zero Absolu Kirjakahvilassa 2.11.2012

without comments

Enpä ole vielä kertaakaan Kirjiksen musaperjantaita päässyt todistamaan, vaikka aika säännöllisestihän noita on jo pitkään ollu. No nyt löytyi kuitenkin oikeinkin mielenkiintoinen esiintyjä itelle, joten olihan otettava käännös päin Brinkkalaa.

Ranskalainen Zero Absolu on kuuden toimintavuotensa aikana soittanut yli toistasataa keikkaa. En kuitenkaan ollut sen tarkemmin perehtynyt live-setuppiin, joten arvailujen varaan jäi miten yhden miehen show käytännössä toteutettaisiin, kun levyltä kuunneltuna havaittavissa on kuitenkin selkeää viittausta bändisoittoon vaikka paljon sampleja ja tietokone-juttuja biisit sisältävätkin.

Soitto oli juuri alkanut kun pääsin sisään. Porukka istuskelee penkeillä hämärässä ja ranskalainen äijä heiluu yksin kitara kädessä. Tuomitsevammassa mielentilassa oisin tehnyt u-käännöksen heti ovella ja painunut kotiin kuuntelemaan Häiriköitä.

Pirun mielenkiintoinen keikka kuitenkin oli. Tälläiset yhden miehen show:t vaarallisesti voivat kaatua tylsään taustanauhan kanssa jammailuun, mut toisin tällä kertaa. Miekkosen touhuilu oli sen verran mielenkiintoista, jotta välillä melkeinpä unohti musan kuuntelun ja keskittyi seuraamaan pedaali-viidakossa seikkailevaa jalkaa. Varsinaisia taustanauhoja ei oikeastaan taidettu käyttää kuin ihan pariin otteeseen. Taustat soitettiin looppaamalla sisään yksitellen rumpu-pädeistä aloittaen ja bassolla jatkaen.

Keikka taisi olla aika lyhyt tai ainakin siltä se tuntui, joten encoret olivat oikeinkin paikallaan. Keikan taustalla pyöri videota, mutta tästä en sijaintini vuoksi päässyt nauttimaan. Toisaalta, josko moiseen olisi edes ollut tarvettakaan, kun miehen esiintyminen oli kuitenkin mukavaa seurattavaa ja Kirjakahvila muutenkin tiivistunnelmainen. Oikke hyvä oli, tykkäsin.

http://zeroabsolu.bandcamp.com/

Written by papu

November 5th, 2012 at 9:04 pm

Posted in Keikkaraportit

Tagged with

Heavy Days in Doomtown – DIY-festarointia Tanskanmaalla

without comments

Jossain vaiheessa netin syövereistä alkoi ilmestyä linkkejä uudesta doom-festarista Köpiksessä. Tarjonta muokkautui jonkun verrankin matkan varrella, mutta lopputulos pisti kehräämään ilosta: The Wounded Kings, Solstice, Devil, Pilgrim, Jex Thoth jne. Suomi-osastoa edusti Lord Vicar, Jess and the Ancient Ones ja Profetus.

Tapahtuman sivuilla korostettiin moneen kertaan DIY-aatetta festarin toteuttamisessa. Tämä näkyi kiitettävästi myös lipun hinnoissa: torstain aloitusklubi, perjantain ja lauantain festarointi plus koko sunnuntain kestävä päätöstapahtuma höystettiin vielä t-paidalla ja kahdella posterilla, ja huimaksi yhteishinnaksi tuli 60 euroa. Ei tarvii esim. Ruisrääkin porttia lähestyä noilla käteisvaroilla.

Toukokuinen Köpis siis kutsui, ja eikun kartasta etsimään mistä löytyy ”alternative venue” Stengade. Paikan lähelle päästessä ei ollut epäselvyyttä ollaanko oikeassa paikassa. Mustat pikkutornit odottivat portilla tulisoihtuineen ja pentagrammeineen, ja paikalle oli kerääntynyt jo erinäisiä doomareita ja crusteja silmät odotuksesta kiiluen. Hymy oli herkässä, kun festarit startattiin yläkerran pienellä taidenäyttelyllä valkkaritarjoilun kera, ja seuraavaksi pihaan roudataan drinksukärry, josta myydään ihanaisia sateenvarjodrinksuja vajaalla puolellatoista eurolla. Ei ollut nimittäin halpa kaupunki tuo Köpis, terassilla 0,2 desin kaljat saattoi olla 5 euron hintaisia. Toisen käden tietojen mukaan festarin järkkääjät olisivatkin varautuneet tekemällä kolmella pakulla juomahamstrausreissun Saksan puolelle. Takaisin tullessa rajalla crustiletka oli ilmeisesti herättänyt epäilyksiä ja parin pakun antimet olisivat jääneet tulliin…

Bändeistä torstaina olivat vuorossa kelpo keikan tehnyt Suma, joka saapuu kesäkuussa myös Turkuun. Sumaa seurasi Cauchemar, kanadalaista menoa, joka äityi välillä suorastaan eeppiseksi heviksi. Burning Savioursista voi mainita, että ruotsalaiset sitten osaa tämän genren, soundin ja melodiat.

Perjantai starttasi ei-niin-hyvin nukutun yön jäljiltä, eikä edes omaa ansiota, vaan hotellin sijainti ”eläväisellä alueella” aiheutti erinäistä kaupankäyntiliikennettä kadulla. Strippibaareista taas raikasi kasarihitit. Vaan menoksi, nyt pitäisi löytää legendaarinen Ungdomshuset. Tai numero kaksi, edellinenhän suljettiin mielenosoitusten ja mellakkapoliisien saattelemana muutama vuosi sitten. Paikka vakuutti jo heti sisääntulollaan ja lukuisilla graffiteillaan, kunhan sinne eksymisen jälkeen löydettiin. ”North-west” –suunta tuotti pikkuisen päänvaivaa, kun ei tullut tota kompassiakaan matkaan ja katu ei näy kartalla.


Ungdomshuset oli kuin valmiiksi rakennettu juuri festareita varten. Kaksi rakennusta kulmittain, joissa molemmissa bändit vuorottelivat. Väliin jäi pieni piha jossa oli puunkannoista rakennettuja penkkejä, cocktail bar (mojitojen ja gin-tonicien kera baarista löytyi myös jointti-lista ) ja vegaaniruokakoju. Aika asiallisia seitanburgereita by the way. Hollantilainen Herder aloitti raivokkaalla energialla. Perään Sinister Creation, ei oikein vakuuttanut tämä. Mutta sitten. Pilgrim. Kuinka mahtavaa tunteella laulamista ja loistavia biisejä. Ranskan Aguirre jäi välistä kun piti sosialisoida pihalla. Porukka oli mahtavaa, koko festarin ajan oli suorastaan ihailtavan hyvä, yhteisöllinen tunnelma. Patcheja, farkkua, rastaa, niittiä ja tatuointeja tulvi pihan täydeltä. Seuraavaksi starttasi norjalainen Devil, wohou, näillä lähti heti kunnon meininki. Brutusta ehti tämän jälkeen katsomaan harmittavan vähän. Festariohjelma oli kyllä rakennettu asiallisesti niin, että kaikkia bändejä ehtii oikeasti katsoa ainakin sen osan. Mutta Brutuksen olisi voinut katsoa kokonaankin, oli kovasti viihdyttävä, ja laulaja melkoisen liekeissä. Saattoi se olla pikkuriikkisen kännissäkin. Jex Thoth oli yleisesti varmaankin illan odotetuimpia, etenkin miespuolisten keskuudessa, mutta kolme kertaa aiemmin nähneenä ei oikein intoutunut enää. Joka keikalla rutiinit on suunnilleen samat, ja biiseihinkin on tullut jonkun sortin ähky. Sinänsähän biisit on loistavia ja eka keikalla olin aivan myyty. The Wounded Kings olikin sitten mannaa korville, hypnoottinen naisääni, musiikki vaikuttavaa ja kaunista. Täältä suoraan toiseen vakuuttavaan esiintymiseen, eli hämyisässä sinisessä valossa hautakynttilöiden kera esiintynyt Profetus oli funeral doomia puhtaimmillaan. Illan päätti Jess and the Ancient Ones. Oli omasta mielestäni jotenkin heikko esitys, vaikka periaatteessa palasten pitäisi olla kohdallaan. ”What is this, karaoke band” pohdiskeli irlantilainen kaverimmekin. Ei muuta kuin yöbussiin. Ja niitä muuten kulkee oikeasti läpi yön.

Kun perjantaina eksyiltiin kävelyosuudella, lauantaina sekoiltiin jo lähtöpysäkin sijainnissa. Jos eksyy Central Stationin kulmilla, ei ehkä näillä suunnistustaidoilla kannata lähteä metsään… Torstain kesäkeleistäkin oltiin jo perjantaina päästy eroon, eli koko vaatekerta olikin lähtiessä päällä, eikä siinä ollut yhtään liikaa. Eka bändi starttasi, ja melko nopeasti voi havaita ettei se ainakaan ole ohjelmaan merkitty italialainen Black Oath, jos ei ne sitten ole oppineet ruotsia. Black Oath olikin sitten seuraavana vuorossa, muita ohjelmamuutoksia ei juurikaan ollutkaan. Pyramido oli energinen ja veti kunnon asenteella. Griftegård ei ollut itselle tuttu aikaisemmin, mutta tätäpä pitää kuunnella lisää, ei myöskään ihme jos bändiä verrattu Candlemassiin. Aina plussaa jos laulaja vetäisee biisit saarnapöntöstä. Seuraavaksi oli vuorossa perinteikästä ruotsalaista doomia eli Ocean Chief. Itselleni illan odotetuin oli kuitenkin Solstice, eikä pettänyt tämä bändi. Tunnelmallista ja kovaa menoa, vaikuttavaa laulamista, loistavia biisejä. Yleisössä todistetusti kirposi myös liikuttumisen kyyneleitä. Seuraava jäikin sitten välistä, mutta sitten tuli Lord Vicarin vuoro. Perjantaina oli jo havaittu hyväksi ratkaisuksi tsekata osa bändeistä ylhäältä parvelta. Jopa meikän fyysikon lahjoilla pystyi toteamaan että ylhäällä oli lämpimämpää kuin puoliavonaisessa alakerran keikkatilassa. Siihen bonuksena vähän kynttilöitä niin avot. Suomi-perspektiivistä nähtynä osuikin silmiin se että kynttilöitä yleensäkin poltetaan huolettomasti valvomattomalla yläparvella, tai että oluet myydään lasipulloissa. Ei kaiken tosiaan aina tarvitsisikaan olla niin hysteerisen tarkkaa. Juttelimme erään leidin kanssa joka oli jokusia vuosia sitten muuttanut Australiasta Tanskaan, juuri musiikin ja hyvän asenteen vuoksi. ”You have freedom and you have responsibility” totesi hän, ja oli hieno huomata että kun ihmisille annetaan mahdollisuus, se myös toimii käytännössä. Suomalaisia ei muuten paikalla montaakaan ollut, bändien lisäksi ne kolme mukavaa festariseuralaista, jotka paikan päällä nähtiin, olivat myös, tsadaa, Turusta.

Niin, Lord Vicar, keikka oli loistava ja meininki kova. Olen nähnyt myös bändiltä keikan jossa näin ei ollut, joten oli ilo nähdä tämä. Bändillä onkin kovasti kysyntää tällä hetkellä kaikilla mahdollisilla Euroopan doom-festareilla. Altar of Oblivionista ehti nähdä hetken, hyvin toimi, Nootgrush tuli missattua kun oli ulkona niin kovasti asiaa. Ei nyt muista mitä, mutta varmaan jotain hyvin tärkeetä se oli. Worship päätti illan. Toimivaa hidastelua, ja jännällä tavalla tietyissä kohdissa tuli mieleen Swans, vaikkei musa ole samanlaista edes. Joku puhumistyyppisen laulun ja rauhallisen musiikin yhdistelmä auttoi asiaa.

Sunnuntaihin olikin sitten oikein panostettu. Koko päiväksi riitti ohjelmaa, tällä kertaa Christianiassa. Päiväkeikat aloitti Lynched, irlantilaista folkia, joka sopi kuin nakutettu idylliseen puutarhamaiseen Cafe Månfiskareen. Ulkotiloissa siis, onneksi ilma suosi. Oresund Space Collective, tuo Turussakin kerran esiintynyt (Kolerahautausmaan viereisen talon valtauksessa, keikka päättyi poliisien väliintuloon) spacejamittelubändi jatkoi. ”We have thirteen albums but we don’t have any songs”, totesikin pääjehu Doctor Space. Paikan coffee shop –luonteen vuoksi paikassa ei saisi ilmeisesti kuvata, mutta pitihän näistä symppiksistä nyt pari kuvaa napata.

Space-tunnelmista olikin hyvä siirtyä hillittömyyksiin. Ohjelmassa vuorossa oli leffanäytös, Wes Cravenin The Last House on the Left. Leffa olikin sopivan tajuton rentoon sunnuntain alkuiltaan. Paikka oli myös mahtava, vanha tunnelmallinen rakennus, puolittain baari ja puolittain elokuvasali, jonka lattia oli valkoista hiekkaa. Älkää kysykö miksi. Kesken elokuvan avonaisesta ovesta juoksenteli koira sisään, eikä se tietenkään ketään mitenkään häirinnyt. Irtonaisia koiria ja mahtavia itsetehtyjä fillareita riitti myös Christianiassa noin ylipäätäänkin. Leffan jälkeen pitikin hetken värjötellä ulkotiloissa ennen kuin pääsi päättämään festaria rockklubi Loppenille. Hiukan aikaisemmin olisivat voineet startata päätösklubin, ovet aukesi ysiltä ja eka bändi soitti kympiltä. Ehkä paikan tapa ettei siellä vielä kasilta bändit rieku. Bändejä odotellessa sai nauraa vedet silmissä kavereiden kolikoista kehittämälle muistipelille, jonka säännöt olivat lievästi mysteeriset. Torchlight oli ok, sitä seuraaava Kongh toimi loistavasti. Aldebaranin eka puoltuntinen oli hypnoottista hidastelua, mutta omasta väsymyksestäkin johtuen kokonainen tunnin keikka oli tuohon kohtaan ihan liikaa. Coffins pääsi alkamaan vasta puoli kahden jälkeen, joten vaikka keikka oli vallan mahtava ja energinen, väsymys yllätti ennen keikan loppua ja peti kutsui. Siinä kohtaa oli silti sellainen viikonloppu takana ettei puuttuvat pari biisiä enää kokonaisuutta haitanneet. Ei muuta kuin arkea päin.

Keikkaraportit: Häiriköt, So Called Plan & Dwyers Klubilla 27.4.2012

without comments

Punkrokkia ja keskikaljaa perjantaina, mikä jottei! Varsinkin, kun keikkaillat ihan pelkästään yleisön edustajan roolissa on liian harvinaista herkkua nykyään, joten olihan tuonne pakko lähteä. Klubin hintatason sekä toisinaan pahan makuisen hanakaljan peloittelemana suunnaattiin ekaksi Daily Newsin häppäreille, jossa tavattiin myös RPRC:n edustaja. Halpojen neloskaljojen rohkaisemana siirryttiin Klubille puoli yhdeksitoista, jolloin oli soiton määrä alkaa. Eipä alkanu. Perusmeno taas kai, eli bändit venaili yleisöä saapuvaksi.

Viimein Dwyers kuitenkin aloitti. Bändillä on vitun toimivia punk-biisejä ja muutenkin keikkakunto on todella tasaisen vahva. Tosin bändin lukuisia kertoja nähneenä tuo tasainen vahvuus alkaa kääntymään itseään vastaan. Biisit on kuitenkin hyviä, joten kyllähän tuota mielellään kuuntelee, vaikka live-esiintyminen ei varsinaisesti tuokaan mitään lisäarvoa soitettavaan musaan. Tänä aamuna sain tietää, että tämä keikka oli aikalailla varmasti bändin viimeinen. Harmi, olisin toki mielelläni vielä muutamat levylliset tätä kamaa kuunnellut.

Tokana soittanut So Called Plan oli kyllä vihoviimeisintä paskaa mitä oon vähään aikaan kuullu. Kovin koitettiin miettiä, että miks vitussa joku alkaa tollasta musaa soittamaan. Kaipa tommosesta kakarat ehkä tykkää.

Häiriköt oli vitun kova. Taatusti parasta punkrokkia mitä tässä maassa tällä hetkellä tehdään. Joka kerta myös pitää pällistellä, että kuinka perkeleen kova punk-rumpali Maukka oikeen onkaan. Noin sitä punkkia mätkitään menemään! Uuden EP:n biisit tais tulla melkeen kaikki ja ”Tulevaisuus on musta”-biisi onkin soinut koko päivän päässä. Seiskaa en kuitenkaan keikalta hankkinut, kun baaritiski vei voiton kukkarosta ja pitsaa piti vielä jäljelle jääneillä masseilla hakea.

Olihan tuo periaatteessa sellainen ilta, mistä tiesi jo etukäteen, et mitä on tulossa. Ei sen kummempia yllätyksiä, mutta ei tarviskaan. Kaksi hyvää bändiä tarjoili punkrokkia, ni mitäs siinä sit enää muuta vaatiskaan. Kiitos erittäin paljon AP-levyjen puuhastelijoille tästä!

Written by papu

May 15th, 2012 at 7:12 am

Tapahtumaraportit: Solidaarisuustapahtuma 22.02.2012.

without comments

Solidaarisuustapahtuma järjestettiin Turussa salaisessa paikassa Autonomiselle kulttuuriyhdistykselle ja sakkorahaston perustamiseen. Ohjelmaan kuului livekeikkoja, avoin runostage sekä TVO-dokkari. Tapahtuman tulot muodostuivat lipunmyynnin lisäksi herkullisten seitankebabien myynnistä, ja tuotto tullaan käyttämään pääasiassa talonvaltaussakkojen maksamiseen.

Tapahtuma aloitettiin katsomalla viime vuoden lopulla ensi-iltaansa saanut TVO-dokumentti, jossa esitellään TVO:n historiaa ja toimintaa perustamisesta häätöön saakka. Kaikille turkulaisesta vaihtoehtokulttuurista kiinnostuneille suositeltavaa katsottavaa. Illan aikana seinälle heijastettiin myös kuvia Autonomisen kulttuuriyhdistyksen ja talonvaltausliikkeen tapahtumista vuosien varrelta.

Pohjavireen keikka kuulosti paremmalta kuin koskaan. Riinan heleä ääni täytti koko tilan ja päästi kauniit melodiat oikeuksiinsa. Jounin synaosuudet toivat lisäväriä Veikan kitaroinnin ohella. ”Mukava, ja suorastaan harras tunnelma oli” kommentoi Riina keikan jälkeen. ”Oli mukava tuoda musiikkiaan esille uudelle yleisölle, ja oli myös hienoa olla osa illan monipuolista esiintyjäkaartia” hän jatkaa.

Iida Umpikuja ja Mikko Mies esiintyivät kokemuksen tuomin varmoin ottein, mutta silti edelleen herkkänä ja elämänmakuisesti. Keikalla kuultiin myös Iida Umpikujan uusia, entistä surumielisempiä kappaleita. Keikka huipentui yhteissoittoon Pohjavireen kanssa. Bändit olivat valmistelleet suomenkielisen coverin Rage Against the Machinen Killing in the Name Of-biisistä. Herkkien bändien suunnanmuutos rajumpaan tyyliin villitsi yleisön, ja ”haista paska, en tee mitä käsketään!” sekä ”RUNKKARI!”-huudot raikuivat myös yleisön suista.

Folk Against the Machine eli Iida Umpikuja ja Pohjavire

Illan yllätysbändi koostui kolmesta muusikosta. Taitavaa, koskettavaa ja sympaattista. Tämän jälkeen viereisessä huoneessa alkoi avoin runostage johon osallistui innokkaasti monenlaisia runoilijoita, konkareista ensikertalaisiin. Tunnelma oli avoin ja rohkaiseva.

The Reflections oli uusi tuttavuus. Hyvän kuuloista ja tummanpuhuvaa postpunkkia, vaikka oikea genremääritelmä kai oli cold wave. Tekniset vaikeudet laulun suhteen hiukan harmitti, mutta oikein miellyttävä kokemus oli. Rumpuryhmä Bogolo puolestaan riuhtaisi juhlakansan villiin tanssiin. Rankimpienkin punkkareiden polvet notkuivat ja lihakset lämpenivät Yleislakon keikkaa varten.

Yleislakon keikalla vallitsi tuttuun tapaan melkoisen hurja meininki. Yleisö osasi vanhat biisit ulkoa mutta kuultiinpa myös upouusi punkralli Hallitukseen. Basisti Torre kehui keikan jälkeen yleisöä: ”Taideslummissa ja myös täällä on aina ollut mukava soittaa koska yleisö lähtee niin hyvin messiin. Rokkipoliisiosastoa ei ole.”  Yleislakon ja viimeisen bändin välissä runostage käynnistettiin jälleen.

Viimeinen bändi esitteli itsensä Juustohöyläperiaatteeksi. Keikan aikana liikuttiin raskaista äänimaisemista ja näytelmätekstin lukemisesta musiikinteorian kautta skapomppuiselle maailmanympärimatkalle joka päättyi TVO:lle. Vielä myöhäänkin ihmiset jaksoivat vielä kerran lähteä tanssiin ja tunnelma oli katossa.

Kokonaisuudessaan hyvä ilta. Alussa säätöä äänentoiston kanssa ja illan aikana lieviä järjestyshäiriöitä muutaman sekoilijan vuoksi, mutta mitään vakavaa ei tapahtunut ja asiat edistyivät kohtalaisen hyvässä yhteishengessä.

 

Riina, Anna ja Torre

Keikkaraportit: Eyewitnessin ”minikiertue” Turun halki. 17.-18.12.2011

without comments

Lauantai-ilta ja Punk In Finland-tukikiertue oli Turussa. Vettä tuli ku Esterin perseestä, maiharien pohjien liimausyritys kusi totaalisesti. Converset oli läpimärät ja bussi myöhässä. Vitutusprosentti ei voisi olla varmaan paljoa korkeammalla. Selvittiin kuitenkin TVOlle hengissä ja suht ajoissa, ehkä seitsemän paikkeilla. Bändit teki jo soundcheckejä ja esiintymishuoneesta kuului tasainen kitaran riffittely. Kun veti vähän safkaa ja juomaa huiviin niin mieliala rupesi vähitellen nousemaan. Tunnin päästä oli soundcheckit tehty (paitsi meidän bändi, joka ei tehnyt ollenkaan) ja puoli ysiltä eka bändi asteli lavalle. Ekana soitti Ekaria, jonka kaikki bändin 3 keikkaa nähneenä voisin todeta että tämä keikka oli ehdottomasti paras. Bändillä meno paranee kerta kerralta ja soitto kulkee paremmin kuin aikaisemmin. Nyt bändi soitti mielestäni rennommin kuin aikaisemmin ja sen kuuli myös soitosta. Toisena esiintyi Kieltolaki josta olin kuullut kehuja ja heitä oli tullut kuunneltua etukäteenkin youtubesta aika paljon. Olin tykännyt kuulemastani. Eli odotukset olivat korkealla. Eikä keikka tuottanut pettymystä! Mielestäni tosi hyvää suomihooceeta, laulajan laulu, tai itse asiassa huuto sopii tosi hyvin musaan. Biisit soitettiin melkein putkeen ja kaikissa biiseissä oli melkein sama rumpukomppi. Oliskohan ollut 11 biisiä ja setti meni alle 25:n min, ainakaan liian pitkiä juoruja ei kerrottu välispiikeissä. Tiukka setti kokonaisuudessaan. Olin etukäteen varaillut jo yhtyeen bändipaitoja ja olihan ne pakko ostaa (kirjoitushetkelläkin on toinen paidoista päällä).

Seuraavaksi oli vuorossa Kooma, josta ei ollut mitään ennakko-odotuksia, eikä muutenkaan oikeastaan mitään tietoa koko bändistä. Ei sekään huono ollut. Kitara teki musiikista aika puuroa, mutta se oli melkein kaikilla bändeillä sama tilanne. Musta tuntuu et se johtuu ton paikan paskasta akustiikasta. Kello läheni jo 23:a ja seuraavana soittovuoroon nousi Ärsyke. Kovan setin veti tämäkin bändi, vaikka en katsonutkaan settiä kokonaan, vain 2 piisiä alusta ja lopusta. Bändistä tuli jotenkin mieleen H.A.P.A.N, en tiedä kyllä miksi. Aika lailla eri tyylisiä bändit ovat, mutta kai se oli toi naislaulu joka yhdisti. Naislaulaja tuo kyllä pirteyttä musaan. Laulaja oli kympillä mukana ja veti setin loppuun saakka yllättävän kovalla nuorekkaalla vimmalla, tuli oikeen itsellekkin hiki. Ja viimeinen biisi, joka oli vissiin cover, oli tosi hyvä!
Tämän jälkeen oli meidän vuoro astua lavalle. Vähän oli kaikilla soittajilla jännitystä ilmassa kun bändissä oli uusi basisti, jonka kanssa ei oltu ehditty treenata kuin alle 2 viikkoa. Mutta ihan hyvin soitto kulki ainakin mun mielestä ja jäi tosi hyvä fiilis keikasta. Ja oli muutkin jäsenet aika jees- fiiliksillä keikan jälkeen, en oikee tiiä tykkäskö kukaan muu keikasta kun ite soittajat mut ei sillä kai väliä oo… Mulla vaa lähti ääni 2 ekan piisin aikana ja sit vaan kähisin ja pihisin koko loppu setin, kaikki kerrot ja biisien nimet. Kaikki illan bändit oli must kyl vitun hyvii, et aika kova ilta oli ja toivottavasti saatiin ees vähän rahaa PIF:ille.
Sunnuntaiaamu tuli liian nopeasti, herätyskellosta rupesi Aivolävistys pauhaaman klo 8.10. Viiden ja puolen tunnin yöunien jälkeen bussilla Lempäälään pelaamaan lätkää. Puol 6 pintaan oltiin takasin Turussa. Illan keikalla oli bändejä kirjaimellisesti ympäri maailmaa. Eyewitness, Noituus, Mörk Seance ja Ahna (Can). Ja kun tavallaan olin auttanut alusta asti Jussia keikan järjestämisessä niin piti lähteä melkein bussista suoraan Roopen kanssa Jussille hakemaan safkoja, kameraa ym. tarvittavaa roinaa illan treeniskeikalle. Lähettiin sitten kohti treenistä ja tietenkin unohdettiin yx mikki Jussille, no ei kun sitä hakemaan ja sitten vasta treenikselle. Pistettiin sitten kolmestaan huone keikkavalmiuteen ja Jussi lähti hakemaaan Ahnan kavereita terminaalilta. 8 aikaan tuli Noituuden kaverit ja meidän bändin loput soittajat. Siinä ennen esityksiä ehti vähän tutustua Ahnan kavereihin, todella ystävällisiä ja mukavia. Tulivat heti kättelemään ja puhumaan ja mä sitten huonolla englannilla yritin kommunikoida heidän kanssaan. Vähän enne ysiä Jussi tepasteli vähissä vaatteissa lavalle ja veti hienon shown. Musiikki oli vähintään salaperäistä ja mielenkiintoista mitä oli etukäteen mainostettukin. Sitten oli meidän vuoro soittaa. Taas… Tällä kertaa ääni kesti koko keikan ajan, kiitos Roopen äänen avaus-reseptin, mutta sitten taas lapelta lähti ääni. Vähän paino eilinen keikka ja virheitäkin tuli soitossa enempi. Rummut oli liian kulmassa, niin ettei ollu tilaa soittaa lattiatomia oikeestaa ollenkaa. Mut iha kohtalaisesti täänkin keikka meni.
Noituus meni jonkun tapasessa horroksessa ohi kun iski väsymys ja ehkä vähän kaljakin vaikutti. Kai se ihan hyvä setti oli, samaa rataa kuin bändin muutkin keikat jotka olen nähnyt. Ja sitten Ahna. Olin kuunnellut etukäteen myspacesta yhtyettä ja ihmetellyt. Ahnasta ei voi sanoa, että se olisi mikään kopiobändi, tai se yrittäisi ottaa mallia liikaa muista punk-bändeistä. Ahnassa soittaa pariskunta tai muuten vaan kaverit, mies soittaa bassoa ja laulaa, nainen kiduttaa kannuja ja laulaa. He olivat täällä Euroopassa vaan viikon tai pari tsekkaamassa meininkiä. He ovat kai tulossa ens syyskuussa ihan kunnon kiertueelle Eurooppaan ja Suomeen, jos oikein tajusin. Ja Ahnan setti oli todella hyvä. Tosi tiukkaa ja tarkkaa musaa, tosi hyvän kuuloista. Olin rehellisesti sanottuna yllättynyt positiivisesti. Kannattaa käydä kattoo ens syksynä jos ne on tulossa uudestaan tänne. Vähän ehkä enemmän porukkaa ois voinu tulla paikalle, mut tää treeniskeikka oli kyl iha jees noinkin. Parempi niin päin kuin että sinne tulee jotain kutsumattomia vieraita.
Kokonaisuudessaan oli kyllä loistava viikonloppu, tosi raskas, mutta se oli kyllä sen arvoista. Monta mahtavaa bändiä, ja sai tutustuu nastoihi ihmisiin ja mun mielest nois treeniskeikois on aina hyvä fiilis, olla kattomas ja soittamas. Niitä pitäisis järjestää enemmän! Ohhoh! Aluks pähkäilin että en saa millään tarpeeks textii ja nyt sitä tuli vähän liikaaki, no parempi näin …

Written by piezu

December 23rd, 2011 at 8:20 am

Keikkaraportit: Dynamo 28.9.2011 – Atom Notes, Särkyneet ja Maakuntaradio

without comments

Keskiviikkoilta ja seuraavana aamuna aikainen herätys eivät ole hyvä combo keikalle lähtemiseen. Toisaalta, olin viikon verran fiilistellyt Atom Notesin ekaa täyspitkää, joka on ehkä parhainta mitä on vähään aikaan tullut, joten olihan keikkakunto pakko päästä tarkistamaan. Mikäli keikka olisi ollut torstaina, en olisi kotoa poistunut ilta-aikaan vaikka olisi kuinka hyvät bändit olleet. Silloin kun ei yliopiston nurkilla asuva pysty välttämään noita haalariapinoita, jotka joka helvetin kadunkulmassa ovat ihmispyramideja muodostamassa tai muuten vaan kreisisti sekoilemassa ja huutamassa.

Koska kännykkäni kello edistää jostain tuntemattomasta syystä ja en koskaan tätä tekniikkavempeleen persoonallisuutta muista olin hiukan turhan aikaisessa. Olin jopa niin ajoissa, etten heti kehdannut heti sisään marssia, vaan piti päivystää hetken aikaa ulkopuolella. Porukkaa alkoi kympin pintaan valua paikalle ja itsekin siirryin sisätiloihin.

Maakuntaradio oli odotetusti ensimmäisenä. Myönnettäköön, että bändin tokaa älppäriä en pystynyt överiksi vedettyjen sanoitusten vuoksi kuuntelemaan kuin pari kertaa ennen loppusijoitusta levyhyllyyn. Hyvä keikkahan tuo oli. Ehkä muutama järjettömän kova hitti bändiltä tosin puuttuu. Toisaalta taas tänään keikan jälkeisenä päivänä moni keikalla soitetuista biiseistä soi päässä, joten ei kai järjettömästä hitistä kauhean kaukana olla!

Seuraavana oli vuorossa Särkyneet. Parit ep:t omistan mutta en niitä kertapyöräytystä enempää ole kuunnellut. Ei kyllä lähtenyt keikalla. Toisaalta ilokseni huomasin, että en olekaan musiikillisesti niin kaikkiruokainen. Yleensä tykkään, jos punkkarit soittaa heviä, tai punkkarit soittaa jatsia, tai punkkarit räppää. Nyt, kun punkkarit soittivat poppia, en tykännyt yhtään. Ihan kivaa musaahan tuo varmasti on ja soitto toimi hyvin, mutta ei mulle tätä osastoa kiitti.

Pop-yliannostuksesta selvittyäni oli Atom Notesin aika, joka pääprioriteettina olikin ruhon kiikuttamiseen kapakkaan arki-iltana. Voisin tietty nyt hehkuttaa, että kuinka lumoissani olin keikasta. Enpä jaksa. Aivan järjettömän hyviä biisejä ja taidokasta soittoa. Tässä bändissä ois valmiuksia vaikka mihin. Hämmentävää on se seikka, ettei bändiä oikeen pysty heittämään mihinkään genreen. Kyseessä on siis tyylikkäästi poimittuja valintoja rock-musiikin eri osa-alueilta ilman järkyttävää sekametelisoppa-perseilyä. Selkeä, tunnistettava soundi bändillä on siis.

Illan päätteeksi turkulainen levykauppias ja turkulainen punkrumpali koittivat kovasti houkutella Tinatuoppiin jatkamaan, mutta kohteliaasti kieltäydyin. Mun ilta oli siinä ja hyvä ilta olikin!

Written by papu

October 3rd, 2011 at 4:43 am

Keikkaraportit: Hasse’s Pub 23.9.2011 – Death Toll 80K, Throat, Saarnaus & Hisko Detria

without comments

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tai ei ollut. Ihan tavallinen syysperjantai. Jos siis ihan tarkkoja ollaan. Flunssailusta parantuneena, ja viikon jo töissä olleena olin valmis uusiin seikkailuihin. Baariprojektin tukikeikka ja vieläpä niinkin villissä sijainnissa, kuin Hasse’s Pubissa. Neljä entuudestaan vähemmän tuttua orkesteria. Soitot mainonnan mukaan hyvissä ajoin ja kaikki muutenkin kohdillaan. Saavuin ovelle lunastamaan pääsylippuni, pienten levydiilausten jälkeen, juuri muutamaa minuuttia yli kahdeksan. Saarnaus oli jo paikalla, jota en jostain syystä pysty kutsumaan lavaksi. Varmaan siksi, että lavarakennelma Hassessa muistuttaa hieman edesmennyttä TVO:ta (R.I.P.) – Tosin tämä on huomattavasti korkeampi huone, eikä esiintymisalustan edessä ollut muuta estettä kuin miksauspöytä. Tanssilattiaa tässä pubissa ei muuten ole lainkaan.. Olin käynyt etukäteen Saarnauksen Bandcamp-sivustolla vakoilemassa musiikkia. Odotukset jäivät näiden ensimmäisten demojen kuuntelun jäljiltä varsin maltillisiksi. Yllätys olikin hyvin positiivinen yllätys näin heti alkuun. Riehakasta ja sanomarikasta suomi-hardcorepunkkiahan sieltä tuli oikein olan takaa. Sanoituspuolella homma toimi vielä vikkelämmin kuin itse musiikki. “Jutta Urpilainen – Mä luulin, että sä olet vasemmistolainen” ja “Minä pelkään politiikkaa” olivat kerrassaan raikkaita fraaseja tämän kolmihenkisen ryhmän takoessa menemään. Oluttakin sai tiskiltä. Saarnaus oli sen verran mukavaa kuultavaa anti-homofobioineen päivineen, että mieluusti näkisin orkesterin vielä joskus toistamiseenkin. Heissä siis yhdistyy sopivan itseironinen huumori ja railakas punk-asenne. Pakko sanoa pojille, että Kiitos. Mutta varoituksen sanana suosittelen kuitenkin olemaan varovainen sen ekan demon kanssa. Se kun ei antanut ihan samanlaista kuvaa bändistä kuin tämä keikka.

Kellon lähestyessä yhdeksää areenalle siirtyivät Death Toll 80K. Nopean checkin jälkeen lähti ilmoille ehkä tarkin grindi, mitä olen aikoihin ollut todistamassa. Sanoinkin siinä jollekkin, että tuo on nyt se syy miksi transistorivahvistimia on olemassa. Jos Death Toll 80K:n kitaristi soittelisi jollain muhevasoundisella putkinupilla, niin puolet soinnuista eivät ikinä ehtisi vahvistimesta ulos asti. En ole kovin suuri grindin ja/tai metalcoren ystävä, joten katselin tarkkuudesta hämmästyneenä keikasta varmaan puolet. Loppuajan keskittyen olennaiseen. Eli tuttujen kanssa höpisemiseen ja keppanan epätoivoiseen hävittämiseen maailmasta.

Osittain Death Tollin lisäksi pääesintyjän virkaa hoiteli paikallinen Throat. Olin alusta lähtien kiinnostunut musiikista, sillä tämä vajaan kymmenen vuotta vanha genre nimeltä noise-rock oli nostanut kiinnostustani jo aiemmin tänä vuonna. Aivan muiden orkesterien myötä. Eli siis asennoiduin esitykseen “jos se on noise-rockia, niin se ei voi olla p*skaa” -asenteella. Olin siis jotenkin onnistunut välttämään koko Throatin aikaisemmin. Eikä siinä mitään. Hyvältähän se kuulosti. Tarkkaa soittoa, mielenkiintoisia sovitusratkaisuja, eikä tosiaan ihan mitään peruspullaa. Henkilökohtaisesti turhan raastava, vähän ehkä jopa deathmetalmainen laulu oli ainoa negatiivinen sanottava tästä ryhmästä.

Viimeiseksi oli usutettu Hisko Detria. Sopiva sijainti illan kulussa. Hieman oli jäänyt tämäkin mysteeriksi, että mistä on kysymys. Esiintymisalueelle kapusivat lauma tuttuja naamoja – sekä oikeasta elämästä ja foorumilta. Onko siis tosiaan niin, etten tiennyt keitä Hisko Detriassa soittaa? No oli. Ei vaan ollut tullut puheeksi kenenkään kanssa. Sanoivat mainoksissa, että KrautRockia. Tästä pääsenkin hienoiseen anekdoottiin. Keikalla pyöri eräs herrasmies, joka olilähtöisin hampurista. Tulin maininneeksi hänelle, että nämä nyt vetävät krauttia. Mies oli aivan ymmällään. “Vai että väittävät ne tätä saksalaiseksi 70-lukulaiseksi perusrokiksi?” Ilmeisesti saksassa Krautrock ei tarkoita ihan samaa kuin täällä meillä. No. Joka tapauksessa Hisko Detria yllätti myös positiivisesti. Pitkiä, yli kymmenen minuutin junttauksia enemmänkin 70-lukulaisesti Circlen tyyliin (Black Sabbathin kautta..), kuin minkään mosterprogen jalanjäljissä kulkien.

Sitten se olikin jo aika yrittää tuhota viimeisetkin oluet ja siirtyä kotiin nukkumaan. Mikä ei osoittautunut huonoksi valinnaksi. Olisin nimittäin saattanut olla vähän luvattoman huonoa jatkoseuraa. Tuli nähtyä ja koettua vähän uutta, mikä on toisinaan harvinaisen tervetullutta. Kiitokset vielä minun puolestani bändeille ja järjestäjille. Mukava ilta. Voisihan tälläisen joskus kestää vielä uudestaankin.

Written by mirosol

September 30th, 2011 at 4:45 am

Posted in Keikkaraportit

Keikkaraportit: Klubi 16.9.2011 – M.O.T.O. (US), Kakka-Hätä 77

with one comment

Moottorisahamurhaajakaan ei olisi jättänyt tätä keikkaa väliin.

Nyt oli sellainen ilta tiedossa, ettei järjen hiventäkään mailla eikä halmeilla. Olin kuumeillut jo pidemmän aikaa, mutta totesin hyvissä ajoin muutamille tutuille, että tämä ei tule jäämään väliin vaikka joutuisin konttaamaan paikalle pyörätuolissa pää sidottuna ideaalisiteellä reiteen. Kotimaisen ja ulkomaisen punkrockin totaalista kermaa tarjolla. Harvinaisen kova kattaus siis. Ainakin minun sumeilla silmilläni toljotettuna. Semi-suolakas lipun hintakaan ei saanut minua perääntymään. Saavuin orkesteritoverini kanssa paikalle hyvissä ajoin rupattelemaan tuttujen ja vähemmän tuttujen ihmisten kanssa. Herra Caporinon kanssa tuli myös vaihdettua pari sanaa, samalla kun päivitin vasta neljä vuotta palvelleen M.O.T.O. t-paitani uudempaan painokseen. Samalla haaviin tietysti eksyi kohtuullinen läjä bändin cd-ärriä. Väkeä oli alusta alkaen aika mukavasti paikalla. Klubin pienempi puoli vetää kyllä aika paljon ihmisiä. En lähde arvailemaan määriä, mutta sopiva olkoon riittävän pätevä sana. Dj:t Garbageman ja Roboto pyörittelivät alkuillan ja bändien välin äärimmäisen hyvää paskaa, kuten herroilla on tapana. Mekaaniset Kakut levylautasella oli hienoa kuultavaa. Näitä vanhoja erikoisuuksia kun nykyään kuulee harvakseltaan. Laadukasta musiikkia kaikki. Arvailin keikkojen alkavan hyvissä ajoin, enkä ollut tällä kertaa edes kovin väärässä.

Kakka-Hätä 77

Lavalle nousi varttia vaille yksitoista mukavan nuosuhumalan oloinen Kakka-Hätä 77, jonka keikkakuntoa en ole ainakaan ihan selvinpäin päässyt tarkastelemaan hyvin pitkään aikaan. Taitaa melkein vuoden päivät olla edellisestä. Yhtä kaikki. Rullaahan se. Hittiä hitin perään – tällä kertaa pääsin kuulemaan livenä myös oman suosikkini, Tornionmäki – Vaasankatu all night long, jota en siis aiemmin ollut päässyt kokemaan. Setti rullasi mukavalla temmolla ja jengiä oli lavan edustalla siinä määrin, ettei kunnon joraussessioilta oikein päässyt välttymään. Paitsi tietysti sitkeän flunssan nakertama minä. Kakkis pitää kyllä homman hyvin kasassa aina. Ja kyllä. Punkrockiahan tämä on, aina vaan.

“Väliajalla” jatkoin intensiivistä kahvin ryystämistä, mikä ei välttämättä ole se paras kaljan korvike. Sitä kun ihminen käy aika säikyksi sen viidennen putkeen juodun kupin kohdalla. Sellaisen huomautuksen kuulin sivukorvalla, että pääesiintyjää oli edellisiltana tampereelle saapunut katsomaan suunnilleen 15 henkeä. Hävetkää tamperelaiset!

Paul Caporino, aka M.O.T.O.

Lavalla alkoi taas tapahtua. Värivalojen lämmitämiksi nousi Masters Of The Obvious, jonka kokoonpano oli etukäteen mitään tietämättömälle melko yllättävä. Miehistössä oli tällä kertaa nimittäin tasan kaksi henkilöä. Paul Caporino (tietenkin) ja rummuissa God Given Ass:istäkin tuttu Niila. Ajatus ns. duo-keikasta ei alkuun nostanut odotuksia. Päin vastoin. Koin olevani ehkä jopa hieman pettynyt. Ensimmäinen biisi kuitenkin muutti mielen hyvinkin nopeasti. Viimeistään “Breaking up is the hardest thing” mursi loputkin jäät. Tulin jo paikalla sanoneeksi, että tuo ei onnistu ihan joka jätkältä. Saada nyt toimivaa dynamiikkaa ja yleensäkkin toimiva bändikeikka kahdella miehellä – joista toinen vielä lainattu “paikallinen”. Uskotteko jos sanon, että keikka oli minulle henkisesti aika paha paikka? Kun “Choking on your insides” lävähti ilmoille, lähdin matkalle mieleni lähihistoriaan viimeisen kuuden-seitsemän vuoden ajalta. Paljon hyviä ja huonojakin muistoja tulvi sumuiseen mieleeni. Kuulin koko bändiä ensimmäisen kerran erään henkilön hehkutusten jälkimainingeissa varmaan ’04. Kun “I hate my fucking job” oli tullut jäädäkseen, M.O.T.O.a soitettiin jatkuvasti ja kaikissa bileissä. Oli kesä tai talvi, vodkatonic-lauantai tai vissysunnuntai, M.O.T.O. soi aina. Bändi oli monta vuotta suurena osana elämää. Samanlaista pitkäkestoista vaikutusta on saatu vain muutamalta bändiltä, mainittakoon tälläistä tässä nyt vaikka The Lillingtons. Muistan elävästi myös sen ’07 kevään, joilloin turusta ja helsingistä lähdettiin laivoin ja lentokonein tukholmaan M.O.T.O.a katsomaan. Suomi ei silloin jostain syystä päätynyt bändin keikkakalenteriin. Paikalla pienessä tukholmalaispubissa oli varmaan 35 turkulaista ja helsinkiläistä – ja ruotsalaisia suunnilleen 15. Tällä keikalla miehistössä taisi olla jotain saksalaisvahvistuksia. Triolla mentiin silloin. Kuten silloinkin, nyt bändi veteli pelkkiä hittejä. Jos tätä nyt oikein tarkemmin ajattelee, niin eihän koko tuotannossa juuri muuta ole tarjollakaan. Keikalla kuultiin kaikki pakolliset, mukaanlukien “Gonna get drunk tonight”, “Chicks can tell”, “I hate my fucking job” ja “2-4-6-8 Rock n Roll” vieläpä pariin kertaan. Ihan kuriositeettina mainittakoon, että The Heartburns soitti joskus vuonna kynsileikkuri coverina tuota “I hate my fucking job”ia. Mahtava keikkahan tämä oli. Caporinon huhuttiin vetäneen samana päivänä akustisen soolokeikan jossain bileissä, äänittäneen seiskan ja saattoipa mies olla menossa vielä johonkin jatkoillekkin soittamaan. Caporino olkoon monessa asiassa esimerkkinä omistautuneesta punkrockmuusikosta. Keikkojen pituudessa en tosin suosittele ottamaan mallia. Klubin keikalla oli mittaa “vain” rontti puolitoista tuntia. Enkä samojen biisien uudelleen soittamisesta.

Ensimmäisen encoren alkutahdeilla jouduin luovuttamaan. Patterit olivat huutaneet punaista jo muutaman tunnin. Kun lähdin laskeutumaan portaita poispäin, lavalle jäi melko erikoislaatuinen Kiss-coveri paikallisvärin sävyttämänä. Omaan sänkyyn pitkille yöunille. Nähdään huomenna, mikäli tästä miehestä on sen verran jäljellä, että pääsen sängystä ylös.

Written by mirosol

September 19th, 2011 at 4:43 am

Keikkaraportit: Terra Malus, Noituus, Absolutist (uk) 12.9.2011

without comments

Maanantain treeniskeikan tähtinä Terra Malus, Noituus ja irlantilainen Absolutist.

Maanantai – ilta, allekirjoittaneen virallinen syntymäpäivä. Johan sitä tuli 4 päivää juhlittua, nyt siis mukavasti lepäilyä sohvalla. “Sit mentiin!” sanoi Jankke ja niin mentiin.

Papu oli järkännyt ns. kutsuvieraskeikan treenikselle, jonka aloitti Terra Malus. Pientä jännitystä oli ilmassa – “eka keikka”. Ensimmäisten piisien aikana tuli Mortal Terror tyylistä pauketta. Piisi piisiltä paransivat vauhtia. Hyvin vetivät, treeneissä oli tehty muutakin kuin heitelty noppaa. Asiaakin bändillä tuntui olevan, tekstiä tuli vuolaasti niin huutajan kuin kitaristinkin toimesta. Antaa odottaa, et kovaa juttuu on tulossa. Pirun hyvää crustpunkkii.

Sitten Noituus. Lujaa, nopeaa, intensiivistä, äärimmäistä soittoa, huutoa ja tiedostavat tekstit. Minä pidän kovasti. Menkää kokemaan livenä, kun kohdalle osuu. Pitkän linjan bändi, mutta ei varmasti rutiinia.

Illan viimeisenä Absolutist, nyt kiertueella Turun kohdalla. Ei mitään havaintoa ennen tästä bändistä ja vieläkin mietityttää, mitä tapahtui. Alavireistä metallia ja hardcorea. Rauhallisia kitarajuttuja. Jotain tuttuakin – Amebiximaista. Tuli jotenkin sellainen olo bändiä kuunnellessa, et nyt en ymmärrä kaikkea. Jos käsitin oikein, vaki kokoonpano tää ei ollut ja kaikenlaista hässäkkää oli ennen tourille lähtöä koettu. Levy jäi käteen, en sitä vielä oo arvannut soittaa. Nykikää Jankkee hihasta, mä tiedän et se tajus tän esityksen paremmin.

Kertakaikkiaan mukava maanantai – ilta. Porukkaa oli paikalla reilut 20 henkee, mikä oli just sopiva kyseiseen tilaan. Toivottavasti Absolutist-jätkät sai “rahanpaskaa”, niin on helpompi jatkaa kiertuetta. Mukavia ihmisiä, oikeaa asennetta ja ihan kiva päivä täyttää monta vuotta. Kannatti herätä.

Written by tomppa

September 14th, 2011 at 8:40 pm